sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Horjuu horjuu, sortuuko myös? - Kai Aareleid: Korttitalo

Virolainen, toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan tuleva Kai Aareleid (s. 1972) sai romaanillaan Korttitalo minut pohtimaan omalta kannaltani vähemmän miellyttävää asiaa.

Korttitalon takakannessa Aareleidin romaania kuvataan mm. seuraavasti: "runollisen tarkasti kerrottu sukutarina Viron menneisyydestä ja muistoista." Näiden sanojen myötä näen edessäni virolaisia, joita ollaan kuljettamassa Siperiaan, näen kipua, kyyneliä ja suljetun yhteiskunnan. Aistin neuvostokommunismin kaikkialla häilyvän varjon, kuulen nyrkin iskevän oveen ja haistan kesken unien herätettyjen ihmisten pelon.

Väärin meni. Jäin kiinni virolaiseen kirjallisuuteen liittyvistä ennakko-oletuksistani. Korttitalo kertoo toisenlaista tarinaa. Yksilön ja perheen tarinaa, jossa kommunismin kumu on läsnä taustaäänenä.

Teoksen alussa oleva valokuva synnyttää voimakkaan tunteen siitä, että kyse on Aareleidin omasta henkilöhistoriasta, mutta yhtä hyvin kuva saattaa olla hämäystä, jonka avulla kirjailija tekee romaanin päähenkilöstä Tiinasta konkreettisesti läsnäolevan.

Aareleid on luonut romaaninsa kertojan, aikuisen Tiinan, joka alkaa kertoa omalle lapselleen tarinaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Näin hän siirtää mikrotason historiaa seuraavalle sukupolvelle, jotta se, mitä kerran oli ei pääsisi unohtumaan.

Aikuinen Tiina kertoo asioista, joista on vaikea puhua, mutta joista ei enää voi vaieta. Salaisuudesta, jonka on tullut aika löytää kuulijansa.


Lupasin, että kerron sinulle lopulta kaikesta.  [...] Aloittaa pitäisi alusta. Mutta missä on alku? Alkuja on paljon.

Aareleid käyttää taiten hyväksi lapsen näkökulmaa ja tässä suhteessa Korttitalo tuo mieleen toisen mainion virolaisen nykyromaanin, Ilmar Taskan teoksen Pobeda 1946 (Wsoy). Siinä missä Taska kuvaa yksilön kautta yhteiskunnallisia tapahtumia, on Korttitalossa kuvauksen keskiössä enempi yksityisen alue, jota Aareleid lähestyy Tiinan ja hänen perheensä tarinan kautta.

Korttitalo sijoittuu 1950- ja 1960-lukujen Tarttoon. Se on Tiinan kasvukertomus ja pyrkimys saada selville, mitä vuosia sitten oikein tapahtui ja kuka isä oli. Isä, jonka poissaolot muuttivat tunnelman kotona kireäksi ja jota lähelle Tiina ei koskaan päässyt. Isä, jonka arvoitukseksi jäänyttä luonnetta teoksessa konkreettisesti symboloi tämän kadonnut muotokuva. Voisikin sanoa, että Korttitalo on isän muotokuvan luomista ja sen ripustamista uudelleen seinälle.
Valokuva kirjan alussa

Teoksen nimi korostaa salaisuuksien verkkoa, joka saa Tiinan kodin huojumaan. Lapsi ei ymmärrä, mistä on kysymys, kun äiti laittaa liikaa huulipunaa ja nauraa kiharat heiluen vieraan seurassa. Kun isän poissaolot pitenevät ja patjan alta löytyy tukuttain rahaa.

Korttitalossa on paljon ilmaa, sen nurkissa puhaltaa tuuli, joka usein ei tule lempeiltä seuduilta. Pääkappaleiden osalta teos etenee lineaarisesti, mutta niiden sisällä liikutaan muistojen ajassa, jota myös teoksen fragmentaarinen luonne peilaa.

Mutta mitä on muistaminen? Mitä enemmän yritän koota muistojani näille keltaisille, pyöreäkulmaisille sivuille, jotka muistuttavat lapsuudesta, sitä selvemmäksi käy, että minulla on jäljellä vain aukkoja. On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet olemmekin me. 

Vuosien alta kertoja löytää Tiinan, joka rakastuu ensimmäistä kertaa. Tiinan, jonka koulussa virolaiset ja venäläiset on erotettu aidalla toisistaan. Tiinan, jonka äiti muuttaa kodista pois. Tiinan, joka etsii vastausta isänsä arvoitukseen luetteloimalla tämän elämän esineet.

Nuori Tiina ei saa vanhemmiltaan hoivaa, jota hän kipeästi kaipaa. Joskus jo melkein, mutta ei kuitenkaan. Kuin ovi, joka on raollaan, mutta jonka näkymätön käsi vetää tiukasti kiinni. Vieraus on asettunut isän ja Tiinan välille, eikä heistä kumpikaan osaa sitä murtaa.

Ei ole väliä sillä, että tytär haluaisi tarttua isää kaulasta ja itkeä, tai että isä tahtoisi ojentaa kätensä ja silittää tytön päätä. He eivät tee sitä, eivät voi, ovat liian kaukana toisistaan.

Korttitalo on elämän kaltainen. Kysymyksiin ei löydy yksinkertaisia vastauksia, hiljaisuus ei aina suostu aukeamaan ja muistoihin kerrostuu sellaistakin, josta ei voi varmuudella tietää onko kyse niihin myöhemmin liitetystä aineksesta.

Teoksen fragmentit ovat valokuvan kaltaisia. Toisinaan liian tummia, toisinaan liiaksi valottuneita ja joskus albumiin on jäänyt pelkkä liimajälki, joka kertoo, että kerran sillä paikalla oli kuva. Ehkä juuri se kuva, jonka kertoja tarvitsisi täydentääkseen aukon, johon muisti ei yllä.




Kai Aareleid: Korttitalo
333 sivua
Linnade põletamine (2016)
Suomentanut Outi Hytönen
S&S (2018)


Helmet-lukuhaaste, kohta 43 Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

2 kommenttia:

  1. Unnukkaista tekstiä tuottaa Aareleid. Korttitalo on erinomainen symbolinen nimi tälle teokselle, jonka sisältö - kuten itse elämäkin - on erillisistä ja irrallisista korteista asumamme talon kokoiseksi ja näköiseksi koottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kun yhden kortin poistaa koko rakennelma sortuu ...

      Tässä kirjassa rakenne ja kaikki toimi hyvin.

      Poista