Sinéad Gleeson: Constellations

Miten rehellisesti ihmiset puhuvat kirjoista?

Tämä kysymys mietityttää erityisen paljon nyt, kun olen saanut päähäni, että kirjoitan Sinéad Gleesonin esseekokoelmasta Constellations niin rehellisesti kuin osaan.

Ai helppo tehtävä? Kertoo vaan, mitä mieltä on.

Entä jos hävettää olla sitä mieltä mitä on? Entä jos on itsensä kanssa useampaa mieltä yhtä aikaa? Entä jos omat mielipiteet eivät ole ns. salonkikelpoisia?





Irlantilaisen Sinéad Gleesonin esseet käsittelevät pääosin sairastamista, kipua ja hänen kokemuksiaan terveydenhuollosta. Goodreadsissä sille on annettu enimmäkseen 4 tai 5 tähteä. Kyseessä on siis teos, josta useimpien kuuluu pitää.

Lukemiseni alkaa hyvissä merkeissä ja luen ensimmäiset 100 sivua kuin huomaamatta. Ihailen, miten Gleeson sanallistaa oman kehonsa ja kaiken sen kokeman kivun ja siihen kohdistetut hoitotoimenpiteet. Mietin, miten ihmeellinen naisen keho on, kun se kaikkea muuta kuin täydellisesti toimivanakin kykenee suoriutumaan raskaudesta.


Vaan käy niin, että huomaan kyllästyväni.
Lukeminen muuttuu hitaaksi.
Sinnittelen.
Huomaan ajattelevani enemmän omia reaktioitani kuin sitä, mistä Gleeson kirjoittaa.


Constellations on tärkeä kirja. Varmasti on. Sen tärkeyttä ei vähennä tai lisää se, mitä mieltä juuri minä siitä olen. Sitä paitsi en ole sitä mieltä, että Gleesonin teos olisi huono. En lainkaan. Hän kirjoittaa tarkasti ja läheltä ja itseään säästämättä. Hän kirjoittaa tavalla, joka varmasti saa monen naisen painamaan tämän kirjan rintaansa vasten ja kokemaan, että kerrankin joku kirjoittaa niin, että omatkin tunteet ja kokemukset tulevat sanoitetuiksi.




Kaiken loputon kehollisuus kietoo immanenssinsa ympärilleni.
Tukahduttaa.
Ahdistaa se, mitä luen.
Ahdistaa se, mitä tunnen.
Ahdistaa se, että en pysty olemaan tästä ahdistuksesta hiljaa.

Jos en nyt kykene, kuten tilanne näyttää olevan, suurempaan empaattisuuteen Gleesonin kertoman kanssa olen huono ihminen. Erityisesti huono nainen ja superhuono feministi.

Mikä voisi olla tärkeämpää kuin osoittaa muunkinlaisen kirjallisuuden kuin sotakirjallisuuden tärkeys? Mikä voisi olla kirjallisuuden kaanonia murtavampaa kuin rehellisesti ja taitavasti reflektoida omaa elämäänsä, kuten Gleeson tekee?



Gleeson on sairastanut paljon. Syönyt kourakaupalla kipulääkkeitä. Olen roisto, kun en intoudu kehumaan tätä teosta ylitsevuotavaisesti. 

Puolustuksellinen oljenkorteni on Emilie Pine ja hänen esseekokoelmansa Notes to Self (suom. Tästä on vaikea puhua, Atena). Näitä kahta kirjaa ei olisi pitänyt lukea niin peräkkäin kuin minä ne luin. Koska sekä Pine että Gleeson kirjoittavat osin samoista teemoista Gleesonin esseet kärsivät siitä, että olin lukenut Pinen esseet ensin.


Sellainenkin ajatus tulee, josta en ole kovin ylpeä. Taas tätä samaa.


Silti ja ehdottomasti tätä samaa - tätä naiskehollisuutta - on tärkeää tuoda esiin yhä uudestaan.

Kenenkään kirjailijan tehtävä ei ole kirjoittaa juuri minulle. Tai sinulle. Tai sinun tai minun naapurille. Siis kirjailijat jatkakaa kirjoittamista kuukautisista ja naisten kehoista, vaikka minä taidankin nyt nousta kärryiltä ja jatkaa matkantekoa kohti polkuja, joilla kärryt eivät mahdu kulkemaan.


Teoksensa loppupuolella Gleeson kirjoittaa Irlannin aborttilainsäädännöstä ja se jos mikä on luettavaa, joka nostaa ihokarvat pystyyn.

Vuoden 1980 jälkeen 150 000 irlantilaisnaista on lähtenyt kotimaansa ulkopuolelle abortintekomatkalle. Irlannin lainsäädäntöön saatiin muutos vasta kaksi vuotta sitten. Siihen asti oli muiden kuin naisen itsensä oikeus määrätä ja määrittää, miten naisen kehoa kohdellaan.

On varsin vituttavaa, miten naiskeho on se paikka, jonka oikeuksiin pyritään kajoamaan heti, kun konservativismi pääsee enemmän valtaan. Taistelu ei ole ohi.




Kun kysyn, miten rehellisesti muut ihmiset kirjoista puhuvat, saan vastaukseksi lähes poikkeuksetta, että he kertovat rehellisen mielipiteensä ja vain ja ainoastaan rehellisen mielipiteensä so help them God.*

Minä taas kompastun rehellisyyden kanssa useasti. Minusta on paljon helpompaa pikkasen tai joskus pikkasen enemmänkin viedä näkemystäni positiiviseen suuntaan. Ei niin, että varsinaisesti valehtelisin, mutta niin, että tuon enemmän esiin teoksen positiivisempia puolia.

Ja myös niin, että jos kyseessä on teos, jota arvostavat ihmiset, joiden näkemystä itse arvostan on minun paljon vaikeampi sanoa, että juu ei, en tykännyt teoksesta ollenkaan. Se tuntuu samalta kuin sanoa ääneen, että olen liian tyhmä tajutakseni kyseisen teoksen hienouksia.

Onko kirjan hyvyys mielipidekysymys?

Ei ole. On lukematon määrä hyviä kirjoja, joita esim. minä en jaksa lukea, vaikka olenkin vakuttunut niiden hyvyydestä an sich. Constellations on ainakin neljän tähden kirja, jos maksimitähtimäärä on viisi. Nämä tähdet vaan ovat yleistason tähtiä, eivät henkilökohtaisia tähtiäni.




Mihin unohtui Sinéad Gleeson?

Otan tähän sitaatin niin Sinéad pysyy matkassa mukana. Kyse on hänen potiluutta (tämä ei kyllä ole sana, yritetäänpä uudestaan) potilaan asemaa koskevasta pohdiskelustaan.

A patient is not a person.
    A patient is a medicalised version of the self.
    A patient is a hospitalised double of the body.
   To become a patient is an act of transmutation, from well to sick, liberated citizen to confined patient.

Foucault tykkäisi tulla tähän, mutta ehkä joku toinen kerta. Sorry.



Vuosien myötä on käynyt yhä enenevässä määrin niin, että kirjoitan omia juttujani sen sijaan, että pitäytyisin kirjoittamaan siitä teoksesta, jonka nimi on mainittu tekstini otsikossa.

Saan tehdä niin.

Blogi on ainoa paikka, jossa saan olla täysin yksinvaltias. Se voi johtua siitä, että kun kirjoitan kirjoista kirjoitan yhtä lailla itseäni. Edellisen lauseen loppuosan olen tainnut lainata Deborah Levyltä, vaikka ensin ajattelinkin sen olevan Peter Sandströmiltä. Se taas johtunee siitä, että Levyn kirjaa The Cost of Living lukiessani mietin myös Sandströmin kirjaa Äiti marraskuu.

Koska autofiktikto ja muita yhteisiä juttuja näiden kahden välillä.




Darlingseja ei ole pakko tappaa.




En erityisemmin pidä kuukautistaiteesta. Saako tämän sanoa ääneen? Olenko vähemmän sisterhood is powerful -ihminen, jos kerron, että kuukautistaide ei ole mun juttuni. Ai miksi? Jos sanoo jotakin on tiedettävä, miksi niin tekee.

Se liittynee naiskehollisuuden korostamiseen. Miksi sitä pitää erityisesti korostaa? Miksi sitä ei pitäisi erityisesti korostaa? Olenko kehokammoinen? Siis minä, joka aina suurella innolla luen kehoa (oikeasti tykkään enemmän sanasta ruumis, mutta sitä ei kai (?) kuulu nykyisin käyttää) käsitteleviä tekstejä.

Okei. En ole niin kiinnostunut naisten kehoerityisyydestä, vaan enemmän kehon ja vallan välisistä suhteista, johon tietysti myös kuukautistaide liittyy.

Um-pi-ku-ja.


Onko tämä sukupuolikysymys? Mitä jos Gleeson olisi mies? Suhtautuisinko hän teokseensa toisin? Jos mies kirjoittaisi lonkkavaivoistaan, leikkauksistaan, leukemiastaan, kivuistaan? Varmasti silloin kärsisin tekstin mieserityisyydestä. Olen hankala.




Nyt taisin keksiä.


Ei voi olla totta vaikka onkin totta, että juuri nyt tässä hetkessä tätä kirjoittaessani keksin, mistä saattaisi olla kysymys.

Naiskehollisuuden korostaminen väkisinkin lujittaa sukupuolikategorioita eli vahvistaa juuri sitä luokittelua, jota haluaisin murtaa.

Onko näin?

En jaksa tätä tekstiä enää ja sen vuoksi lopetan sen tähän.




Sinéad Gleeson: Constellation. Reflections from Life
245 sivua
Picador (2019)


*Tein asiasta pienen gallupin Instagramissa ja sen mukaan 5/6 puhuu kirjoista aina rehellisesti