Laura Gustafsson: Korpisoturi

Korpisoturi on kuin Saarijärven Paavo ja Duudsonit tanssimassa yhteisbalettia palsasuolla.

Pidin Korpisoturia kirjaston varausjonossa pitkään lukittuna. Syy, miksi en halunnut lukea sitä on aika tyhmä, mutta kerron sen nyt tässä. Gustafssonin romaanin kansi on ihan harvinaisen ruma ja luotaantyöntävä. Se tokii sopii kirjalle sinänsä ihan mainiosti, mutta sisäisen kirjankansiesteetikkoni se sai voimaan rajusti pahoin. Kun kuitenkin yksi ja toinen bloggasi Korpisoturista ja maininnat olivat pitkälti positiivisia tein tekemällä päätöksen voittaa kammoni romaanin kantta kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös Gustafssonilta aiemmin lukemani Huorasatu.

Korpisoturin päähenkilö on Ahma-niminen mies, joka pyrkii varautumaan niin, että ei heti ensimmäisenä ole pulassa sen jälkeen kun maailmanloppu tai joku muu totaalikatastrofi on iskenyt ihmisten kimppuun. Ahma päättää muuttaa maaseudun metsänkupeeseen mökkiin, jota hän alkaa varustaa tulevaa silmällä pitäen. Hän on erakkoluonne, mutta yksin eläminen osoittautuu haasteelliseksi, kun pari naishenkilöä ei meinaa jättää häntä rauhaan ja ilmestyypä paikalle vielä Ahman nettituttu Kapukin.

Korpisoturin ehdoton vahvuus on sen tyylilaji tai pikemminkin tyylilaajit. Se on vakava ja hauska, kurinalainen ja koheltava, realistinen ja absurdi sekä paljon vielä muuta. Vakavaa puolta edustavat monet Ahman esiin nostamat ajatukset tikunnokassa totuus siitä, että yhteiskuntamme on hyvin haavoittuva. Ei tarvitse kuin katkoa sähköt, niin pulassa ollaan monella tapaa. Hauskuus henkilöityy erityisesti rautakaupan kassassa Pamsussa, jonka ajatusmaailma on kauimpana Ahman ajattelutavasta.

Ahma pyrkii täydelliseen linkolalaiseen omavarais-/vaihtotalouteen, jossa vessapaperikin kuivatetaan sammaleesta. Hän on pahimman luokan sovinisti, joka ei naisia kohtaan sympatioita tunne, vaan määrittää naisten tehtäväksi miesten "miellyttämisen ja mielistelyn," kun taas miehet ovat hänen mukaansa itsestäänselvästi johtajia. Olisi Ahma kannattanut vähän miettiä ennen kuin menit moisia lausumaan, sillä teoriassa asiat ovat hurjan paljon helpompia kuin käytännössä, josta saitkin romaanin kuluessa monta hyvää esimerkkiä. 

Ahman mökin pihalla kuljeskelee kuriton sika, jota voisi symboliksikin kutsua. Lieneekö sukua Peter Sandströmin Laudaturin sialle? (klik, klik) Aikamoisen riemukas sikojen kirjallinen esiinmarssi on joka tapauksessa nähty niin Laudaturissa kuin Korpisoturissakin.

Gustaffsonin niin henkilö- kuin sikakuvauskin on herkullista. Hänen tekstinsä käy lukijan kimppuun monin monituisin asein, joista osa myös laukeaa. Vimmaa löytyy kuin pienestä kylästä, josta ihan kaikki asukkaat eivät vielä ole muuttaneet kaupunkiin. Keveyden ja painavuuden liitto on onnistunut ja arvaamaton. Lukiessani mieleen tuli Elias Koskimiehen Ihmepoika (klik), joka muutoin on varsin erilainen romaani, mutta jotakin samaa vinonvänkyrää ja ihmishellää naurua löytyy kummastakin.

Toisaalta, vaikka Korpisoturi on monin paikoin hauska, on Ahman omasta metsäperspektiivistään tekemillä yhteiskuntaan liittyvillä havainnoilla myös varsin totinen puolensa. Ahman radiosta, silloin kun pattereissa sattuu virtaa olemaan, kuuluu maailmamme synkät soinnut. Teos nostaa esiin myös kiperiä eettisiä kysymyksiä liittyen ihmisluontoon. Kovin puhtaita papereita lajimme ei saa, eikä sillä siihen ole aihettakaan. Otan teoksesta lopuksi sitaatin, johon ei ole lisättävää.

"Luomakuntalaiset. Elämme vittumaisia aikoja."



Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)
257 sivua
Kustantaja: Into


Muissa blogeissa esim.:
Tekstiluola
Kirjanurkkaus
Rakkaudesta kirjoihin
Eniten minua kiinnostaa tie
Lumiomena

Korpisoturi sopii Helmet lukuhaasteen kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa