On aina kippiksen paikka, kun suomeksi saadaan italialaista kirjallisuutta. Salvionin romaanin on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. En pelkää mitään sijoittuu Mussolinin ajan fasismin kurittamaan Italiaan ja seuraa 12-vuotiaiden ystävysten Francescan ja Maddalenan elämää. Tytöt tuovat vahvasti mieleen Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan. Elenan tavoin Francesca on kunnollinen, Maddalena taas Lilan tavoin ehdoton ja yhteisön säännöistä välittämätön. Yhteistä Napoli-sarjan kanssa on myös Francescan ja Maddalenan kasvuympäristön väkivaltaisuus. Tyttöjen on pärjätäkseen oltava kovia ja röyhkeitä. Maddaleenaan, joka haluaa itseään kutsuttvan nimellä Malnata henkilöidään paha ja tuho. "He puhuivat hänestä [Malnatasta] kuin viheliäisestä sairaudesta tai ruostuneesta raudankappaleesta, joka nostaa kuumeen ja tappaa, jos siihen sattuu viiltämään ihonsa." Tyttöjä säätelevät tiukat normit, joiden ulkopuolelle ei sovi luisua. Tytöille ja pojille on omat jyrkkäreunaiset sääntöns
Nyt on pakko hengittää hetki syvään. Hengittää rauhallisesti. Uskoa, että hengittämällä voisi rauhoittaa itsensä. Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan. Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää. Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut . Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa. Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse. Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan. Kirjoitin Perintötekijöistä: "Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla