perjantai 3. lokakuuta 2014

Henni Kitti: Elävän näköiset

Kuvataiteilija Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset alkaa vakuuttavasti. Todella vakuuttavasti. Luettuani ensimmäiset 50 sivua laitoin Kitin teoksesta kuvan Instagramiin tekstillä "Vapise Tommi Kinnunen."

Elävän näköisissä pääosassa ovat eläimet. Osa heistä täytettyjä, osa hengissä, monet kuolleinakin erittäin elävän näköisiä. Eläinten välissä kuljeskelevat ihmiset; sivuroolissa, esiripun takana, spottivalon laitamilla. Tarina lähtee käyntiin, kun Sisko haluaa naapurin Alfredia ja haluaminen muuttuu molemminpuoliseksi. Sisko on naimisissa Reinon kanssa, Alfred Eevan. Jälkimmäisillä on kolme tyttöä, kun taas Sisko ja Reino ovat lapsettomia. Eletään 1900-luvun puoliväliä Pohjois-Suomessa ja kuinka ollakaan, saman vuorokauden aikana saavat alkunsa sekä Siskon että Eevan raskaudet. Seuraavana aamuna Alfred näkee, miten joen virtaamissuunta muuttuu. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Sisko synnyttää Sakarin, Eeva Aleksandran. Lapsista tulee parhaat kaverit.

Kitti kuvaa Santerin ja Aleksandran lapsuusaikaa rehevän maistuvasti. Niin ihmisten kuin ympäristönkin kuvaus on kokonaista ja aidon tuntuista. Verhot heiluvat ristivedossa, ihmisten puhe ja radiosta tulevat äänet kantautuvat korviin viereisestä huoneesta, kesän raskas kuumuus loimottaa iholla ja sieraimissa tuntuu kipsinpoiston jälkeisen ihon haju. Kylä elää elämäänsä, talot kasvavat kokoa, toiset talot puretaan, hirsistä tulee lautoja, punamultaa käytetään vähemmän. Yhteys elämän arkeen on suora ja mutkaton. Ihminen elää tiiviissä suhteessa eläimiin. Alfred opettaa Aleksandraa perkaamaan kalaa, lapset puhkovat heinäseipäillä sonnin sisäelimiä, Eeva samaistuu lehmiin käydessään läpi raskauksiaan ja "kertoo kaikille tarinaa siitä, kuinka aina irrotettuaan lapsen omasta rinnastaan liittää sen avonaiseksi jääneen suun lehmän utareeseen."

Aleksandraa kiinnostavat pienestä pitäen kipsi ja muotit. Hän haluaa valaa itsestään kipsikopion. Kun Aleksandra muuttaa Helsinkiin, hänen ja Sakarin tiet eroavat. Aleksandra saa kesätöitä eläinmuseosta ja päätyy eläintentäyttäjäksi. Saa pojan, jonka nimeää Santeriksi. Sakari taas päätyy Alfredin lailla kaivostyöläiseksi. Romaanin edetessä kerronta sen sijaan hajoaa liian monen suuntaan. Aleksandra, Santeri, Sakarin poika Anders, Alfred, Eeva - heidän kaikkien elämää seurataan vähän kuin ohimennen. Heidän elämänkohtaloihinsa palataan, valaistaan niitä hetken ja heidät jätetään oman onnensa nojaan. Tämä on sääli, sillä Elävänä näköisten henkilöt ovat siinä määrin mielenkiintoisia, että olisin lukenut heistä mieluusti lisää.

Lukiessani sanoin muutamankin kerran ääneen "eikä." Tämä kumpusi siitä pettymyksestä mitä koin, kun erinomaiset tarinanainekset hajosivat liian moneen suuntaan. Ihmiset jäivät eläinten jalkoihin, mutta toisaalta eläimiin liittyvä tematiikka ei oikein sekään jaksanut nousta esille ihmiskohtaloiden keskeltä. Kitti on selvästikin tehnyt huolellista taustatyötä. Niin tarkasti ja ammattitaitoisen oloisesti hän eläintentäyttäjän työstä kertoo.Eläintentäyttämiseen liittyvät muotit ja valut sekä elävien ja kuolleiden väliset rajat olivat kiinnostavia ja moneen suuntaan aukeavia kysymyksiä, mutta niihin liittyvät kysymyksenasettelut hukkuivat muun kerronnan joukkoon. Luonto ja ihmisen paikka historian sekä sukupolvien ketjussa jäivät nekin lupaaviksi aluiksi, jotka eivät jalostuneet sen pitemmälle.

Elävän näköisissä oli useampia hyvin yllättäviä käänteitä. Jopa niin yllättäviä, että ne tuntuivat hieman keinotekoisilta. Ehkä Kitin sanoma on, että ihmiset eivät loppujen lopuksi ole niin kovin tärkeitä. Elämä on jumalattoman kova tinki ja se on nopeasti ohi. Me olemme Alfredeja, joiden läpi vuodet ja vuodenajat kulkevat. Ilta tulee liian nopeasti ja illan valossa elämä näyttäytyy pelkkänä matkana kohti kuolemaa. Matkana, jonka perimmäisen tarkoituksen me pyrimme parhaan tahtomme mukaan unohtamaan. Peittämään tyhjyyden Sakarin lailla autolla ajon tuottamaan vauhdin hurmaan. Hellimällä povellamme salaisuutta, jonka läheisemme ovat jo vuosia sitten arvanneet. Omistautumalla työlle, kuten Aleksandra. Lähtemällä pois, merimieheksi maailman laivoihin Andersin tavoin. Etsimällä vastausta elämän arvoitukseen tähtieteestä, kuten Santeri tekee.

Elävän näköisissä ihmisiltä puuttuu jotakin aina. Joskus he melkein tavoittavat sen puuttuvan, mutta riittämättömyyden tunne ja kysymysten alati vastauksia suurempi määrä pitävät huolen siitä, että ihminen ei pääse sopusointuun itsensä kanssa. Ihminen on oman elämänsä taakka. Oman ajattelunsa painolastin vanki, josta edes tiedon kautta ei voi vapautua. Ihmisen osa on yksinäinen. Toisen kanssa voi "ihot palaa yhteen", mutta silti ei voi olla toinen.

Vaikka en paikoin syttynytkään Elävän näköisille, on Kitti hurjan lahjakas kirjoittaja. Yksi lahjakkaimpia esikoiskirjailijoita, joita olen viime vuosina lukenut. Elävän näköiset osoittaa, että hänessä on potentiaalia suureksi kertojaksi, kunhan hän vaan malttaa hieman hillitä hevosiaan.


Henni Kitti: Elävän näköiset (2014), WSOY

Elävän näköisistä on blogattu hämmästyttävän vähän. Pari bloggausta kuitenkin löytyi:
Eniten minua kiinnostaa tie, Vinttikamarissa, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja



8 kommenttia:

  1. Onkohan tämän vuoden trendinä sukukirjat, sillä olen lukenut niitä useamman mm. Neljäntienristeyksen, Karhunpesän ja Kultarinnan. Kissani Jugoslaviastakin löytyy sukutarinaa ja pian korkkaan Jari Tervon omaelämäkerrallisen jatkokirjan Revontultenmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun tulit maininneeksi, niin näinhän se on. Sukupolvitarinat ovat voimissaan. Liittyisikö tähän ehkä myös jotain laajempaa kontekstiä? Halua hahmottaa omiakin juuria ja paikkaa? Kitti, Kinnunen ja Kytömäki (katos vaan kaikkien näiden sukunimet alkavat K:lla) taitavat kaikki olla suht saman ikäisiä. Hieno esikoisromaanien vuosi menossa.

      Kissani Jugoslavia on mulla tulossa lukuun piakkoin.

      Poista
  2. Odotinkin postaustasi tästä, kun näin kuvan teksteineen Instagramissa. Harmi, kun tarina ei oikein pysynyt koossa, mutta hienoa, että tässä on taas lahjakas esikoiskirjailija. Tämä vuosi näyttää esikoiskirjojen suhteen erittäin hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elävän näköiset on aiheiltaan todella kiinnostava ja myönteisessä mielessä omaperäinen. Sitä oli hyvin mielenkiintoista lukea ja harmitti ainoastaan se, että siinä oli ainekset todelliseksi esikoisromaanipaukuksi.

      Poista
  3. Upeasti kuvaat tätä kirjaa! Tuntuu aina hienolta, kun kirjailija on tehnyt läksynsä, eli taustatyön kunnolla. Näin kirjailija osoittaa arvostavansa lukijaa. Vaikka sitä varsinaista 'kirjallista paukkua' ei sitten tulisikaan.

    Toivottelen sinulle ihanaa viikon alkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää alkavaa viikkoa myös sinulle Kaisa Reetta!

      Kirjoittelinkin Tuijatan blogiin kommenttina Elävän näköisistä, että tuli vaikutelma kuin teoksen alkuosa olisi kirjoitettu useampaan kertaan kuin teoksen loppupuoli. Niin hienon hiottu ja ilmeikäs oli teoksen alku. Joka tapauksessa iso käsi siitä, että tässä liikutaan aihepiirissä, josta harvoin kirjoitetaan ja joka tarjoaa erinomaiset puitteet tarinalle.

      Poista
  4. " Ehkä Kitin sanoma on, että ihmiset eivät loppujen lopuksi ole niin kovin tärkeitä. Elämä on jumalattoman kova tinki ja se on nopeasti ohi. "
    " Ilta tulee liian nopeasti ja illan valossa elämä näyttäytyy pelkkänä matkana kohti kuolemaa. Matkana, jonka perimmäisen tarkoituksen me pyrimme parhaan tahtomme mukaan unohtamaan. "
    Huh-huh, onpa hyvä kirjoitus ja yllä on jotain, mitä olen miettinyt tässä odottamattomassa kauniissa syysalakulossani, joka ei ole ikinä ennen kuulunut syksyyni. Kun puhuin tästä Lumiehelle, hän totesi, että 'kaikkihan noin ajattelövat, mutta pitävät itsensä niin kiireisin, että eivät ehdi sitä todella sisäistää, sillä jos sen syvimmältään ajattelee, ei näe tässä kaikessa mitään järkeä."

    Olen aivan varma, että tämä ei voisi olla nyt minun kirjani. "Vapise, Tommi Kinnunen." Minäkin odotan koko ajan kotimaista kilpailijaa Kinnusen kirjalle, mutta vielä ei ole tärpännyt.

    Vahva teksti sinulta taas kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terveisiä Lumimiehelle. Niinhän se on, että tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Jos sen todella sisäistää (yrityksenä on), niin silloin se kääntyy niin päin, että koska missään ei ole järkeä, järkeä on tavallaan kaikessa. Olen pohtinut tätä todella paljon ja en osaa kovin hyvin asiaa selittää. Ehkä myös niin, että sitä järkeä voi itse tehdä, vaikka se kai onkin tavallaan itsensä huijaamista sekin. Jotenkin asia on kuitenkin ratkaistava, koska olisi hirveää elää niin, että jatkuvasti kokisi kaiken vaan järjettömänä.

      Kuolemanajatukset ovat vaikeita. Välillä ahdistavat, välillä eivät. En koe kuolemaa ymmärtäväni, eikä se varmaan ole tarkoituskaan. Ajattelen, että kuolema on tärkeä, jotta olisi jotain ihmistä suurempaa, jotain, joka koskee kaikkia säätyyn katsomatta.

      Kiitos Leena kannustavista sanoistasi. Luen nyt parhaillaan Melenderin uusinta ja vaikka en siitä erityisemmin pidäkään, eikä siitä liene tarkoituskaan pitää (palaan Melender-bloggauksessani tähän pitämisasiaan lähiaikoina) niin on se vaan hurja teos. Huh-huh.

      Poista