Siirry pääsisältöön

Elina Sana: Isän sota



Elina Sana (s. 1947) on arvostettu tutkija, toimittaja, ihmisoikeustaistelija ja tietokirjailija. Teoksestaan Luovutetut - Suomen ihmisluovutukset Gestapolle (2003, WSOY) hän sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.


*
Isän sodassa Elina Sana tutkii omaa henkilöhistoriaansa ja etsii vastausta siihen, miksi hänen sotaan lähtenyt isänsä Jyrki Kolkkala oli sodasta palatessaan muuttunut mies, joka käyttäytyi tavalla, jolla Jyrki ennen sotaa ei koskaan olisi käyttäytynyt.

Mitä Jyrkille sodassa tapahtui? Tätä kysymystä Elina  pyrkii selvittämään Jyrkin sotapäiväkirjojen kautta.

Isä ja tytär pääsevät teoksessa ääneen vuorotellen. Elina omien muistojensa ja Jyrki sotapäiväkirjojensa kauta. Tuloksena on yhdistelmä, jossa kohtaavat paitsi kaksi eri maailmaa myös kaksi eri Jyrkiä.

Jyrki Kolkkala toimi sodassa saksankielen tulkkina ja hänen sotapäiväkirjansa ovat paikoin hyvinkin pikkutarkasti ja huolella kirjoitettuja - jopa niin, että lukiessa alkaa ihmetellä, millä ajalla hän on ehtinyt kaiken kirjoittamansa muistiin merkitsemään. Elinan isä taas on arvaamattomia raivonpurkauksia saava mies, joka miinoittaa kodin ilmapiirin säännöillään ja kontrollitarpeellaan.

Kun on lukenut Jyrkin sotapäiväkirjat tuntuisi ihmeeltä, jos kaiken niissä kuvatun kokenut mies olisi täysissä hengen voimissa. Samalla esiin nousee yleisempi kysymys siitä, miten ylipäänsä kukaan voi selvitä sodasta järjissään. Jyrkin tilanteen tukaluutta lisäsi vielä se, että hän siirtyi jatkuvasti joukkueesta toiseen, eikä hänellä siten ollut sotakaverien yhteishenkeä taustatukenaan.

*

Siihen asti, kun Elinan veli asuu kotona Elina pitkälti välttyy isänsä raivolta, mutta veljen muutettua pois hänestä tulee isän agressioiden ja määräysten ensisijainen kohde. Kun isän raivo eräänä päivänä yltyy fyysiseksi ja hän huitaisee Elinaa hiilihangolla tämä juoksee kellariin hakemaan kirvestä ja uhkaa tappaa isänsä.

Myöhemmin Elina tosin pohtii, että menikö kaikki todellisuudessa sittenkään niin.

Ehkä olin vain kuvitellut sen kauhean iltapäivän, kellarinoven, kirveen ja avaimen naksahduksen. Ehkä olin vain niin kovasti toivonut, että kykenisin tappamaan isäni, että pääsisin rauhaan hänen kiusaamiseltaan.

Elinan muistojen rinnalla isän sotapäiväkirjat ovat subjektiivista kovaa faktaa. Niihin on kirjattu sodan aikaiset tapahtumat sellaisina kuin isä ne koki. Isän tunteista päiväkirjat eivät juurikaan kerro, vaan hänen muistiinmerkintänsä ovat yleisluonteeltaan toteavia.

*

Isän sotapäiväkirjoista hahmottuu puhutteleva kuva suomalaisten ja saksalaisten joukkojen yhteistyöstä jatkosodassa. Itse en ole tästä aihepiiristä aiemmin lukenut, joten Isän sota tarjosi tästä aiheesta paljon uutta mielenkiintoista tietoa. Myös ajautuminen Lapin sotaan välirauhan solmimisen jälkeen nousee sotapäiväkirjoissa esiin elävänä ja herättää monia kysymyksiä siitä, mitä yksilön kannalta merkitsi se, että henkilö, joka vielä eilen oli samalla puolella olikin jo tänään vihollinen. Teoksen lopussa Elina Sana pohtii isänsä suhdetta natsiaatteeseen ja päätyy näkemykseen, että isä oli kevytnatsi, joka mahdollisesti pyrki Lapin sodassa tietoisesti välttämättään taistelua saksalaisia vastaan.

Elinan lapsuusaikojen kuvaukset tuovat esiin  yhteiskunnallisen kahtiajaon herraväkeen ja työläisiin sekä kielen merkityksen luokkarajojen ylläpitäjänä. Elinan perhe on ns. parempaa väkeä, mutta se ei tarjoa suojaa sille häpeälle, jota Elina isänsä vuoksi tuntee. Elinan henkinen pahoinvointi kasvaa teini-iässä ja alkaa purkautua kapinointina koulussa sekä uhmana isän mielivaltaisia sääntöjä vastaan. Olohuoneessa on aikapommi - isän sotamuistojen kori, jota ei saa lähestyä kukaan muu kuin hän itse.

Elinan perheessä kyse on aina myös vallankäytöstä. Pitkään vallankahvassa on isä, joka pakottaa muut perheenjäsenet noudattamaan määräyksiään. Elinan veli livahtaa kuviosta ulkomaille ja äiti taas on yleensä töissä silloin, kun isä saa raivokohtauksiaan. Kun Elina huomaa, että  hän itsekin pystyy käyttämään valtaa on kokemus juovuttava ja saa Elinan nousemaan isäänsä vastaan. Isän sairastuttua on Elinan äidin vuoro käyttää valtaa ja niin hänestä, kirjoja rakastavasta kirjastotädistä tulee nainen, joka inhoaa miestään. Kulissit pitävät edetlleen, mutta perheen sisällä äiti kohtelee isää "kuin jotain vierasta, vastenmielistä esinettä." Loppujen lopuksi sota ei vie Elinalta pelkästään isää, vaan myös äidin, jota hän tämän käytöksen vuoksi ei enää kykene rakastamaan.

Arvoitukseksi jää, missä määrin isän myöhempään käytökseen vaikutti sota, missä määrin taas hänen ankeat lapsuudenkokemuksensa. On pakko hyväksyä, että moniin kysymyksiin lopullisia vastauksia ei ole saatavilla. Isän sodassa Elina Sana panee itsensä ja oman tunne-elämänsä peliin tavalla, jonka tinkimättömyys suorastaan kauhistuttaa. Sodan jättämät jäljet ovat pitkät ja vaikka ne paikoin häipyvät näkymättömiin palaavat ne taas myöhemmin näkyville entistä syvempinä uurteina.



Elina Sana: Isän sota  (2017)
337 sivua
Kustantaja: Siltala

Kommentit

  1. Hieno teksti hienosta kirjasta, kiitos.

    VastaaPoista
  2. vaikuttaa vähän raskaalta, ehkä tärkeä kirja ymmärtämiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinkin ne sotapäiväkirjat oli välillä aika puuduttavaakin luettavaa, koska kuvaus oli niin tarkkaa.

      Poista
  3. Kiitos hienosta ja mielenkiintoisesta postauksesta. Nämä asiat tulevat esille useissa kirjoissa ja on erinomainen asia, että joku on perehtynyt niihin syvemmin. - Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli ja hyvää viikonlopun jatkoa!
      En yhtään tiedä, kuinka paljon vastaavia sotapäiväkirjoja on säilynyt, mutta luulen, että nämä Elina Sanan isän sotapäiväkirjat kyllä ovat sieltä tarkimmasta päästä.

      Poista
  4. Omppu, jostain syystä alkoi itkettää, kun luin tämän.
    "Jostain syystä" sisältää liian paljon kommentissa kirjoitettavaksi. Koin omassa isässäni sodan, samoin kuin sitä edeltävän ankean lapsuuden, jättämiä jälkiä. Luulen melkein, että kaikissa sodankäyneissä miehissä oli jotain sodan heihin merkkaamaa: jäykkyyttä, tunnekylmyyttä, alakuloa, kyynisyyttä... vaikka se ei olisi raivokohtauksina tai juopotteluna näkynytkään. Lapsen on vaikea ymmärtää asiaa, koska hänellä on vain se yksi isä kaikkine traumoineen.
    Miten kohtuutonta kokenut voisikaan täysin tottua tavalliseen elämään.

    Hyvä, että meillä on sellaisia aarteita kuin vanhat sotapäiväkirjat. Niiden avulla on helpompi ymmmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sitten vielä, kun silloin kun Suomessa miehet palasivat sodasta ei ollut mitään traumojen jälkihoitoa. Piti tulla toimeen miten parhaiten osasi ja kykeni. Tästä on jäänyt pitkät jäljet, jotka edelleen vaikuttavat.

      Tässä kirjassa on monia kohtia, jotka pistää hiljaiseksi ja myös miettimään, että mitä itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Ehkä sinun ei pidä lukea tätä vai olisiko juuri toisinpäin? Pelkään, että tämä tulisi sinua liian lähelle.

      Sotapäiväkirjat ovat kyllä korvaamattoman arvokkaita ja tässä on hienosti yhdistetty ne Elina Sanan omaan henkilöhistoriaan.

      Poista
    2. Kyllä se tulee lähelle, mutta suoraan päin vain!
      Olen miettinyt paljon myös tuota, miten pitkälle sota vaikuttaa. Kolmanteen ja neljänteen polveen pitää varmaan paikkansa. Omien lasteni lapsissa vaikutus on jo lähes häipynyt. Toivottavasti he saavat elää rauhan aikaa.

      Luin Elina Sanan haastattelun jostain sanomalehdestä, kun tämä kirja julkaistiin. Jo silloin ajattelin, että tämä kirja pitää lukea, mutta asia unohtui. Kiitos, kun kirjoitit tästä!

      Poista
    3. Sinä olet kyllä rohkea. Toivottavasti kirja tuo sinulle lisävalaistusta, eikä käy liian raskaaksi. Onneksi lukiessa voi aina pitää taukoja.

      On vaikea analysoida, millä kaikilla tavoilla sodan jäljet vaikuttavat ja kuinka pitkälle. Ajan myötä vaikutukset laimenevat ja tietysti myös - jos henkilötasolla ajatellaan - eri suvuilla on tässä erilaiset rastinsa.

      Poista
  5. Eilen tapasin Elina Sanan täällä Tel Avivissa,ja hän kertöi kirjoistaan. Vaikuttava persoona

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä