Reader, why did I marry him?

Joidenkin kirjailijoiden teosten seuraan tulee selittämätön kaipuu aina silloin tällöin. Minulle yksi tällainen kirjailija on ranskalainen Patrick Modiano (s. 1945).  Jo ottaessani käteen Dora Bruderin itse teosta lainkaan tuntematta otaksun, että Modiano vie minut taas 1900-luvun ensimmäisen puoliskon Pariisiin. Odotan saavani lukea Pariisin kaduista, toisen maailmansodan vaikutuksista pariisilaisten elämään, ajan liikkeistä historian ja nykypäivän välillä. Dora Bruder täyttää odotukseni tarkemmin kuin mitä osasin edes aavistella. Yllätyksenä sen sijaan tuli, että kyseessä ei ole varsinaisesti romaani, vaan pikemminkin dokumentti siitä, miten Modiano etsii tietoa Dora Bruder -nimisestä tytöstä. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Modiano törmäsi Paris Soir -lehden 31.12.1941 päivättyyn ilmoitukseen, jossa kerrotiin 15-vuotiaan Dora Bruderin katoamisesta. Modiano oli koukussa heti Doran katoamisilmoituksen luettuaan. Hän ei pystynyt olemaan ajattelematta Dora Bruderia ja mitä tälle tapaht

Ennakkoluulot on mielenkiintoinen juttu, ja omiini törmäsin rysähdyksellä lukiessani Jamiaca Kincaidin pienoisromaania Lucy . Ensimmäisen kerran luin Kincaidia joskus kultaisella 1990-luvulla. En valitettavasti muista, mitä teoksia häneltä luin, mutta Lucyn luin nyt ensimmäistä kertaa. Joka tapauksessa aiemmin lukemani perusteella minulle on muodostunut - pitkälti tiedostamaton, kuten nyt huomaan - mielikuva siitä, miten ja mistä Kincaid kirjoittaa. Tämä mielikuvani ei sisällä vahvahkoa naisromaanihenkilöiden seksuaalisuuden kuvausta ja niinpä yllätykseni oli suuri, kun 'Lucyn' samanniminen päähenkilö osoittautui seksuaalisesti varsin aktiiviseksi.  Miksi seksuaalisuus Kincaidin kuvaamana tuntuu vieraalta? Muuta selitystä tälle en keksi kuin sen, että se on ristiriidassa niiden odotusten kanssa, joita Kincaidin teksteihin liitän. Vaan eipä haittaa, vaan oikeastaan päinvastoin. 'Lucy' on kasvukertomus, jossa Lucy matkustaa Länsi-Intian saarilta lapsenlikaksi Irlantiin. E

Ostin Torrey Petersin romaanin Detransition, Baby suunnilleen samoin tein, kun siitä kuulin. Englanninkielinen kappale onkin nököttänyt hyllyssäni jo hyvän tovin, mutta Petersin teoksen kimppuun kävin vasta, kun sain sen käsiini suomenkielisenä. Joskus on tuttujen kanssa naurettu, että paras tapa saada jostakin kirjasta suomennos on ostaa se alkuperäiskielellä. Näin minulle on käynyt mm. monien Maggie Nelsonin ja Rebecca Solnitin teosten kanssa ja sama taika toteutui myös Petersin romaanin kohdalla. Detransition, Baby on maailmalla saanut runsaasti suitsutusta osakseen, enkä ollenkaan ihmettele. Vuonna 2021 sille myönnettiin PEN/Hemingway -palkinto. Kyseessä on monisärmäinen kuvaus transsukupuolisuudesta ja sukupuolesta yleensä, halujen kiemuraisista poluista ja vanhemmaksi ryhtymiseen liittyvistä kysymyksistä. Katarina odottaa kumppaninsa Amesin kanssa vauvaa, mutta hän ei aluksi tiedä Amesin transhistoriasta. Ames, aiemmin James, transitioitui Amyksi, mutta koki transsukupuolisena el

Aloin lukea hollantilaisen Anne Eekhoutin teosta 'Mary' tietämättömänä siitä, mistä tässä romaanissa on kyse. Kävi ilmi, että 'Maryn' päähenkilö on Mary Shelley, jonka teos Frankensteinin hirviö (1818) on vahvasti klassikkokamaa. Yksi tapa suhtautua 'Maryyn' olisi lukea sitä tarinana siitä, minkälaiset olosuhteet ja tapahtumat synnyttivät tarinan Frankensteinin hirviöstä.  Toisaalta en pääse eroon teoksen kanteen painetusta sitaatista: "Totuutta tärkeämpää on kertoa paras mahdollinen tarina." Onko tämä vihjaus siihen suuntaan, että sillä, mitä Mary teoksessa kokee ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä todellisen Mary Shelleyn kanssa? Onko 'Mary' fiktiopainotteinen biofiktio? Tuo kirjallisista lajeista nykyisin niin suosittu, mutta yhtä lailla ah niin hankala? Jeanette Winterson on kirjoittanut romaanin Frankissstein - A Love Story (2019), jonka yhden tarinalinjan henkilökattaus on tärkeimpien romaanihenkilöiden osalta sama kuin Eekhoutin roma

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja sen kansalaiset! Tarinoita meistä on monta. Laura Finskan Muut esille tulevat asiat tarjoilee niistä yhden Rafaelin, Lukan ja Matildan kautta. Finskan romaani avautuu vähän harvinaisemman kertojan kautta, sillä ensimmäisenä ääneen pääsee raitiovaunu, jota tosin kirjan maailmaan sopivammin kannattaa kutsua sporaksi. Rafael ja Luka ovat veljeksiä. Rafael niin 15-vuotias kuin 15-vuotiaat ovat. Some on vahvasti hänen elämässään läsnä ja Rafael pyrkii luomaan vaikutelmaa suuntaan jos toiseenkin. Erityisesti Vanessa-nimisen tytön suuntaan. Luka on 26, ajaa raitiovaunua ja käyttää erinäisiä päihteitä. Paikoitellen hän kavereineen tuo mukanaan pussikaljaromaanimaisen tuulahduksen. Useimmiten ei mene hyvin ja väliin vallan huonosti. Luka muistuttaa samalla siitä, että huumeidenkäyttäjät eivät ole pelkästään yhteiskunnan ulkopuolella olevaa sakkia, vaan moniin heistä törmäämme yhä kasvavassa määrin tietämättämme. Vaikka sitten ratikkakuskeina. Matilda on 23 ja o

Kun kysytään suosikkikirjaa Kjell Westön tuotannosta omien havaintojeni mukaan yleisin vastaus on Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått). Kirja sijoittuu vuosiin 1905-1938 ja merkittävässä osassa ovat sisällissodan aikaiset tapahtumat. Westön ansioksi onkin eittämättä luettava hänen kykynsä herättää henkiin eri historiallisia aikakausia ja niitä hän on tuotannossaan käsitellyt ansiokkaasti. Vaikka Missä kuljimme kerran on kaikinpuolin hieno romaani omaksi suosikikseni on noussut Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten), joka sijoittuu pääosin 1960-luvun Helsinkiin. Kirjan lukemisesta on jäänyt mieleeni vahva muistikuva, joka saa nostalgista voimaa siitä, että luin sitä lapsuudenkodissani, joka sittemmin on myyty ja johon minulla ei enää ole pääsyä. Westön uutuus Molly & Henry - Romaani sotavuosilta  on hänelle tyypilliseen tapaan laaja kokonaisuus, jossa liikutaan talvi- ja jatkosodan vuosissa. Lähtökohtaisesti en ole niin laajan kerronnan ja tarinallisuuden ystävä, j

 "Olen nyt pukenut sanoiksi sen, mikä on minulle äärikokemus elämästä ja kuolemasta, ajasta, moraalista ja tabuista, laeista, ja koin sen alusta loppuun kehoni kautta." Vuonna 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Annie Ernaux (s. 1940) palaa pienoisromaanissaan Tapaus (L'évenément, 2000) 1960-luvulle, jolloin hänelle tehtiin abortti.  Ernaux'n kerronta on kontrolloitua ja suoraa, lähes kliinistä. Hän kohdistaa armottoman katseen niin itseensä kuin yhteiskuntaankin, mutta tapahtumia ja olosuhteita kuvataan menemättä varsinaisesti henkilökohtaisen tai tunnetason alueelle. Kerrontaotteen kautta yksityinen kasvaa yleiseksi. Se, mitä Ernaux koki oli monen muunkin ranskalaisnaisen kokemus. "En halua tekstissäni tehdä sitä mitä en ole elämässänikään tehnyt, tai vain hyvin vähän: itkeä ja huutaa." Abortin laittomuus moninkertaistaa asiaan liittyvät vaikeudet. Samalla Ernaux muistuttaa naisiin kohdistuvasta eriarvoisuudesta. Sosiaaliset odotukset ja olettamuk

Kun avaan postipaketin, josta löytyy Miira Luhtavaaran uutuusteos Tuhkaksi tekemisen taika (Teos) jään tuijottamaan Pauliina Mäkelän suunnittelemaa kirjan kantta.  Miten kaunis.  Miten puhutteleva.  Miten voimakkaat värit.  Vaaleanpunainen My little Pony, jota hiuksista kiedottu letti ympäröi. Aikooko letti kuristaa ponin vai aikooko se tarjota mahdollisuuden kiivetä itsensä yli vapaammille vesille? Otan kannen herättämät tuntemukset mukaani, kun alan lukea kirjaa. On myös toinen tuntemus, joka syntyy siitä, että kirja tuntuu käsissä fyysisesti ihan samalta kuin Naja Marie Aidtin romaani Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S). Etsin Aidtin kirjan hyllystäni ja tosiaan ne ovat melkeinpä identtisen kokoisia. Tämän lisäksi kumpikin niistä herättää halun selata. Lukea sieltä. Ja lukea täältä.  Luhtavaaralta on aiemmin julkaistu runoja ja Tuhkaksi tekemisen taika on hänen ensimmäinen romaaninsa. Teoksessa runonomaisuus on edelleen luontevasti läsnä ja siihen yhdist

Luin Deborah Levyn Kuumaa maitoa ensimmäisen kerran englanninkielisenä sen ilmestymisvuonna 2016 (Hot milk, Hamish Hamilton, linkki blogitekstiin ).  Siitä asti olen halunnut palata Levyn romaaniin, sillä se on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Muisto sen lukemisesta on ollut ollut tasaisin väliajoin mieleeni palaava kutsu: lue minut uudestaan. Lue minua syvemmältä. Antaudu minulle täydemmin. Edellisen lauseen kirjoittaessani minut valtasi ajatus, että suhteeni Kuumaan maitoon muistuttaa Levyn romaanin äidin ja tyttären välistä suhdetta. Kuten he ovat pääsemättömissä toisistaan, olen minäkin sidoksissa Levyn Kuumaan maitoon. Välillämme on valtaa ja kontrollointia. Arvaamatonta aallokkoa, jossa meduusat uiskentelevat, kuten ne uiskentelevat Kuumassa maidossa. Ja kyllä. Niiden haavat polttavat. Ja kyllä. Niiden läsnäolo houkuttaa seireenien lailla. Paluuni Levyn romaanin pariin ei kuitenkaan tapahtunut suotuisissa merkeissä. Lukeminen takkusi ja usein huomasin ajattelevani, että olenko lu

Suurteoksia on mainio konsepti, jolle toivon runsaasti lisää jatko-osia. Suurteosten ideana on, että naiskirjailijat esittelevät itselleen tärkeitä naiskirjailijoiden teoksia. Näin syntyy kolmoishyöty. Esille pääsevät sekä suosikkiteoksiaan esittelevät naiskirjailijat että heidän suosikkejaan kirjoittaneet naiskirjailijat että jälkimmäisten teokset. Parasta on, jos esitelty kirja edustaa vähemmän tunnettua ja/tai jo uohduksiin painunutta kirjallisuutta, joka esittelyn myötä voi kokea uuden tulemisen.  Unohduksesta nousi esiin Suurteoksia I -teoksen kohdalla erityisesti Marlen Haushoferin romaani Seinä ( 1 )  , jota Malin Kivelä käsitteli tekstissään. En itsekään ollut kuullut Seinästä aiemmin, mutta Kivelän esittelyn jälkeen se kiinnosti minua niin paljon, että jouduin lukemaan sen ruotsiksi, kun Kivelän kirjoituksen myötä suomenkieliseen laitokseen oli hurja määrä kirjastovarauksia. Suurteoksia II -teoksen kohdalla Seinän kaltaiseen suosioon saattaisi hyvinkin nousta E. L Karhun esiin

Tara M. Stringfellowin Memphis on juuri sen tyyppistä vahvaa kerrontaa, jonka amerikkalaiset kirjailijat taitavat erityisen hyvin ja siitä on löydettävissä henkistä sukulaisuutta myös Toni Morrisonin teoksiin. Stringfellowin romaanissa kuvataan kolmen eri sukupolven naisia ja heidän henkilökuviaan taustoitetaan liikkumalla useammalla vuosikymmenellä. Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten Miriam tytärtensä Joanin ja Myan kanssa on pakenemassa väkivaltaista miestään Jaxia siskonsa Augustin luokse. Stringfellow ei suoraan pohdi syitä sille, miksi Jax on väkivaltainen, mutta rivien välistä on luettavissa, että kyse saattaisi olla siitä, että armeijan palveluksessa oleva Jax on kokenut liikaa kauheita asioita sotarintamilla. Tähän ”selitykseen” Stringfellow vihjaa tavalla, joka nostaa ihokarvat pystyyn ja saa välittömästi näkemään kyseisen kohtauksen valkokankaalla. Memphisin ensimmäinen jännite nousee siitä, että Augustin poika Derek on käyttänyt serkkuaan eli Joania seksuaalisesti hyväksi

Ulrika Nielsenin Tingen on runokokoelma esineistä ja tavaroista. Siitä, miten ne ovat enemmän kuin itsensä ja miten ne vaikuttavat meihin ja miten vaikeaa niistä luopuminen on. Varsinkin, kun siivoamme meille rakkaan kuolleen ihmisen tavaroita. Nielsen käsittelee tavaraproblematiikkaa yleisemminkin, mutta keskityn tässä tekstissä pääosin niihin tämän kokoelman herättämiin tunteisiin, jotka liittyvät kuolleen jäämistön siivoamiseen. Tämä teksti ei ole arvio, vaan kooste siitä, mitä kaikkea Tingen minussa herätti. Siitä asti kun äitini kuoli viime marraskuun lopussa tavarat - niiden läsnäolo ja niiden minulle esittämät vaatimukset - ovat hallinneet mieltäni. Tingen iskee suoraan tavara-ahdistukseeni. "En del av tingen är svåra att förstå, du vet inte hur de hamnade här, var de kommer ifrån, hur det hela började, du minns inte." Nippelit ja nappelit, epämääräiset kapineet.  Niiden vyöry laatikoista. Niiden joskus ollut merkityksellisyys. Miten niitä on rakastettu. Miten ne on k

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Kun kuuluu tiettyyn kuplaan, ajattelee suurin piirtein niin kuin kyseisen kuplan sisällä ajatellaan.  Edellinen lause on itsestäänselvyys, mutta vielä enemmän se on tämän tekstin aloituslause. Kuplaan kuuluvat jakavat samat arvot ja pitävät samantyyppisistä asioista. Yksinkertaistan, mutta pointti lienee selvä.  Framåt!  Itse kuulun mm. kuplaan, jonka jäsenet pitävät Harry Salmenniemen kirjoista. Jopa niin, että välillä tuntuu, että tärkeämpää kuin se, mitä Salmenniemi kirjoittaa on se, että hän kirjoittaa, jotta voimme ihastella hänen kirjoittamaansa. Harry Salmenniemi on itseään suurempi ilmiö ja kun hän ironisen osuvasti tökkii yhteiskuntamme kipukohtia minä huokaan kiitos. Tuntuu hyvältä. Juuri tätä halusin ja haluan lisää. Mutta nyt astun ulos kuplastani. Astun Varjotajuntaan.  Teoksen kansi on harmaa. Mitä muuta se voisi ollakaan. Harmaa kertoo, että sellaista ihmisen elämä enimmäkseen on, melko väripuutteellista. Samalla kansi esittää, että sellaista on myös Harry Salmenniemen e

Aloitan tunnustamalla: Kun ensimmäinen kerran kuulin Jenna Viron esikoisromaanin Tuhkimoleikkaus nimen tuli aavistus ja vahva intuitio, että se on kirja, joka tulee olemaan suuresti makuuni. En ollut väärässä.  En toki myöskään osannut aavistaa, että Tuhkimoleikkaus olisi niin kova kuin se on. Joskus - melkoisen harvoin - käy niin, että esikoisromaani leopardin hännän huiskauksella putsaa koko pöydän. Tuhkimoleikkaus tekee juuri niin. Jenna Viron romaani on puettu Charles Gounod'n oopperaan Faust. Se on fiktiota fiktiossa, jossa teoksen sisälle rakentuu oopperaesitys. Gounod'n ooppera on romaanissa läsnä paitsi musiikillisesti, myös teoksen sisältämien ranskankielisten tekstiosuuksien kautta temaattisia yhteyksiä unohtamatta.  Viro ei pelkästään lainaa, vaan myös käyttää Faustia taidokkaasti pohjatekstinä, johon hän tekee romaaninsa sanomaa painottavia korostuksia. Mefistofeles Faustissa: Je vais vous chercher un trésor Plus merveilleux, plus riche encor Que tous ceux qu'e

Tämä elämä usein tuntuu pelkältä tavaroiden siirtelemiseltä Sano: Olen liike.  Sano sen jälkeen: Liike olen. Huomasitko? Liike olen on pysähtymätön ilmaus. Sen lopussa oleva n-kirjain jatkuu loputtoman tuntuisesti. Samalla se pitää sisällään kahden viimeisen kirjaimen muodostamaa kieltoa: en. Olen  - en - olennnnn .... Se vuoropuhuu itsensä. Jatkaa ja kieltää niin, että nämä kaksi eivät ole toisistaan erotettavissa. Kun minä olen tai sinä tulet minun paikalleni olemaan, meidän olemisemme sisältää kiellon. Olen. Ol-en. Huuskon runojen seurassa innostun pohtimaan kielioppia. Yksikön ensimmäisessä persoonassa verbit päättyvät n-kirjaimeen. Mitä jos näin ei olisi? Miten vaikuttaisi se, jos ne päättyisivät vaikkapa s- tai l-kirjaimeen? Minkälaisen liikkeen tämä puhujassa aiheuttaisi? Miten se vaikuttaisi liikkeen jatkuvuuteen? Minä rakastas. Minä rakastal. Liikkeestä ja liikahduksista on Huuskon kokoelma tehty. Lukiessani näen liikettä kaikkialla, eikä oikein mikään ole vain sitä, mitä se o

Hyvin usein halu kirjoittaa on halua elää rehellisemmin kielen kautta (s. 173) Very often the desire to write is a desire to live more honestly through language (s. 181) Rachel Cuskilla on mieletön taito saada minut pursuilemaan. Häntä lukiessani olen mekko, joka ratkeilee saumoistaan ja jokainen sauman repeytymisestä lähtevä ääni on kiihkeää musaa korvilleni. Cuskin trilogia - Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia - ovat saaneet minut tuleen. Ovat saaneet palamaan liekillä, jota vastaan kohtuullisuuden vaahtosammutin on täysin turha kapine. On liian ihanaa olla innoissaan. On mahdotonta olla olematta innoissaan, vaikka innoissaan ollessani tiedostan liiankin hyvin oman naurettavuuteni. En silti välitä. Olen rakastunut teini. Piirrän RC-sydämiä pulpettiin. Erityisesti Cuskin Kunniasta kirjoittaessani en pystynyt pysymään kohtuudessa. En saanut itseäni fokusoimaan, sillä sanottavaa oli niin paljon ja sanottuani mitä sanoin jouduin panemaan merkille, että ihan liikaa oli jäänyt s