tag:blogger.com,1999:blog-50324380135567363862024-03-19T10:27:10.534+02:00Reader, why did I marry him?Valetulenkantajan kulttuurilaboratorioReader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.comBlogger1037125tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-37249620635640017642024-03-17T09:36:00.000+02:002024-03-17T09:36:12.535+02:00Don DeLillo: Mao II<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4a6F4aNOPD63tJ4aW2CTNGShOj-njazk8GsewJrCUv9eSLqFQt73xdfMvDjYW35gH42Z-aVTHKz0znqGuoEeX2V35eCUFO3tNFT22vbHRASwRBC563sAGv8UHIh6_vF760V8iwU5AK-uQ6tpWswR5dhsiimKqFnCoF7LneGjxe17bZK8nQc9UA2Nnn7WG/s341/mao.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="341" data-original-width="215" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4a6F4aNOPD63tJ4aW2CTNGShOj-njazk8GsewJrCUv9eSLqFQt73xdfMvDjYW35gH42Z-aVTHKz0znqGuoEeX2V35eCUFO3tNFT22vbHRASwRBC563sAGv8UHIh6_vF760V8iwU5AK-uQ6tpWswR5dhsiimKqFnCoF7LneGjxe17bZK8nQc9UA2Nnn7WG/w253-h400/mao.jpg" width="253" /></a></div><br />- Katosiko sinun miehesi?<br />- Hän lähti liikematkalle.<br />- Milloin se tapahtui?<br />- Kaksitoista vuotta sitten.<p></p><p>Näin puhelevat Matti Pellonpää ja Kati Outinen.</p><p>Ei kun hetkinen. Kyse onkin dialoginpätkästä, joka löytyy Don DeLillon romaanin <b>Mao II</b> suomennoksen sivulta 207. Kuulostaa vaan niin kaurismäkeläiseltä, että varsinkin Kati Outisen äänen sanojen painotuksia myöten kuulen niin selvästi korvissani kuin hän puhuisi olohuoneessani.</p><p><br /></p><p>Don LeLillon teokset edustavat minulle guilty pleasurea. Pleasuren merkitys on selvä, se on puhdasta mielihyvää. Miksi sitten guilty? <br /><br />Siksi, että en ole ihminen, joka yleensä lukee valkoisten cis-äijien kirjoittamaa kirjallisuutta. DeLillo on kuitenkin poikkeus. Häntä lukiessani tunnen syvää yhteyttä siihen tapaan, jolla hän kartoittaa maailman tilaa ja sen ihmisissä tuottamia traumoja. </p><p>DeDillon lauseet ovat usein niin järisyttävän hienoja, että lukiessani kehrään tyytyväisenä kuin ennen päiväuniaan parasta Whiskasia nauttinut kissa. </p><p>"Onko sinulla lapsia, jotka ovat vieläkin riekaleina eron jäljiltä, niin että kaikki ovat kireitä toistensa lähellä ja näet vihan väijyvän syvällä heidän silmissään vielä näinkin pitkän ajan jälkeen?"</p><p><br /></p><p>Mao II avautuu kuvauksella Yankee-stadionilla pidettävistä valtavista jättihäistä, joissa 6500 hääparia saa toisensa "todellisen isänsä" Mestari Moonin katsellessa heitä saarnastuolistaan.</p><p>Prologina toimiva häätilaisuuden kuvaus päättyy sanoihin "tulevaisuus kuuluu väkijoukoille".</p><p>Väkijoukot ja niiden kulttijohtaja ovat yksi vastaus siihen, kuka meidän tietoisuuttamme hallitsee. Muita teoksessa esitettyjä vaihtoehtoja ovat kirjailijat ja terroristit.</p><p><br /></p><p>Massahäiden kuvaamisen jälkeen teos keskittyy kirjailijaan nimeltä Bill Gray, jonka sukunimen värisävy sanan muine merkityksineen on tuskin sattumaa. Bill on juuttunut viimeistelemään romaania, jota hän kaikesta päätellen ei edes halua saada valmiiksi. Hän on viettänyt jo vuosia erakoitunutta elämää apureinaan hänen asioitaan hoitava Scott Martineau sekä massahäissä naimisiin mennyt Karen. Siitä, että Bill on ollut poissa julkisuuden ahnaalta katseelta on tullut hänen kiinnostavuutensa tae.</p><p>Kun kirjailijoiden valokuvaamiseen erikoistunut Brita Nilsson onnistuu saamaan luvan tulla ottamaan valokuvia Billistä saa alkunsa tapahtumaketju, jolla on kauaskantoiset ja hirvittävät seuraukset. 30 vuoteen Billistä ei ole julkisuudessa nähty ainuttakaan valokuvaa, mutta nyt tilanne on muuttumassa.</p><p>Vihdoin ollaan pääsemässä tilanteeseen, johon kova pyrkimys on myös suomalaisessa kirjallisuuselämässä. Scott Martineau kiteyttää tilanteen:</p><p>"Kirja on valmis mutta jää konekirjoitusversioksi. Sitten Britan valokuvat ilmestyvät näyttävästi. Juuri oikeaan aikaan. Me emme tarvitse kirjaa. Meillä on kirjailija."</p><p><br /></p><p>Mutta mitä me edes teemme kirjailijalla, sillä jos Billiä on uskominen, ovat kirjailijat menettäneet voimansa ja heidän tilalleen ovat tulleet terroristit. Siinä missä aiemmin kirjailijoiden tehtävänä oli vaikuttaa ihmisten tajuntaan, hoitavat homman nyt terroristit - "pommintekijät ja pyssymiehet".</p><p>Maailmassa, jossa kaikki on kaupallistettu ja imaistu tiukasti voiton tuoton syövereihin vain terroristit ovat kapitalismin ulkopuolella.</p><p>"Yhteiskunnassa joka on taantunut sumuksi ja kyllästymiseksi ei ole muuta mielekästä toimintaa kuin terrorismi. Kaikkea on liikaa, on enemmän asioita ja viestejä ja merkityksiä kuin voimme käyttää kymmenentuhannen elämän aikana.</p><p>[...]</p><p>"Taiteilija on sulautettu, kadulla kulkeva hullu on sulautettu ja prosessoitu ja integroitu. Anna hänelle dollari, pistä hänet TV-mainokseen. Vain terroristi on ulkopuolella."</p><p><br /></p><p>Billin erakkoelämä keskeytyy matkaan Lontooseen, jossa hänen tehtävänään on lukea runoja libanonilaisen panttivankin vapauttamiseksi, ja eipä kulu kauankaan, kun Billin lähellä alkavat pommit räjähdellä.<br /><br />Kuolemanpelko on yksi DeLillon romaanien toistuvista aiheista. Bill - toisin kuin vaikkapa <b>Valkoisen kohinan</b> Jack Gladney - ei kuitenkaan pelkää kuolemaa, vaan suhtautuu siihen suorastaan välinpitämättömästi. Kuolema ja väkijoukot yhdistyvät Mao II:ssa Ajatollah Khomeinin surijoissa. </p><p>Onko tulevaisuus edelleen väkijoukkojen? Onko tulevaisuus kenties ennen kaikkea suurmiehen kuolemasta avautuva, väkijoukkojen uusien elämisen tapojen mahdollistaja?</p><p>DeLillo polttaa Mao II:ssa maailmantapahtumia kuin lihaa, eikä lukija välty käryn tarttumisesta itseensä. Kapitalismi lihottaa itseään katumusta tuntematta ja nappaa palvelukseensa kaiken, mitä käsiinsä saa. Niin Kiinan kulttuurivallankumouksen julisteiden estetiikkakin omitaan osaksi mainosten kieltä. "[v]aroituksia ja uhkauksia, kehotuksia kasvattaa itseään." </p><p>Mao II on vaikuttava kuvaus maailmanmenosta, jota kohti oltiin menossa teoksen julkaisuajankohtana reilut 30 vuotta sitten. Ja kuinkas sitten kävikään. Niinpä.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Don LeLillo: Mao II<br />271 sivua<br />Englanninkielinen alkuteos Mao II (1991)<br />Suomentanut Helene Bützow<br />Tammi (1991)</p><p><br /></p><p> </p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /><br /><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-26505541825999409252024-03-14T19:24:00.000+02:002024-03-14T19:24:18.249+02:00Lyhyet, osa 6 - Eleanor Catton: Birnamin metsä; Banana Yoshimoto: The Premonition; Dinaw Mengestu: How to read the air<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMtQUjBVQYF72PYFd7rI6k2LmnVRvmB-ZyI1kEHWc5ZX_NiCFCtvIARTiXoLEVIP8Azj-lp7NWfvZunNdHyRAt1YCCKXFpHPq_KSFwyqsDPdsdU4JfOus15LetB-r5BXZ36ecGbubo42PVl5A9the2pv8rSDmiRGjMV9TlXARCIpObmDPisxnpyj_l7SsN/s2560/Catton_BirnaminMetsa_RGB-scaled.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1585" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMtQUjBVQYF72PYFd7rI6k2LmnVRvmB-ZyI1kEHWc5ZX_NiCFCtvIARTiXoLEVIP8Azj-lp7NWfvZunNdHyRAt1YCCKXFpHPq_KSFwyqsDPdsdU4JfOus15LetB-r5BXZ36ecGbubo42PVl5A9the2pv8rSDmiRGjMV9TlXARCIpObmDPisxnpyj_l7SsN/w248-h400/Catton_BirnaminMetsa_RGB-scaled.jpg" width="248" /></a></div><br />Birnamin metsä on ihan erilaista Cattonia kuin hänen aiemmat teoksensa. Se on erittäin vahvasti koukuttava, Uuteen-Seelantiin sijoittuva teos, jossa kohtaavat Birnamin metsäksi itseään nimittävät ympäristöaktivistit ja Robert Lemoine - nimiseen mieheen henkilöityvä kapitalismin huipentuma miljardeineen.<p></p><p>Antaisitko pikkusormen vastustajallesi, jos niin pystyisit edistämään omaa tärkeäksi kokemaasi agendaa? Realiteettihan kuitenkin on, että ei voi antaa vaan pikkusormea, vaan kuten Aki Sirkesalo jo vuosia sitten totesi, paholainen (lue: yltiökapitalismi) vie pikkusormen saadessaan koko käden ja enemmänkin.<br /><br />Robert Lemoine haluaa rakentaa itselleen bunkkerin, johon hän voi paeta maailmanloppua. Kun hän kohtaa Birnamin metsän johtohahmon Mira Buntingin hän yllättäen haluaa lahjoittaa aktivisteille rahaa. Voiko Lemoineen luottaa? Mitkä ovat hänen todelliset tarkoitusperänsä? </p><p>Teoksessa kritisoidaan niin kapitalismia, intersektionalismia kuin vasemmistoakin. Kritiikin äänitorveksi nousee Birnamin metsän ex-jäsen Tony:</p><p>"Nykyajan vasemmistossa on jotain älyttömän ilotonta, Tony sanoi, "kaiken kieltävää ja itsensä kiistävää. Ja paapovaa." [...] "Missä on toivo? Missä on inhimillisyys? Me yritetään olla munkkeja, kun me voitaisiin yrittää olla rakastavaisia."</p><p>Isoveli Lemoinen hahmossa tarkkailee Birnamin metsän tekemisiä heiltä salaa ja ujuttaa mukaan maskuliinisen charminsa. Valta on Lemoinen herkku, jota hän haluaa yhä lisää. Lemoinen usko omiin ylivertaisiin kykyihin pitää tilanne kontrollissa kulkee ahneus ja julmuus käsipuolessaan. </p><p>Aktivistien välille syntyy jännitteitä, joita Lemoine käyttää taitavasti hyväkseen. Tony käy teoksessa omaa ristiretkeään, jonka tulokset hän yrittää saada koko maailman tietoisuuteen henkensä kaupalla. </p><p>Aitous kolhiintuu. Oikeamieliset periaatteet vääntyvät mutkalle. On selvää, että ollaan menossa kohti jotakin, jossa ei ole tilaa Tonyn perään kuuluttamille rakastavaisille. Ladattu laukeaa teoksen lopussa ja tekee sen tavalla, joka on väistämätön.<br /><br /></p><p><br /></p><p>Eleanor Catton: Birnamin metsä</p><p>463 sivua</p><p>Birnam Wood</p><p>Suomentanut Tero Valkonen<br /><br />Siltala (2024)</p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvZS6he-qEgR1NIXTtJ1F1VwGnwlPHDK7IjjSG4kw-lcAfK-J20Vl3uBn64BRmmk7wghleTothxyjRYEDG1oTNiBUDuKkw8mvpqWmMZ2DESe88b4ablsaumoIuWgl6Qy6hCUIDFJg42pFzVDINkk2TGB_Wj7zvopOF0AMbavBrI1PoRSFUhFEgozNudLjL/s400/yoshimoto.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="250" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvZS6he-qEgR1NIXTtJ1F1VwGnwlPHDK7IjjSG4kw-lcAfK-J20Vl3uBn64BRmmk7wghleTothxyjRYEDG1oTNiBUDuKkw8mvpqWmMZ2DESe88b4ablsaumoIuWgl6Qy6hCUIDFJg42pFzVDINkk2TGB_Wj7zvopOF0AMbavBrI1PoRSFUhFEgozNudLjL/w250-h400/yoshimoto.jpeg" width="250" /></a></div><br />Banana Yoshimoto: The Premonition<p></p><p><br /></p><p>Vuosia sitten, kun meillä oli gerbiilejä toisen heistä nimi oli Yumi Yoshimoto. Sukunimensä Yumi sai tietenkin Banana Yoshimotolta, jonka teoksiin Kitchen, NP ja The Lake olin suuresti ihastunut. </p>Löydettyäni Yoshimoton teoksen The Premonition Oodin pokkarihyllystä hämmästyin, että sitä ennen häneltä on julkaistu peräti 11 romaania. My bad, että olen unohtanut Yoshimoton, sillä hänellä on mainio taito luoda pinnanalaisesti väreileviä tarinoita, jotka käännähtävät yllättäviin suuntiin. Tästä myös The Premonition on oiva esimerkki.<div><br /></div><div>Yayoi on nuori nainen, jolla on kaikki hyvin. Hänen perheensä on onnellinen perhe ja hänellä on läheiset välit veljensä kanssa. Se vaan, että Yayoi ei muista lapsuudestaan oikein mitään. Kun hänen perheensä kertoo tarinoita Yayoin lapsuusvuosilta eivät ne herätä hänessä minkäänlaisia muistikuvia.</div><div><br /></div><div>Usein Yayoi tuntee tarvetta jättää perheensä ja mennä asumaan joksikin aikaa tätinsä luokse. Jos Yayoin perheessä kaikki on tip top, on tädin talo rempallaan ja hänen elämänsä boheemia. Tädin luota aukeaa erilainen maailma ja kun Yayoi ja hänen tätinsä alkavat yhtenä iltana ryypätä, täti tulee kännipäissään kertoneeksi asioita, joista hän selvin päin ei olisi hiiskunut sanaakaan.<br /><br />Yoshimoto kuorii hienovaraisesti. Yayoin elämässä keikahtaa ja äkkiä kaikki on aivan toisin. Samalla avautuu mahdollisuus myös rakkaudelle, joka aiemmin on ollut mahdotonta.</div><div><br /></div><div>Exactly my cup of banana.<br /><p> </p><p>Banana Yoshimoto: The Premonition</p><p>133 sivua</p><p>Faber & Faber (2023)</p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh50G_d_r2fCYfLNanCE9ym3m6aMqCPGVl4zIzOUdvpxmHEdHNV0fzAgAz-oF3NPHiKdNRH-UbU8jfIVR6X2D6C5tdDMssF0-6ZjCAH_mw_bRhot-LOLcazVfZJHbJ8dVkG5cOmxSym6P33nM0dFVQFBcdBQpC2BKj7CRM2lfMtnpvMSpRPnsjxCPBwArJF/s400/Mengestu.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="258" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh50G_d_r2fCYfLNanCE9ym3m6aMqCPGVl4zIzOUdvpxmHEdHNV0fzAgAz-oF3NPHiKdNRH-UbU8jfIVR6X2D6C5tdDMssF0-6ZjCAH_mw_bRhot-LOLcazVfZJHbJ8dVkG5cOmxSym6P33nM0dFVQFBcdBQpC2BKj7CRM2lfMtnpvMSpRPnsjxCPBwArJF/w258-h400/Mengestu.jpg" width="258" /></a></div><br />Dinaw Mengestu: How to read the air<p></p><br /><br />"You will tell them that you want political asylum, and they will take you to a jail that looks like Heaven. They will give you food and clothes and even a bed to sleep in." Later in the process Kela will pay all your expenses and give you a lot of money so that you can live comfortably. <br /><br />Huomasit varmaan, että sitaatissa sanaa later edeltää lainausmerkki.<br /><br />Kuvatessaan pakolaisten tilannetta Mengestun romaani on epämukavan ajankohtainen. Mitäköhän kaikkea on kerrottu ja luvattu itärajan yli Suomeen pyrkiville?<br /><br />How to read the air kertoo avioparista, Yosefista ja Mariamista. Yosef pakenee Etiopiasta ja päätyy erinäisten mutkien kautta Yhdysvaltoihin. Kolme vuotta myöhemmin Mariam seuraa perässä ja joutuu huomaamaan, että hän ja hänen miehensä ovat toisilleen muukalaisia.<br /><br />Teoksessa kuvataan avioparin road tripiä halki Amerikan heidän poikansa Jonaksen kertomana. Nimiensä kautta perhe voisi olla suorastaan raamatullinen, mutta kaikkea muuta.<br /><br />Vuorotellen Yosefin ja Mariamin matkaa käsittelevän kuvauksen kanssa kulkee tarina Jonaksen ja hänen vaimonsa Angelan parisuhteesta. <br /><br />Mengestu tuo Yosefin ja Mariamin kautta maahanmuuttajien kokemukset liki. Jonas yltyy suorastaan hulvattomaksi ja alkaa opettajana kertoa oppilailleen isänsä tarinaa, joka edetessään irtaantuu yhä enemmän todellisuudesta. <br /><br /><br />Teoksen nimi How to read the air viittaa siihen, miten maahanmuuttajana on jatkuvasti kuulosteltava ja tulkittava tilanteita ja muiden ihmisten käytöstä.<p class="p2" style="font-family: "Helvetica Neue"; font-feature-settings: normal; font-kerning: auto; font-optical-sizing: auto; font-size: 13px; font-stretch: normal; font-variant-alternates: normal; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; font-variant-position: normal; font-variation-settings: normal; line-height: normal; margin: 0px; min-height: 15px;"><br /></p><p><br /></p><p>Dinaw Mengestu</p><p>How to read the air</p><p>305 sivua </p><p>Riverhead Books (2011)</p></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-71396375895696952372024-03-10T18:29:00.005+02:002024-03-10T18:30:54.016+02:00Katja Raunio: Viime ajat<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcacIjm_UTnME7pWnrMamEk1hi7bAx3u1F6qZXSGcvqbAZMv4KwtONLy5978Tch8sVH9NfNEP_6n2nP8FlL2EtEds1FOjFfnghrHKsqfesBccVQawXvvVsUPH9OuXEbIXhqiY-A0BlyfzCkN3bJ58rkiNOtlFcDT4L_OU4adkhnaliNIVDlLAF5fi1K5iT/s400/viime%20ajat.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="254" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjcacIjm_UTnME7pWnrMamEk1hi7bAx3u1F6qZXSGcvqbAZMv4KwtONLy5978Tch8sVH9NfNEP_6n2nP8FlL2EtEds1FOjFfnghrHKsqfesBccVQawXvvVsUPH9OuXEbIXhqiY-A0BlyfzCkN3bJ58rkiNOtlFcDT4L_OU4adkhnaliNIVDlLAF5fi1K5iT/w254-h400/viime%20ajat.jpeg" width="254" /></a></div><br />Katja Raunion edelliset romaanit <b>Käy kaikki toteen </b>ja <b>Sinun päiväs koittaa</b> ovat opettaneet minulle, että Raunion kirjoja lukiessa vastaan saattaa tulla odottamattomia ja yllättäviä juttuja, niin asioita kuin ihmisiäkin.<div><br /></div><div>Olin siis varautunut.<br /><p></p><p>Uutuusteoksessaan <b>Viime ajat</b> Raunio kuvaa nuorten aikuisten kamppailua erinäisten ongelmien ja näköalattomalta tuntuvan tulevaisuuden puristuksessa. Kuten teoksen väliin sijoittuvat valokuvat raunioituneista rakennuksista muistuttavat on taustalla jatkuvasti Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan ja sen mukanaan tuoma epävarmuus maailman tilasta.</p><p>Eikä unohdeta, että ihminenkin on talo, jonka seinät ottavat elämän pommituksessa osumaa.</p><p><br /></p><p>Viime ajat on kerrottu sinä-muodossa. Mitä tästä kerrontaratkaisusta seuraa? Seuraa muun muassa kolminkertainen paikanta/uminen.</p><p>Seuraa ensinnäkin se, että teoksen päähenkilön asema kerronnan <i>kohteena</i> korostuu. Seruraa toiseksi se, että syntyy paralleeli päähenkilön asemaan hänen arjessaan, jossa hän jatkuvasti joutuu erinäisten miesten lähestymisen kohteeksi. Seuraa kolmannen kohteena olemisen muodon korostuminen, kun nainen on töissä museon asiakaspalvelussa. </p><p><br /></p><p>"Kysyt, onko hän pistänyt merkille, että sellaiset asiakaspalvelijat, joiden tehtävänä on tuppautua asiakkaan seuraan, liittymämyyjät, sähkösopimusmyyjät, ovat nuoria miehiä. Sen sijaan asiakaspalvelijat, joiden tehtävänä on odottaa tiskin takana, <i>olla asiakkaan käytettävissä</i>, ovat nuoria naisia." </p><p>(kursivointi Raunion)</p><p><br /></p><p>Joskus, kuten vaikka juuri nyt, tekisi kirjasta kirjoittaessani mieli jättää rauhaan aihepiiri, joka tärkeydestään huolimatta on sotkuinen ja hankala ja jota kohti meneminen hermostuttaa. Astun nyt tähän soosiseen maastoon. </p><p><br /></p><p>Päähenkilö asuu kimppakämpässä taidekämppiksen ja vakuutuskämppiksen kanssa. Hän asuu liian kalliisti, mutta ei voi vastustaa asunnon kauneutta, sen "karmeihin veistettyjä ovia, suuria ikkunoita, vanhoja kaapinvetimiä".</p><p><i>Nyt ne huutavat: ei ole ihmisoikeus asua esteettisesti kauniissa asunnossa. Muuta halvempaan. </i></p><p><br /></p><p>Päähenkilöllä on salaisuus. Häpeää tuottava velka, josta hän on hipi hiljaa.</p><p><i>Nyt ne huutavat: oma vika oma vika oma vika.</i></p><p><br /></p><p>Päähenkilö sinnittelee osaaikatyössä, koska hän haluaa pitää yllä tuntemusta siitä, että hän on matkalla kohti parempaa, että hänen jo vuosia kesken olleet opintonsa jatkuvat vielä. </p><p><i>Nyt ne huutavat: mene kokopäivätöihin luuseri.</i></p><p><br /></p><p>Työelämä on hierarkiaa täynnä. Suosikkijärjestelmät rulettavat. </p><p>Pomomies ripottelee kostonsiemeniä taskuistaan. </p><p>Alistaminen on niin mukavaa ja tyydyttävää, kun itsellä on turvattu asema.</p><p><i>Nyt ne huutavat: Jos ei miellytä, olet helposti korvattavissa. Kyllä sitä ennenkin jaksettiin. Älä ole hiutale.</i></p><p><i><br /></i></p><p>Raunion työelämäkuvaukset saavat överejä ja absurdejakin muotoja. Kun museossa vietetään syysnäyttelyn avajaisia ja pullot tyhjenevät kiivaseen tahtiin <i>minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy ... monen tunnin päässä aamu on </i></p><p><br /></p><p>Kehitysromaani on rakastettu (ja väliin vihattukin) lempilapseni, koska tuskin mikään on niin kiinnostavaa kuin sen tarkastelu, miten ihminen muotoutuu ja pyrkii löytämään ja ottamaan paikkansa maailmassa. </p><p>Vaikka Viime ajat ei ole kehitysromaani, sen sisuksia polttaa tälle genrelle ominainen kysymys siitä, miten tulisi elää ja olla. Miten <i>voisi</i> elää ja olla. Miten <i>saa</i> elää ja olla. Mistä pitää kiinni, mistä luopua, mitä kohden suunnata. Miten tehdä valintoja, joiden myötä voisi kokea elämänsä arvokkaaksi.</p><p><br /></p><p>"Sehän sinua eniten vaivaa. Sinä et ole tärkeä." </p><p>Se meitä vaivaa. Ei kukaan meistä ole tärkeä.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Raunio sanoittaa nuorten kaupunkilaisten elämän huteruuden ja harsoisen teräksen. Viime ajat puristaa syliinsä, eikä päästä. Ei pahasta. Ei hyvästä. </p><p>Sinun päiväs koittaa -romaanissa Raunio kuvaa "suurmies" Anton Harmajaa (pyydän anteeksi suurmiehen ympärille lisäämiäni lainausmerkkejä) ja hänen poliittisia pyrkimyksiään uuvuksiin asti. Viime ajat suo päähenkilölleen vain reilut sata sivua. Arvojärjestys, se se pitää maailmassa olla. Ja kenties ironia. Kenties sarkasmi.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Katja Raunio: Viime ajat</p><p>120 sivua</p><p>Teos (2023)</p><p><br /></p></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-73979996658306670862024-03-03T19:56:00.001+02:002024-03-03T20:02:14.807+02:00Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBmfcca5q79l7gOMfMO-hZVn2VPlQlauepnZ4DmdhrakWkZg4fQ_g5dRC_RbjtM5paJ7AGX8acCWmqr-axaCh-ybHQhCYvFsYLnY5DlZF97TH7t7oNZuZX5sxzntMeno7qfq7RqlEMT79e7dqVZ9bO-4aj8z2Kdnv5AT4YmBeILYJsc4VvrC3xSp0J-5Ww/s733/ihmeko%CC%88ynno%CC%88s.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="733" data-original-width="460" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBmfcca5q79l7gOMfMO-hZVn2VPlQlauepnZ4DmdhrakWkZg4fQ_g5dRC_RbjtM5paJ7AGX8acCWmqr-axaCh-ybHQhCYvFsYLnY5DlZF97TH7t7oNZuZX5sxzntMeno7qfq7RqlEMT79e7dqVZ9bO-4aj8z2Kdnv5AT4YmBeILYJsc4VvrC3xSp0J-5Ww/w251-h400/ihmeko%CC%88ynno%CC%88s.jpeg" width="251" /></a></div><br />Sanotaanpa nyt heti alkuun sen tyyppinen juttu, joka on useimmiten tapana piilottaa tekstin keskiosiin vähän silleen niin kun huomaamattomasti kuin ei sitä sanottu olisikaan tai ainakin niin, että se osuu silmään korkeintaan näön sumentavan silmätipan läpi. <br /><br />Sanotaan: Ihmeköynnös ei paikoin toimi kovin hyvin romaanina. <div><br /><p></p><p>Enimmäkseen Ihmeköynnöksessä on kyse teoksen päähenkilön, 30 plus -ikäisen naisen, matkustamisesta ja hänen oleskelustaan Nicaraguassa.</p><p>Kauhasen romaani kiertyy matkakertomuksen, luennoinnin (tuttavallisemmin räntin, kauniimmin esseistiikan) ja autiofiktion muodostamaksi palmikoksi. </p><p>Joku voisi kutsua Ihmeköynnöstä hybridiromaaniksi, mutta minulle se ei aukene niin. Tilanne on vähän sama kuin jos hybridiautolla kaasutetaan bensan voimalla ja aina sadan kilometrin välein ajetaan kilometrin verran sähköllä. </p><p>Tässä yhteydessä toki on sekä hyvä että kohtuullista pitää mielessä, että oli käyttövoima mikä tahansa eteenpäin mennään. Eikä unohdeta myöskään, että yksi mainio kilometri voi olla tärkeämpi kuin sata puuduttavampaa kilometriväliä.</p><p><br /></p><p>Palataan edellä mainittuun 30 plus -ikäiseen naiseen. Millaisen naisen kuvittelit mielessäsi? Oliko hän musta vai valkoinen? Oliko hän parisuhteessa yhden ihmisen kanssa vai polyamorinen? Oliko hän seksuaalisesti aktiivinen vai epäaktiivinen? Oliko hän laiha tikku vai ei-niin-laiha tikku?</p><p>Tunnusta! Edes itsellesi.</p><p><br /></p><p>Ainakin kerran 30 plus -ikäistä naista puhutellaan nimellä Maija, joten autofiktio voitaneen julistaa pam kolahtaa nuija tämän teoksen lajiksi, kun vielä teoksen päähenkilö toimii teoksen minäkertojana. Lukijasopimus on sähköisesti allekirjoitettu.</p><p>Teoksen tekijällä toki on sopimuksesta sanansa sanottavana. Hän ilmoittaa poistavansa itsensä tarinasta toteamalla, että hän ei halua kirjoittaa itsestään. <br /></p><p>Halua, haluta, halu. </p><p>Halua on Ihmeköynnöksessä paljon. 30 plus -ikäisellä naisella on Nicaraguassa rakastettu, jonka hän on nimennyt Hummerinpyytäjäksi. Tämän lisäksi on monia muitakin, joiden kanssa kertoja halujaan toteuttaa. </p><p>Nainen on seksuaalisesti avoin ja häpeilemätön. Seksuaalista sankariainesta, joka vain vähän liioitellakseni uudelleenkirjoittaa feminiinisen version Olavi Koskelan hyppelehtimisistä mättäältä mättäälle Linnankosken <b>Laulussa tulipunaisesta kukasta</b>. </p><p><br /></p><p>Kertoja paikantaa omaa asemaansa kirjailijana. Hän muistuttaa, että globaali eriarvoisuus on "onnenpotku ja apuraha", valkoisen länsimaalaisen Louis Vuitton -kortti, joka mahdollistaa matkustamisen köyhään maahan kirjoittamaan ja elämään siellä murto-osalla siitä, mitä eläminen maksaa länsimaissa.</p><p><br /></p><p>"Ja minä lensin tänne elämään pikkurahalla ja kirjoittamaan kirjaa lapsuustraumoista, jotka olin saanut maailman onnellisimmassa maassa."</p><p><br /></p><p>Intersektionalismi. Valkoisuus. Etuoikeudet. </p><p>Olisin kaivannut Ihmeköynnökseltä edellisen rivin kolmikon raaputtamista enemmän kerronnan kuin esseistisempien osuuksien kautta. Nyt jälkimmäiset pistävät esiin kuin länsimaalaisen ranneluut hänen kaaduttuaan liukkaalla kadulla. Ja jos niin kävisikin, että länsimaalainen pysyy pystyssä syntyy vähintään hybridihankauma. Kivulias sekin.</p><p>Mutta hetkinen! Hyvähän se on, että töröttää (vaikkakin tarinan kustannuksella), sillä töröttävä tulee huomatuksi.</p><p><br /></p><p>Kauhasen romaanissa syödään soppaa, jota valkoisten on vaikea niellä, koska valkoisuus on ruokahalun vievä kalvo keittolusikassa.</p><p><br /></p><p>Astukaamme vaikeaan.</p><p>Osa meistä valkoisista on jo oppinut näkemään omaan valkoisuuteen liittyvän syyllisyytensä ja valkoisuuden mukanaan tuomat etuoikeudet. Tai no, näkemään on liian vahva sana, sillä kun tulee vähänkin tiukempi paikka, valkoisuus tekee valitettavan usein itse kunkin edelleen sokeaksi. Tästä näkyvin ja tunnetuin esimerkki Suomessa viime vuosilta on Case Hubara & Lindstedtin ympärillä käyty keskustelu. <br /><br />Se menee typistetysti näin: ensin me valkoiset väitämme, että olemme tietoisia etuoikeuksistamme. Kun ei-valkoinen esittää näkökulman, joka aiheuttaa meissä epämukavuutta hyökkäämme kiivaasti vastaan etuoikeuksillamme ratsastaen. </p><p>Kulttuurinen omiminen on soinen maaperä, jolla askeltaessa menee vähän väliä vettä Hai-saappaaseen. Opettele sietämään paremmin litinää ja märkiä sukkia, muistutan itseäni. <br /><br />"Olisipa ankeaa, jos kirjallisuudessa olisi vain kirjailijan itsensä näköisiä hahmoja!"</p><p>Väärinymmärrys maximum. </p><p>Jos lisäksi suureen enemmistöön kuuluva ottaa kuvauksen kohteeksi vähemmistöön kuuluvan on kyse myös ja ennen kaikkea vallasta. En epäile, etteikö tekijällä voisi olla puhtaat ja hyvät tarkoitusperät, mutta niistä huolimatta lopputulos vois olla ... sanotaanko nyt vaikka ... kummallinen ja vähemmistöön kuuluvia alistava. </p><p>Kenellä on oikeus kuvata ketä? En tiedä mitään yhtä helppoa vastausta tähän kysymykseen. Olen Sokrateksena. </p><p><br /></p><p>Kauhanen ei halua kirjoittaa mustaa päähenkilöä tai minäkertojaa, ja hän haluaa välttää nicaragualaisten kuvaamista ikään kuin hän tietäisi, millaista on olla nicaragualainen. </p><p>Jep. Sitä ei voi tietää. Tässä kohtaa menee täysin selkeä raja, jonka yli valkoinen länsimaalainen ei vaan pääse. Onko tässä siis esimerkki kauheasta valkoisiin länsimaalaisiin kirjailijoihin kohdistuvasta rajoituksesta? </p><p>Jos minulta kysytään, niin en osaa ajatella, että mikään aihe olisi keneltäkään varsinaisesti kielletty. Ihan toinen juttu sitten on, kuinka fiksua on kirjoittaa (/tehdä taidetta) jostakin sellaisesta, josta ei tiedä ja josta ei edes voi tietää. Kuitenkin itsensä hölmöksi tekeminen on täysin sallittua, joten ja niin edelleen ja representaatiot ja nekin vielä ja niin edelleen.</p><p>Vaikka Kauhasen esiin nostamat valkoisten etuoikeuksiin liittyvä kysymykset onnistuisikin Ihmeköynnöstä lukiessa sivuuttamaan (silmien sulkemisessa valkoiset ovat usein erinomaisen taitavia) viimeistään koronapandemia osoittaa, että tasan eivät mene lapiot hiekkalaatikolla. Länsimaalaiselle tarjotaan evakuointilentoa, jotta hän voi matkustaa takaisin kotimaahansa, jossa on tarjolla laadukasta sairaanhoitoa. Paikalliset taas ... pysyvät paikallaan olsouhteissa, jotka ovat mitä ovat.</p><p><br /></p><p>Erityismaininnan Ihmeköynnös ansaitsee vielä siitä, että Kauhanen ei väitä tietävänsä vastauksia hankaliin valkoisuuden tuottamiin ongelmiin, eikä hän ratkaise usein sotkuisiakin etuoikeuksiin liittyviä kysymyksiä valkomurskaimella.</p><p>Ihmeköynnös on paksulle paperille painettu kutsukortti keskustelemaan. RSVP.</p><p> </p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p>Maija Laura Kauhanen: Ihmeköynnös</p><p>383 sivua</p><p>Otava (2024)</p></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-33473809434861707962024-02-29T18:53:00.001+02:002024-02-29T18:59:54.889+02:00Toni Morrison: Recitatif<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdZXMMbPw56D9ctQpOKPz9ufLP2N-kRAGfsfv2WzshbP_zTUiYIafihBuATfeZykMCC1_p4pdGvm8tAGv4-_oxaxAmOioOncvXGtxjiXk2AaWHPrzA5rcORA7kIwUmymOuYqx2YmzWLcSU0sszwQn-ye7Td5xM3F0r-gTgAgVOVr6e9qz6r_2FOkD_CV4R/s464/recitatif.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="464" data-original-width="300" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdZXMMbPw56D9ctQpOKPz9ufLP2N-kRAGfsfv2WzshbP_zTUiYIafihBuATfeZykMCC1_p4pdGvm8tAGv4-_oxaxAmOioOncvXGtxjiXk2AaWHPrzA5rcORA7kIwUmymOuYqx2YmzWLcSU0sszwQn-ye7Td5xM3F0r-gTgAgVOVr6e9qz6r_2FOkD_CV4R/w259-h400/recitatif.jpg" width="259" /></a></div><br />Recitatif on ainoa Toni Morrisonilta julkaistu novelli. On harmillista, että tämä vuodelta 1983 oleva teos on jäänyt Morrisonin muun tuotannon varjoon, sillä Recitatif tarjoaa lukijalle varsin ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella, millä perusteilla hän tekee rotuun liittyviä oletuksia. <p></p>Morrison kirjoittaa:<div> <br />“This extraordinary story you hold in your hands was specifically intended as “an experiment in the removal of all racial codes from a narrative about two characters of different races for whom racial identity is crucial.”<br /><br /><p>Recitatif kertoo Thylasta ja Robertasta, joista toinen on musta, toinen valkoinen. Morrison ei kuitenkaan missään vaiheessa vahvista, kumpaa rotua kumpikin tytöistä edustaa. </p><p>Tytöt ovat 8-vuotiaita, kun he tapaavat valtion laitoksessa, johon heidät on sijoitettu, koska heidän perheensä eivät ole onnistuneet pitämään heistä huolta. </p><p>Lukija joutuu pohtimaan, mihin hän perustaa oletuksensa siitä, kumpi tytöistä on musta, kumpi valkoinen.<br /><br />Mitä voidaan päätellä tyttöjen nimistä? Mitä voidaan päätellä vaikkapa siitä, että toisella tytöllä on äiti, joka tanssii öisin? </p><p>Recitatif on kerrottu 1. persoonan kerrontana Twylan kautta. Tarkoittaako tämä, että Twyla on musta, koska Morrisonkin on?</p><p>Twylan äiti puhuu niistä, jotka eivät koskaan pese hiuksiaan ja jotka haisevat oudolta. Löytyykö tästä toteamuksesta vinkkejä sen suhteen, onko Twyla ja hänen äitinsä mustia tai valkoisia?</p><p><br /></p><p>Morrison ripottelee taitavasti vihjeitä, joiden perusteella lukija tekee - usein stereotyyppisiä - rotuolettamuksia, mutta hän pitää jatkuvasti myös huolta siitä, että seuraavassa hetkessä lukijan olettamukset tulevat kumotuiksi.</p><p>Morrison kyseenalaistaa tiettyjen piirteiden kuulumisen luonteenomaisesti mustille tai valkoisille.</p><p><br /></p><p>Recitatif on pieni kirjanen, johon Zadie Smith on kirjoittanut johdannon, joka on suunnilleen yhtä pitkä kuin Morrisonin novelli. </p><p>Yksi Smithin kiinnostavimmista huomioista liittyy ajatukseen rodusta konstruktiona ja siihen, mitä tämä voisi tarkoittaa mustuuden kannalta</p><p>"If race in a construct, what will happen to blackness? Can the categories of black music and black literature survive? What would the phrase "black joy" signify?"</p><p>Recitatif herättää paljon kysymyksiä ja antaa lukijalle erinomaisen monta tilaisuutta saada itsensä kiinni omien olettamustensa ja stereotypioidensa hämäräperäisyydestä sekä toiseuttamisen mekanismeista.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Toni Morrison: Recitatif</p><p>Johdanto: Zadie Smith</p><p>Chatto & Windus (2022/1983)</p><p></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-74601005425024954622024-02-28T20:36:00.000+02:002024-02-28T20:36:17.522+02:00Lyhyet, osa 5: Fiona Mozley: Elmet - Ben Lerner: Topekan koulu - Isabel Waidner: Corey Fah does social mobility<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiT57L9fIFvI7RrjKaVaZNNG9C1b2PGA6_m7U0C7CXEOME_BqU3sSVGaMUO7JmKkZz6QzIGAmdn-Zg6vy8R0Bxh29emerF4xhTGB5DpzKzCC-cupl11x9FyD-EdBAyPIg7xqjCCY7W8mwvFqhIsep0SO6WOsXKJiUUVlPfjYtsZQRM50FZLStEapdyhH5yU/s450/Elmet.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="450" data-original-width="300" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiT57L9fIFvI7RrjKaVaZNNG9C1b2PGA6_m7U0C7CXEOME_BqU3sSVGaMUO7JmKkZz6QzIGAmdn-Zg6vy8R0Bxh29emerF4xhTGB5DpzKzCC-cupl11x9FyD-EdBAyPIg7xqjCCY7W8mwvFqhIsep0SO6WOsXKJiUUVlPfjYtsZQRM50FZLStEapdyhH5yU/w266-h400/Elmet.jpg" width="266" /></a></div><div><br /></div>Fiona Mozley:Elmet<div><br /><br /><div>Fiona Mozleyn romaani Elmet kertoo isästä ja hänen kahdesta lapsestaan Danielista ja Cathystä. He asuvat syrjäseudulla talossa, jonka isä on omin käsin rakentanut. Perheen äiti on kuollut, eikä hänestä teoksessa juuri puhuta. Kertojana on Daniel.<br /><br />Teoksen yllä häilyy eristyneisyyden luoma uhka, jota korostaa se, että kertomuksen välissä on kappaleita, joiden tapahtuma-aika sijoittuu varsinaisen tarinan tulevaisuuteen. On paha. On väistämättöman tuntuinen paha, joka tulee yhä lähemmäs. On paikalliset ihmiset, jotka eivät kaihda keinoja<br /><br />Isä, John, on isokokoinen mies ja ruumiin voimiltaan vahva, monissa tappeluissa voittamaton ja tappelemalla rahaa tienannut. Minulle hän tuo mieleen Colson Whiteheadin romaanin Balladi John Henrystä nimihenkilön. Kummankin näistä miehistä elämä roikkuu heidän fyysisten voimiensa varassa. Alan pelätä Johnin vanhenemista, sen mukanaan tuomaa voimien väistämätöntä hiipumista.<br /><br />Isä lapsineen haluaa elää rauhassa omilla ehdoillaan. Vaatimattomasti ja luontoa kunnioittaen. Isä tekee kaikkensa opettaakseen lapsiaan pärjäämään maailmassa, joka on ankara ja kova, mutta hänen kykynsä suojata jälkikasvuaan on rajallinen.<br /><br />Kiinnyin romaanin henkilöihin niin, että jouduin luopumaan Elmetin lukemisesta ennen nukkumaan menoa. Oli vahva tunne, että tämän romaanin horisontissa odottaa jotakin niin kauheaa, että näkisin lukemastani yöllä painajaisunia. </div><div><br /></div><div>Etiäiseni eivät olleet vääriä.<p><br /></p><p>Fiona Mozley: Elmet</p><p>310 sivua</p><p>John Murray (2017)</p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgU5oy8WAX4WedcclevIYATT5lhyKcZRbjMxe0lu870roDulUsvrdDyIyXKGqGgClr9rXBHhMbKFvGzZXUaYdWdDJZ__zWHimZ-cU73F7zEQuYdsOzvv36vxfPlJjJRMfkXatJ7oYMs145UOJhZtuqs1JmCgK8ddBs9LoF4K5pZjJe0XACxo10oq8UA8xqi/s2560/Lerne_Topeka_Ready-scaled.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1630" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgU5oy8WAX4WedcclevIYATT5lhyKcZRbjMxe0lu870roDulUsvrdDyIyXKGqGgClr9rXBHhMbKFvGzZXUaYdWdDJZ__zWHimZ-cU73F7zEQuYdsOzvv36vxfPlJjJRMfkXatJ7oYMs145UOJhZtuqs1JmCgK8ddBs9LoF4K5pZjJe0XACxo10oq8UA8xqi/w255-h400/Lerne_Topeka_Ready-scaled.jpg" width="255" /></a></div><br />Ben Lerner: Topekan koulu<p></p><p><br /></p><p>Topekan koulu on Amerikka pienoiskoossa. Sitä lukiessa Don DeLillo istuu olkapäälläni.</p><p>Olen aloittanut tämän kirjan kerran aiemminkin ja niin silloin kuin tälläkin kertaa häikäistyin sen alusta, jossa Adam Gordon menee yöllä veneretken päätteeksi tyttöystävänsä kotitaloon. Siellä hetken oltuaan hän huomaa, että kyseessä ei olekaan tyttöystävän koti, vaan jonkun muun omistama, pohjapiirustukseltaan samanlainen talo.<br /><br />Tässä kuvauksessa on jotain häiritsevää ja samalla se tuottaa voimakkaan tunteen siitä, että tiettyjen piirien amerikkalaisuus perustuu ennen muuta samuudelle. Topekan koulussa yksi samuuden keskeisiä piirteitä on asioiden ja ihmisten psykologisointi. Monet kirjan henkilöistä ovatkin psykoanalyytikkoja tai -terapeutteja. <br /><br />Kirjassa lukiolaiset käyvät elämää suuremmiksi kasvavia retorisia väittelyjä, jotka korostavat puheen merkitystä olennaisena kulttuurisena tekijänä. Jotakin hyvin olennaista on siinä, että yksi puhekilpailujen muodoista on vyörytys, jossa kilpailijat ottavat toisistaan mittaa puhumalla mahdollisimman nopeasti.</p><p>Onnistunut retoriikka on avain mahdollisuuksiin ja niiden toteuttamiseen. Kielen merkitys on teoksessa muutenkin keskeinen.</p><p>Kirjassa on myös ns. pakollinen ulkopuolinen, Darren, jota muut pojat sekä kiusaavat että ottavat hänet armollisesti mukaan porukkaan. Hylkiminen ja hyväksyminen sekoittuvat toisiinsa.</p><p>Vaikka ensimmäisellä yrityksellä Topekan koulu osui huonoon lukuhetkeen ja jäi sen vuoksi kesken ahmaisin sen tällä kertaa lähes vyöryttämällä.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Ben Lerner: Topekan koulu</p><p>328 sivua</p><p>Englanninkielinen alkuteos: The Topeka School</p><p>Suomentanut Markku Päkkilä</p><p>Siltala (2020)</p><p><br /></p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgKl9Z3cIGa-gc_hCj9WIsDXopnDMXPymqvScOSWBznpgo3fpgTKpUuSEbZFHVtU6UsuZ8O_E5kwD0pnkujgw5sqzKa0AehW1sB1qNXX5aSEoKRDpzfG48jdDz9lC-YqvWZH6ecU399F-Fag9hxb84YHE6YG3OnGEDkx_xOe7TSU44cALy_nWGoROuYNws6/s2409/Corey%20Fah.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2409" data-original-width="1559" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgKl9Z3cIGa-gc_hCj9WIsDXopnDMXPymqvScOSWBznpgo3fpgTKpUuSEbZFHVtU6UsuZ8O_E5kwD0pnkujgw5sqzKa0AehW1sB1qNXX5aSEoKRDpzfG48jdDz9lC-YqvWZH6ecU399F-Fag9hxb84YHE6YG3OnGEDkx_xOe7TSU44cALy_nWGoROuYNws6/w259-h400/Corey%20Fah.jpeg" width="259" /></a></div><br />Isabel Waidner: Corey Fah Does Social Mobility<p></p><p><br /></p><p>Olen useammassakin yhteydessä törmännyt mainintoihin Isabel Waidnerista, joten päätin lähteä ottamaan selvää hänen kirjallisesta tuotannostaan. Koska kirjastosta oli heti saatavilla hänen romaaninsa Corey Fah does social mobility se valikoitui tutustumiseni välineeksi.<br /><br />Waidner paljastui varsin kokeelliseksi kirjailijaksi, jonka seurassa olin jatkuvasti pihalla jos toisellakin.</p><p>Teoksen kertojana on Corey Fah, joka on esikoisteoksellaan voittanut Fictionalisation of Social Evils -kirjallisuuspalkinnon, mutta palkinnon vastaanottaminen ei ole helpoimmasta päästä, sillä se osoittautuu ufoksi. </p><p>Coreyn lisäksi teoksen tärkeimmät <strike>henkilöt</strike> tyypit ovat Coreyn kumppani Drew sekä kahdeksanjalkainen Bambi Pavok.</p><p>On vaikea sanoa Waidnerin romaanista oikein mitään, mutta ainakin se tekee selväksi, että kirjallisuudessa suunnilleen kaikki on mahdollista. No rules!</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Isabel Waidner: Corey Fah does social mobility</p><p>145 sivua</p><p>Hamish Hamilton (2023)<br /><br /><br /></p><p><br /></p></div></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-47382815085743844912024-02-25T18:06:00.001+02:002024-02-25T18:22:40.468+02:00Veera Antsalo: Nimettömästä<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjdySSVta97s_HcfjtfE488BwWHspqaWBEwEHRE95ZzzkLtuFRF_XLknsieUrH9ZhM4yT-KSnfyODckwtJqbOg1jq1wDJyqy_Vrfq2joZJepYlq24tBm-z7XUtXgQrg6qSEDmb5ibTOK9I2JNSJ4EIx1RDP6cwnDA2_AHmM1WK6q-IyDnxP-bgMDZDUJj87/s2000/antsalonimettomastaetukansi.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2000" data-original-width="1308" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjdySSVta97s_HcfjtfE488BwWHspqaWBEwEHRE95ZzzkLtuFRF_XLknsieUrH9ZhM4yT-KSnfyODckwtJqbOg1jq1wDJyqy_Vrfq2joZJepYlq24tBm-z7XUtXgQrg6qSEDmb5ibTOK9I2JNSJ4EIx1RDP6cwnDA2_AHmM1WK6q-IyDnxP-bgMDZDUJj87/w261-h400/antsalonimettomastaetukansi.jpg" width="261" /></a></div><br />Nimetön / ring finger - sormi, johon on liitetty maagisia ja salattuja voimia, kuten Antsalo muistuttaa runokokoelmansa lopussa. Paljon taianomaista löytyy myös Antsalon teoksesta.<p></p><p>Ollaan kuitenkin vielä hetki nimettömässä. Ollaan siinä, jolle ei ole sanaa. Siinä, joka on anonymiteettinsä kautta määrittelystä vapaa. Ollaan vähän Juice Leskisen Myrkytyksen oireissa ja pyydetään istuttamaan omenapuu, "vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee."</p><p>Maailmanloppu on Nimettömässä läsnä ja ehkä sitä aavistellen myös luonto on muuttunut oikukkaaksi, eikä suostu enää olemaan kiva Nuuksion metsä, jonne mennään yksityisautolla viettämään rentouttavaa sunnuntaipäivää.</p><p><br /></p><p>"Luonto on teräväkielinen ja täynnä liian villejä kiviä.<br />Luonto on luun tiheyttä ja mustia yksityiskohtia.<br />Luonto on rauhasia eri puolilla ruumista."</p><p><br /></p><p>Mistä puhutaan kun puhutaan luonnosta? Ihmisluonto kokoelmana tyyppipiirteitä, luonto ihmisessä, luonnollinen, luonnonkaunis. Mihin oikeastaan mennään, kun mennään luontoon? </p><p>Luonto ihmisen kodissa huonekasvien muodossa. Antsalon runoissa huonekasvit muodostavat "sivupolun". Ne ovat kieltäytyvää lajia. "Emme yhteytä enää", ne julistavat ja jatkavat "meitä riivaavat taudit ja tuholaiset!" Huonekasvit kysyvät itseltään kauhean kysymyksen ja esittävät sen myös lukijalle:</p><p>"Miten me voimme elää?"</p><p>Tuijotan peikonlehteäni silmiin. En osaa vastata, en sinne päinkään. Liian usein on päiviä, jolloin eläminen on vähintäänkin huteraa.</p><p><br /></p><p>Olen allerginen ihmisille, jotka väittävät, että joku asia on jollakin yhdellä tietyllä tavalla. Että se on ihan täysin niin ja että mitenkään muuten se ei voisi olla. Tämän vuoksi Antsalon lauseet, jotka eivät väitä, vaan ovat auki ja sisältävät useampia mahdollisuuksia ovat ihanaa liuosta, jota kaadan päälleni yhä uudestaan </p><p>"Kunnes kerran hän oli <b>erään</b> henkilön varjo"</p><p>"Hänen täytyy olla ja <b>jotenkin</b> hän onkin"</p><p>"<b>Eräänlaisia</b> raiteita" (lihavoinnit minun)</p><p><br /></p><p>Nimettömästä löytyy tyttö, joka ei pitänyt mistään. Löytyy mekaniikkapoikia. Löytyy Sir David Attenborough. Löytyy luonnon kirjoittama runo, jossa luonto kysyy:</p><p>"Miten muututaan hyönteiseksi tai akvamariinin siniseksi matkakirjoituskoneeksi?<br />Miten tullaan pennuksi?"</p><p><br /></p><p>Lajien väliset rajat ja niiden ylittäminen. Toisella puolella käyminen, kenties sinne jääminen. Muuttuminen. Toisen lajin vierauden kotouttaminen, sen tunnistaminen itsessä. Yhteisyys, ehkä löydettävissä.</p><p><br /></p><p>Nimettömästä sisältää lukemattomia kohtia, joihin haluan jäädä asumaan. Kantaa lukusohvani näiden runojen huoneisiin, sytyttää himmeän lampun. Tarkastella, miten "ympäristöä aina valuu huoneeseen ikkunasta."</p><p>Kun ympäristö pitää huoneeseeni valumisesta hetken tauon nostan videoteoksen ikkunan paikalle. Kas vain. "Ruumis istuu Hesperian yökerhossa ja siemailee viskigrogia".</p><p>Ruumis voi olla elävä voi olla kuollut voi olla molempia yhtä aikaa. Yökerhojen ruumiit ovat sillä tapaa moninaisia. "Henget pitävät niitä pystyssä." </p><p>Ruumis on yökerhossa Antsalon kokoelman sivulla 51 ja tässä vaiheessa olen jo hyvin hyvin mieltynyt näihin runoihin. Vaan mitä tekee Antsalo? Melkoisen tempun tekeekin, kun runon puhuja alkaa kysellä, mitä on henki. <br /><br />"Mitä henki on? Kai jonkinlaista kaasua, hiilidioksidia. Se on näkymätön pinta, joka kulkee diskopallojen alta ja jota sudenkorennot pyydystävät. <i>Careless whisper</i>." (kursivointi Antsalon)</p><p><br /></p><p>David Lynchin elokuvassa <b>The Lost Highway</b> Fred Maddison sanoo: I like to remember things my own way. Vaikka en myöhemmin halua muistaa Nimetöntä erityisesti Careless Whisperistä tiedän jo nyt, että niin tulee tapahtumaan. Careless Whisper tulee olemaan se sisäänheittäjä, joka tönäisee minut yhä uudestaan Antsalon runojen maailmaan missä sitten satun olemaankaan. Ruumiina yökerhossa tai jossakin muussa tilassa.</p><p>Nimettömästä on yltäkylläisen hieno runoteos. Ateria, jota syödessä toivoisi, että illallinen ei koskaan päättyisi, eikä kuiskinta lakkaisi.</p><p><br /></p><p>Veera Antsalo: Nimettömästä</p><p>91 sivua</p><p>Teos (2024)</p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-44968268378587505782024-02-18T19:22:00.002+02:002024-02-18T19:22:47.881+02:00Maggie O'Farrell: The Vanishing Act of Esme Lennox<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhMhvgQyRwcmS8AN3Xb5Y3Kn5ugVY_rJlBycI4TmlxeR4GE8hwPepxuqb4ON0tAZ5sqieuiKD00Qc7zyLISs7wVYQHMPCmKMdsGyxml64BnM4LP-5zqMYfJnOKdxVS5OLEGOLUFF18VhjV1RgaeMkBxqzQGPgm44JOHlu7tkiwLgqtJVyJB0Wy5F41gpMhG/s400/Esme%20Lennox.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="400" data-original-width="256" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhMhvgQyRwcmS8AN3Xb5Y3Kn5ugVY_rJlBycI4TmlxeR4GE8hwPepxuqb4ON0tAZ5sqieuiKD00Qc7zyLISs7wVYQHMPCmKMdsGyxml64BnM4LP-5zqMYfJnOKdxVS5OLEGOLUFF18VhjV1RgaeMkBxqzQGPgm44JOHlu7tkiwLgqtJVyJB0Wy5F41gpMhG/w256-h400/Esme%20Lennox.jpg" width="256" /></a></div><br />Olen lukenut Maggie O'Farrellilta aiemmin romaanit <b>Instructions for a Heatwave</b> (suom. Varoitus tukalasta helteestä), <b>The Hand that first held mine</b> (suom. Käsi jota kerran pitelin) sekä Hamnet, jonka luin suomeksi.<p></p><p>Minuun toisin kuin moneen muuhun Hamnet ei juurikaan vedonnut. Sen sijaan kaksi ensin mainitsemaani O'Farrellin romaania olivat oikein hyviä lukukokemuksia, mutta <b>The Vanishing Act of Esme Lennox</b> (2006), joka edustaa O'Farrellin edellä mainittuja vanhempaa tuotantoa nousi heittämällä suosikikseni häneltä lukemieni kirjojen joukossa.<br /></p><p>VAEL on romaani, joka luottaa lukijaan. Se luottaa lukijaan jopa siinä määrin, että vähän väliä on palattava takaisin, tarkistettava, kuka tässä nyt puhuikaan ja kenestä nyt olikaan kysymys ja mihin aikakauteen kerrottu sijoittuikaan.</p><p>O'Farrel iskee pari ässää pöytään heti romaaninsa ensimmäisellä sivulla.<br /><br />"Let us begin with two girls at a dance.</p><p>[...]</p><p>Or perhaps not. Perhaps it begins earlier, before the party, before they dressed in their new finery, before the candles were lit, before the sand was sprinkled on the boards, before the year whose end they are celebrating began. Who knows?"</p><p><br /></p><p>Mistä tarina alkaa? Mistä tarina tulisi aloittaa? Mitä tämän romaanin tapahtumista kertoisin?</p><p>Voin kirjoittaa siitä, miten Iris saa yhteydenoton psykiatrisesta sairaalasta, jossa hänen isotätinsä Esme Lennox on viettänyt 60 vuotta. Iris vaan ei ole koskaan aiemmin edes kuullut Esmestä. Sairaalaa ollaan sulkemassa, ja kun Esmelle ei löydy kunnollista hoitopaikkaa Iris ottaa hänet hoiviinsa.</p><p>Voisin aloittaa kirjoittamalla siitä, mitä Esmelle tapahtui, että hän joutui vuosikymmeniksi hoitolaitokseen. Luettuani O'Farrellin romaania vasta vähän, voisin esittää syyn Esmen sairaalaan joutumiselle. Luettuani vähenä enemmän, voisi esittää toisen syyn ja kolmannen syyn ja koko romaanin luettuani luultavasti sen tärkeimmän syyn.</p><p>Voisin aloittaa kirjoittamalla Iriksen ja hänen ei-verisukulaisen veljensä välisistä suhteista. Siitä, miten he tulivat yllätetyiksi.</p><p>Voisin aloittaa kertomalla Kittystä - Iriksen isoäidistä ja Esmen siskosta, jota dementia runtelee ja jonka psyykkisen tilan O'Farrell osoittaa tekstin fragmentaarisen materiaalisuuuden kautta. Lauseet, jotka alkavat keskeltä ja loppuvat kesken. </p><p>Voisin aloittaa Kittystä, voisin jatkaa valhetta.</p><p>Ja voisin tietenkin aloittaa Esmestä, jonka nykyhetki suistuu kerta toisensa jälkeen menneeseen. Mitä kerran oli. Mitä kerran tapahtui. Niin kauan sitten.</p><p>Voisin aloittaa toteamalla, että on haavoja, joita mikään laastari tai aika ei paranna. Haavoja, jotka on saatettava päätökseen seurauksista välittämättä.</p><p><br /></p><p>O'Farrell avaa ovea vähitellen. Antaa kurkistaa. Sulkee sen lukijan nenän edestä ja kuljettaa toisen oven taakse. Se kitisee, sitä ei ole avattu vuosiin. Ovenraosta näkyy kamala taivas, mustia pilviä. Näkyy huone sairaalassa. Esme lepositeissä. Näkyy tuska, kuuluu avuton sekava huuto. </p><p><br /></p><p>The Vanishing Act of Esme Lennox on romaani, jonka suhteen on mahdonta etukäteen tietää, mihin suuntaan tarina on menossa ja mikä lukijaa odottaa. O'Farrell ripottelee vihjeitä. Niin pieniä, toisinaan lähes huomaamattomia. Joskus vain pelkkä lause.</p><p>Lause, joka on kuin nappi, jota painamalla tarinan palaset sinkoutuvat toisiinsa kiinni. Vetävät verhon edestä ja sulkevat sen samoin tein. Mutta lukija on jo nähnyt, eikä voi unohtaa näkemäänsä.</p><p>O'Farrellin romaani pitää lukijaansa epävarmuuden tilassa, eikä se anna rauhaa edes sen jälkeen, kun se on luettu. </p><p><br /></p><p>Maggie O'Farrell: The Vanishing Act of Esme Lennox</p><p>277 sivua</p><p>Headline Review (2006)</p><p><br /></p><p><br /></p><p> </p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-59961338504979560842024-02-17T10:43:00.004+02:002024-02-17T11:20:50.975+02:00Lyhyet 4 - Lydia Sandgren: Läpileikkaus; Kaija Rantakari: Kertosäe; Edna O'Brien: The Little Red Chairs<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdnOWGd28qur3lWxHvISSV5dvrQ265dja2mx9EddrodpFKqQIkjiORbYnYFYfaAhwBThaHC0HQQMhiQ2s4xH3x7sJtonMt7rJlyWzGbazJIM5pDgo-mjHMuUgmGBSQVxGJTTOK2oxT_CtjX_rkpasH_t20FUaxwvrxZagNz_GPRf34xBWbs-qsD0p00_6c/s418/la%CC%88pileikkaus.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="418" data-original-width="282" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdnOWGd28qur3lWxHvISSV5dvrQ265dja2mx9EddrodpFKqQIkjiORbYnYFYfaAhwBThaHC0HQQMhiQ2s4xH3x7sJtonMt7rJlyWzGbazJIM5pDgo-mjHMuUgmGBSQVxGJTTOK2oxT_CtjX_rkpasH_t20FUaxwvrxZagNz_GPRf34xBWbs-qsD0p00_6c/w270-h400/la%CC%88pileikkaus.jpeg" width="270" /></a></div><br />Lydia Sdandgren: Läpileikkaus<p></p><p><br /></p><p>Tiedän nyt aika paljon siitä, millainen mies on göteborgilainen kustannustoimittaja Martin Berg. Tunnen myös hänen vaimonsa Cecilian - tosin vain Martinin kautta, sillä Cecilia itse ei pääse kertomaan tarinaansa. Kuitenkin juuri Cecilian rooli teoksessa on olennainen, sillä hän katosi pian väitöstilaisuutensa jälkeen ja jätti Martinin ja heidän kaksi lastaan. </p><p>Tutuksi minulle tuli myös Gustav, joka tauluillaan suurin piirtein pelasti koko ruotsalaisen 1900-luvun maalaustaiteen. Gustav, joka joi liikaa ja käytti aina tavalla tai toisella vinossa olevia ja/tai teipillä korjattuja silmälaseja. Gustav, jolle tavallinen elämä oli vieras konsepti.<br /><br />Martinin ja Cecilian tyttären Rakelin kautta pääsen kokemaan, millaista on, kun kadonnut äiti on jatkuvasti läsnä. Gustav nimittäin maalasi ennen muuta Cecilian muotokuvia. Vähemmässä määrin tutustun Rakelin pikkuveljeen Elikseen.</p><p>Läpileikkaus kulkee eri vuosikymmenillä, valaisee ja etsii kohteekseen. Pysähtyy ja tarkastelee. Sykkivänä sydämenä hän, joka on poissa, mutta poissaolonsa vuoksi jatkuvasti läsnä.</p><p>Vuonna 1987 syntyneen Lydia Sandgrenin jättimäinen 718-sivuinen romaani (suom. Sanna Manninen) on häkellyttävä suoritus ollakseen vielä esikoisteos. Sandgrenin kuvaus on hyvin todentuntuista, elämän ja fiktion välinen raja ohut. En ole varsinaisesti tiiliskivien suurin ystävä, mutta Läpileikkauksen onnistuin lukemaan lähes väsähtämättä. </p><p><br /></p><p>Ps. Läpileikkaus toimii hyvin joogablokkina</p><p><br /></p><p>Lydia Sandgren: Läpileikkaus</p><p>Samlade verk (suom. Sanna Manninen)</p><p>718 sivua</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEieGOaDk5gf1dmo9AYLLFbecmzdvkFasEKS7HDLUBwE-c1jQ-xkyb9MBUYV14tdE5FO6HWKovE7srE14H3LSb9sGirj1HXKEPgZ87jliqOY-ehGzTsKPbdSkBJCnfNGpy6eT7t4sGqar-fJq-7LN6f4K0-oEABtIG3LGz01vKoS7NnxiludO7IJtmLh6Xpg/s668/kertosa%CC%88e.webp" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="668" data-original-width="495" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEieGOaDk5gf1dmo9AYLLFbecmzdvkFasEKS7HDLUBwE-c1jQ-xkyb9MBUYV14tdE5FO6HWKovE7srE14H3LSb9sGirj1HXKEPgZ87jliqOY-ehGzTsKPbdSkBJCnfNGpy6eT7t4sGqar-fJq-7LN6f4K0-oEABtIG3LGz01vKoS7NnxiludO7IJtmLh6Xpg/w296-h400/kertosa%CC%88e.webp" width="296" /></a></div><div><br /></div>Kaija Rantakari: Kertosäe<div><br /><p>"lähden iltaan iho ihon päällä"</p><p>Kertosäkeeseen ei pidä astua ryminällä. Siihen on laskeuduttava niin kuin laskeudutaan sellaiseen kaivattuun (kuten rakastettuun), jonka mahdollisimman lähelle ei vielä malttaisi käydä, koska on parasta ikinä, että koko ihana on vielä edessä. Että ei ihan vielä kosketa. Että on odotuksen hurmaannuttavaa värinää täynnä.</p><p>Kaija Rantakarin runot ovat runoja kaikille aisteille. Esteettinen, ruumiillinen ja eroottinen kuvaelma, joka kiipeilee pitkin lukijaansa. Koskee hipaisemalla. Tästä ja sieltä ja tuoltakin. Että tuollainenkin paikka minusta löytyi.</p><p>Kevyen ja painon liitto. Kiertymä.</p><p>Se maalauksen pyöreä hedelmä, joka purskahtaa kehysten ulkopuolella.</p><p><br /></p><p>Niin lähellä että sumenee. Avautuu.</p><p>Tulen hänen samettiaan vastaan.</p><p>"elimet ovat elämistä varten"</p><p><br /></p><p>Kaija Rantakari: Kertosäe</p><p>54 sivua</p><p>Wsoy (2023)</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjiLUDkpwIx6w6E5U9OLjmD7W-IHtdJw9BcGHGsHrg99uCwnknaLBQNmDAU2bndNFhTYKkohyDWWdIV0d6bZQpJH3t3xgWpKoyYontysSkkoqzcGHYWpSq5QlHZhbUMOCFoIokFlXqrnrycDQ1ZMuLvCB8jRDjsNMY5eV52N8qnHxmHRnVdW0A6Cq5FUB0j/s500/little%20red%20chair.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="500" data-original-width="326" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjiLUDkpwIx6w6E5U9OLjmD7W-IHtdJw9BcGHGsHrg99uCwnknaLBQNmDAU2bndNFhTYKkohyDWWdIV0d6bZQpJH3t3xgWpKoyYontysSkkoqzcGHYWpSq5QlHZhbUMOCFoIokFlXqrnrycDQ1ZMuLvCB8jRDjsNMY5eV52N8qnHxmHRnVdW0A6Cq5FUB0j/w261-h400/little%20red%20chair.jpeg" width="261" /></a></div><div><br /></div>Edna O'Brien. The Little Red Chairs<br /><p><br /></p><p>Irlantilainen Edna O'Brien (s. 1930) on varsin tuottelias kirjailija. The Little Red Chairs on hänen 18. romaaninsa ja sen jälkeen häneltä on julkaistu vuonna 2019 vielä romaani nimeltä Girl. Romaanien lisäksi O'Brien on kirjoittanut novelleja, näytelmiä ja non-fiktiota. Itse olen lukenut häneltä aiemmin vain teoksen August is a Wicked Month. </p><p>The Little Red Chairs on romaani, jolla on mustaakin mustempi sydän. Teoksen alussa Cloonoilan kylään saapuu mies, joka herättää suurta kiinnostusta paikallisen väestön keskuudesta. Mies, dr Vlak, esiintyy parantajana ja hänen karismansa hurmaa erityisesti kylän naiset. Yksi naisista, Fidelma McBride, alkaa pettää miestään dr Vlakin kanssa.</p><p>Kun todellisuus dr Vlakista paljastuu Fidelma joutuu kokemaan kauheuksia, joiden unohtamiseen yksi ihmiselämä ei riitä. </p><p>Nimensä The Little Red Chairs lainaa tapahtumalta, jota vietetään Sarajevon miehityksen ja uhrien muistoksi (ks. kuva alla).</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj401Y4DtgOpTFdnmjUXrPdzEGKPKzOW3CfRu9cbl1bBmtrKZuXyI44QcUr8DvYW1NtJR904BWe1gJPpXifQEF1a_sXA31Q72KeeKujJ2ZPx6ZYX1Exsy_SyEWuskc2xTdv8ZyeDM9y7UmMnrpeoKx4r43_DRr1rlIgnyO-bsIkHyfydcVtllT3xeVG6J0s/s1440/7030C23B-BE9F-4E78-A369-60311F79CC80.JPG" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1283" data-original-width="1440" height="356" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj401Y4DtgOpTFdnmjUXrPdzEGKPKzOW3CfRu9cbl1bBmtrKZuXyI44QcUr8DvYW1NtJR904BWe1gJPpXifQEF1a_sXA31Q72KeeKujJ2ZPx6ZYX1Exsy_SyEWuskc2xTdv8ZyeDM9y7UmMnrpeoKx4r43_DRr1rlIgnyO-bsIkHyfydcVtllT3xeVG6J0s/w400-h356/7030C23B-BE9F-4E78-A369-60311F79CC80.JPG" width="400" /></a></div><p>Teoksen keskellä on osio, jossa O'Brien tuo yhteen naispakolaiset maailman eri kolkilta ja kuvaa heidän välistään solidaarisuutta. Naiset kertovan tarinansa ja tulevat kuulluiksi. Se, mitä Fidelmalle tapahtui on kuitenkin liian järkyttävää edes muille naisille kerrottavaksi. </p><p>The Little Red Chairs herättää voimakkaita ja ahdistaviakin tunteita, joten sisältövaroitus kirjan suhteen on paikallaan. </p><p><br /></p><p>Edna O'Brien: The Little Red Chairs</p><p>299 sivua</p><p>Faber & Faber (2016/2015)</p></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-10160965479854698662024-02-11T08:59:00.000+02:002024-02-11T08:59:49.264+02:00Andrea Abreu: Pilvipeitto<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg42vqpdaPWoUKVoq0G4BmLSbYDJ-torK1_Ot9y2v9yfGiqH0bZm8j_1g0vqi6zc7zHCtyjzSmHFpQvdeyvZCCT5ieyqNucFjtK0b98tnSqo61D2yAkeiZxPhDZrMMpnB9N-JspDiSOE-LfFYh2eM54ZYG_XTRo7tMb1nmYyLNtPkEG0LsHa0Se2oBFPjMk/s2560/Abreu-Pilvipeitto.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1616" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg42vqpdaPWoUKVoq0G4BmLSbYDJ-torK1_Ot9y2v9yfGiqH0bZm8j_1g0vqi6zc7zHCtyjzSmHFpQvdeyvZCCT5ieyqNucFjtK0b98tnSqo61D2yAkeiZxPhDZrMMpnB9N-JspDiSOE-LfFYh2eM54ZYG_XTRo7tMb1nmYyLNtPkEG0LsHa0Se2oBFPjMk/w253-h400/Abreu-Pilvipeitto.jpeg" width="253" /></a></div><br />Pilvipeitto on niitä kirjoja, joiden kohdalla jo kesken lukemisen tekee mieli rientää kadulle tai Instagramiin ja huutaa välihuuto. <p></p><p>Huutaa: Lukekaa Pilvipeitto. Lukekaa, sillä Pilvipeitto on vallan riemukas kirja.</p><p><br /></p><p>Teoksen etuliepeestä luen, että Andrea Abreu (s. 1995) on teneriffalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Pilvipeitto on saanut kassakoneet kilisemään Espanjassa ja jonka käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan. En ihmettele. En ihmettele ollenkaan.</p><p>Pilvipeitto kertoo kahdesta 10-vuotiaasta tytöstä. Isora on se, joka päättää mitä tehdään ja jonka ehdoilla hänen ystävänsä, teoksen kertoja toimii.</p><p>Abreun romaani on saturoitu tyttöjen ympäristön köyhyydellä ja seksuaalisuudella. Voisin kuvitella, että kovin usein aiemmin ei ole kuvattu Teneriffalla asuvaa köyhempää väestön osaa, mutta Abreun romaanin myötä se pääsee esille kuin hälytysvalo.</p><p>Tyttöjen puheissa ja leikeissä kaikuvat aikuisten sanat ja mielipiteet tyttöjen itse täysin ymmärtämättä, mistä on kysymys. Niin telenoveloiden hahmot kuin kuullut keskustelutkin siirtyvät tyttöjen Barbie-leikkeihin, joissa</p><p><br /></p><p>"kenit olivat karskeja ja tummia ja barbit hoikkia, tosi laihoja, superlaihoja ja tanssivat hyvin ja suutelivat hyvin ja menivät makaamaan kenien päälle ja kenit menivät makaamaan barbien päälle ja noknok, taoimme niiden muovivartaloita vastakkain ja sanoimme niiden rakastavan toisiaan [...]"</p><p>[...]</p><p>"Heillä [Barbeilla] oli palvelijoita joita he potkivat persuksille ja sanoivat älä lusmuile vätys vaan hoida hommasi, siitä minä sulle maksan hiton aasi."</p><p><br /></p><p>Normit määräävät, että naisen on oltava laiha ja niinpä Isoran isoäiti - jonka luona Isora asuu hänen äitinsä tehtyä itsemurhan - pakottaa Isoran tämän tästä erilaisille dieeteille. Jos kauniisti haluaisi sanoa, voisi sanoa, että isoäiti toimii Isoran parhaaksi, ajattelee hänen tulevaisuuttaan. </p><p>Ai mitä tulevaisuutta? Sitä tulevaisuutta, jota ei ole ellei henkistä ja/tai ruumiillista kutistumista kutsuta tulevaisuudeksi.</p><p><br /></p><p>Abreun kieli on täynnä kiihkoa, se sykkii kuin rakkaudesta pillastunut sydän. Tyttöjen puheiden kautta piirtyy julma kuva naisen asemasta. Naisen on oltava miestä varten, oltava laiha, haluttava ja miesten seksuaalisuutta kiihottava, mutta ei missään nimessä kuten "jakorasia-Maria". Traditionaalinen taikausko ripottelee vielä oman merisuolansa tyttöjen ja naisten kontrollointiin.</p><p><br /></p><p>"Me leikittiin Isoran kanssa usein just niillä ruumiin alueilla jotka oli vatsan ja jalkojen välissä. Pimperolla varsinkin. Ehkä pahalla silmällä oli jotain tekemistä sen kanssa."</p><p><br /></p><p>Pilvipeitto on vahvasti ruumiillinen romaani. Aikuisten seksuaaliset toimet värjäävät tyttöjen lapsuuden ja ryöstävät sen heiltä. Itsetyydytys, teoksen sanoin hinkuttaminen, on tyttöjen kohdalla suosittua ajanvietettä, pakonomaista toimintaa, jota teoksessa myös kuvataan varsin suoraan. Hinkutus on myös lanka, jota pitkin tytöt kurkottavat kohti aikuisten maailmaa. </p><p>Abreun kielessä puhe- ja kirjakieli sekoittuvat herkullisesti. Puhekieli tuo tekstiin vimman ja kaiun. </p><p><br /></p><p>Tekstini alussa käytin Pilvipeitosta sanaa riemukas. Sitä se on nimenomaan Abreun kielen osalta, mutta mitään riemun häivettäkään ei ole löydettävissä sen suhteen, minkälainen elämä teoksen tyttöjä odottaa. Ei toivoa, ei mahdollisuuksia. Tulevaisuus seudun yllä lepäävän harmaan pilvipeiton alla. Tulevaisuus, kuten muidenkin seudun naisten.</p><p><br /></p><p>Andrea Abreu: Pilvipeitto</p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-56675186994203466832024-02-10T17:16:00.002+02:002024-02-10T17:16:17.651+02:00Lyhyet 3 - Belinda McKeon: Tender; Ahava & Puikkonen: Rakennenautintoja; Francesca Segal: The Innocents<br /><div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhL0TRPptBdB-3-ymO9njxjWvzJ_StrezQMNmlVsud1fMPFG1DP7GJd5t2BY6UPXuf8tIe7fu1Apn3nmuY2BVHE7uoH8FaNEe5B21BKcXWyIcs0ZUUTlrbEwiZXzqbe6gmxRBZBjJfqmERhernpxYEVByJNQYAs97WTcjUlNpXjUXB84heMyD-aGPCENV2d/s4032/tender.HEIC" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhL0TRPptBdB-3-ymO9njxjWvzJ_StrezQMNmlVsud1fMPFG1DP7GJd5t2BY6UPXuf8tIe7fu1Apn3nmuY2BVHE7uoH8FaNEe5B21BKcXWyIcs0ZUUTlrbEwiZXzqbe6gmxRBZBjJfqmERhernpxYEVByJNQYAs97WTcjUlNpXjUXB84heMyD-aGPCENV2d/s320/tender.HEIC" width="240" /></a></div><br />Belinda McKeonin romaanin <b>Tender</b> nappasin mukaani matkalukemiseksi ajatuksella, että eipähän ainakaan lopu kesken (432 sivua suht pienellä fontilla).</div><div><br /></div><div>Paljastui sekä oikein hyvää, että vähemmän kiinnostavaa. </div><div><br /></div><div>Tender kertoo irlantilaisista nuorista 1990-luvun lopulla. Useimmat heistä ovat juuri aloittaneet yliopiston. McKeon sanoittaa tarkalla otteella kaiken sen epävarmuuden, eksyksissä olemisen ja suunnan hakemisen, jonka kanssa kamppailevat nuoret, jotka eivät ole enää teinejä, mutta jotka eivät oikein ole vielä astuneet aikuistenkaan maailmaan. </div><div><br /></div><div>Tarina Tenderissä ei ole kaikkein tavanomaisimpia, sillä se rakentuu jännitteelle, joka syntyy Catherinen ja Jamesin välille. Kun nämä kaksi tapaavat ensimmäisen kerran, tietävät he heti, että he ovat luodut toisilleen. Ystävinä. Catherine kuitenkin alkaa haluta enemmän kuin ystävyyttä. James taas on homo, joka yrittää tulla toimeen ja hyväksyä homoutensa ympäristössä, jossa varsinkin vanhempien ihmisten mielipiteet homoja kohtaan ovat tuomitsevia.<br /><br />Catherine on Jamesille pitkään ankkuri, jonka avulla hän pysyttelee pinnalla. Romaanin kuluessa riippuvuussuhteet kääntyvät ja Catherinesta tulee se, joka roikkuu kiinni Jamesissa sokeana sille, miten hänen toimintansa todellisuudessa enemmän vaikeuttaa kuin helpottaa Jamesia.<br /><br />McKeon kuvaa rakenteellisten keinojen kautta erittäin hienosti tilannetta, jossa Catherine joutuu hyväksymään sen, että Jamesilla on kumppani. Catherinen musertuessa myös teksti fragmentoituu.<br /><br />Paikoin Tender on niin koukuttavaa tekstiä, että kirjaa ei voi laskea käsistään. Se on täynnä energiaa ja aitoa koskettavuutta. Miinuspuolena on, että kesti kymmeniä sivuja ennen kuin romaani varsinaisesti käynnistyi, enkä myöskään ole tyytyväinen teoksen loppuosaan ja sen aikahyppyyn, vaikka sillä pointtinsa onkin. Tender on kerrottu Catherinen näkökulmasta ja lukijana en koskaan saa tietää Jamesin syvempiä ajatuksia. Tästä huolimatta tunsin Jamesia kohtaan suurta lämpöä ja myötätuntoa.<br /><br />Catherinen ja Jamesin ystävyyden kautta McKeon nostaa esiin kysymyksen ihmisen toimien vilpittömyydestä ja kyvystä huijata itseään olemalla sokea omille motiiveilleen.</div><div><br /></div><div><br /></div><div>Belinda McKeon: Tender</div><div>432 sivua</div><div>Picador 2015</div><div><br /></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEherAZA9IYSFIxzsoAsF_XTS1MAEkMRV27u6DkeYNPTefif1NR-2hRPw6wCi6CW1-aeFHjbmmZeyZdtCs0RdSx8Y5BGgNfmQ2bY2osp2yJSJxWL7BlGllHcKNLW_Vw5Gt1kc3RgvY8h8Fa945ODYfyYH0BO-YNtw2Oa5ai4-00boOeNpLbPMAY4H667wkQf/s2560/Rakennenautintoja.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1764" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEherAZA9IYSFIxzsoAsF_XTS1MAEkMRV27u6DkeYNPTefif1NR-2hRPw6wCi6CW1-aeFHjbmmZeyZdtCs0RdSx8Y5BGgNfmQ2bY2osp2yJSJxWL7BlGllHcKNLW_Vw5Gt1kc3RgvY8h8Fa945ODYfyYH0BO-YNtw2Oa5ai4-00boOeNpLbPMAY4H667wkQf/s320/Rakennenautintoja.jpeg" width="221" /></a></div><div><br /></div>Selja Ahavan ja Emma Puikkosen Rakennenautintoja - esseitä kirjoittamisen ja lukemisen ilosta on oivallista luettavaa niin kirjoittajille kuin lukijoille. Jälkimmäisille se tarjoaa myös erinomaisen mahdollisuuden todeta, miten vajavaista oma lukeminen usein on. Samalla se antaa käyttöön keinoja oman lukemisen parantamiseen.<br /><br />Teoksen nimen mukaisesti Ahava ja Puikkonen tarkastelevat kirjallisuutta rakenteiden näkökulmasta. Millä tavoin kirja voidaan rakentaa ja miten erilaisia rakenteellisia työkaluja käytetään.<br /><br />Koska itse olen erityisen kiinnostunut juuri rakenteista tämä teos on kuin minua varten kirjoitettu. Lukiessani liitelen ja unohdan arkielämän haasteet. Kommentoin itsekseni lukemaani, pohdin ja uppoudun.<br /><br /><br /><br />Rakennenautintoja on populaariesitys kirjallisuuden maailmaan, eikä vaadi lukijaltaan erityistä etukäteisperehtyneisyyttä kirjallisuuden teoriaan. Ahava ja Puikkonen paitsi tarkastelevat eri kirjojen rakenteita (esim. Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus) myös avaavat omia teoksiaan ja niiden kirjoitusprosesseja.<br /><br />Teoksen lopusta löytyy myös kattava sanasto, jossa avataan kirjallisuuden termistöä ja lähdeluettelosta on näppärää poimia kirjallisuuden teorian "jatkokursseja".<br /><br />Rakennenautintoja saa erittäin todennäköisesti rakastamaan kirjallisuutta entistä enemmän. Raskain mielin palautan tämän teoksen kirjastoon. <br /><br />Rakennenautintoja on "pakko" hankkia omaksi, sillä uskon, että niinä hetkinä kun ovi kirjallisuuden edessä pysyy itsepintaisesti kiinni ja lukujumi vaivaa tämä teos voi pelastaa lukijan. Yhtä lailla tyhjää näyttöä tuijottava kirjoittaja voi tästä kirjasta löytää ponnahduslautoja kirjoittamiseensa.<br /><br /><div>Nautinto!</div><div><br /><div><br /></div><div>Selja Ahava & Emma Puikkonen: </div><div>Rakennenautintoja - Esseitä kirjoittamisen ja lukemisen ilosta</div><div>303 sivua</div><div>Kosmos 2023</div><div><br /></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjHErCc48zkrHaWdNVvDQq_VGGhlkw7AwsgrBek4bI79fqNFp_5aMkwycIVWSG_rdqgeRRfQgGKHfI_okcjLTMj1DUjITd9Bs-a6DXa_pIj2odUxSmGOXeuWQ9SDSRQ0JV3TaNxQhjI1MRUjeFDo5QFTC4bhLCxKXDjyYY0hqFhayM0ig7dHxoKuFBIfyGx/s475/the%20innocents.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="475" data-original-width="316" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjHErCc48zkrHaWdNVvDQq_VGGhlkw7AwsgrBek4bI79fqNFp_5aMkwycIVWSG_rdqgeRRfQgGKHfI_okcjLTMj1DUjITd9Bs-a6DXa_pIj2odUxSmGOXeuWQ9SDSRQ0JV3TaNxQhjI1MRUjeFDo5QFTC4bhLCxKXDjyYY0hqFhayM0ig7dHxoKuFBIfyGx/s320/the%20innocents.jpeg" width="213" /></a></div><div><br /></div>Vaikka Francesca Segalin esikoisromaanin The Innocents sijoittuu Lontooseen on sen varsinaisena tapahtumapaikkana juutalainen kulttuuri.<br /><br />Segalin romaanissa juutalaisuus on elämää määrittävä tekijä. Se luo kehikon ja säännöt, joiden ulkopuolelle ei sovi haluta. Adam ja Rachel ovat tunteneet lapsesta asti ja heidän sukunsa ovat käsikirjoittaneet heidän päätymisensä avioliittoon.<br /><br />Kaikki on hyvin kummankin elämässä. Kaikki on suorastaan täydellistä. Rachel tekee kaiken, kuten juutalaisen naisen kuuluu tehdäkin. Hän on kuuliainen ja hillitty. Adam työskentelee Rachelin isän lakifirmassa, eikä rahasta ole huolta.<br /><br />Kun Rachelin serkku Ellie olosuhteiden pakosta joutuu palaamaan USA:sta Lontooseen Adam huomaa, että hänen elämästään on sittenkin puuttunut paljon. Siitä on puuttunut Ellie. Arvoituksellinen, normeista piittaamaton, kapinallinen ja vaikeuksissa oleva Ellie. <div><br /></div><div>The Innocents on kolmiodraama, jonka Segal rakentaa taiten. Haluan Adamin ja Ellien saavan toisensa ja alan tuntea yhä kasvavaa antipatiaa säntillistä Rachelia kohtaan. Juutalaiset juhlat ja suvun kiinteä yhteydenpito alkaa tuntua ahdistavalta. Ellien kanssa Adamille avautuisi aivan uusi maailma, mutta Adam menee kiltisti naimisiin Rachelin kanssa. Se ei kuitenkaan lopeta hänen Ellietä kohtaan tuntemaansa vetoa ja romaanin kääntyessä kohti loppuaan jännite kasvaa sivu sivulta, enkä voi olla hämmästelemättä, miten tämä tarina niin veikin mukanaan.</div><div><br /></div><div><br /></div><div>Francesca Segal: The Innocents</div><div>436 sivua</div><div>Vintage 2013<br /><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><br /><br /></div></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-71871081695356619382024-02-04T09:39:00.000+02:002024-02-04T09:39:32.179+02:00Emilia Karjula: Kuningatar Mab<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjKKE7cdcXObfGztIQcd_40SgJt58E7qBUV6xi7s0KV0RfJuUNothPRmV0wBvoVzxHK7xlL0cm2DK-5bZ42DkYGydn9gWicGGbqmtiHxPMLAS-eTQesJujP6kzVE3U06NkNH6vemv2HpwtEGYcKnJAIuwwlfju0rKsoPUyQXbwxLmwno_drhuZYGBFlMGQi/s2244/mab.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2244" data-original-width="1394" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjKKE7cdcXObfGztIQcd_40SgJt58E7qBUV6xi7s0KV0RfJuUNothPRmV0wBvoVzxHK7xlL0cm2DK-5bZ42DkYGydn9gWicGGbqmtiHxPMLAS-eTQesJujP6kzVE3U06NkNH6vemv2HpwtEGYcKnJAIuwwlfju0rKsoPUyQXbwxLmwno_drhuZYGBFlMGQi/w249-h400/mab.jpeg" width="249" /></a></div><br />"Häntä oli ihana ajatella. Hän aukeni kuviksi, joita halusin lisää."<br /><br />Emilia Karjulan esikoisteoksessa huomioni kiinnitti ensimmäiseksi sen takakansitekstin maininta, jonka mukaan Karjulan romaani on surrealistista chick litiä. En ole aiemmin törmännyt vastaavaan luonnehdintaan, joten lähdin ottamaan selvää, mistä on kyse.<p></p><p>Takakansitekstit ovat usein ongelmallisia, koska ne johdattavat lukemista tiettyyn suuntaan. Luovat position, josta käsin teokseen tutustuminen alkaa tapahtua. Karjulan teoksen kohdalla tulin varsin nopeasti siihen tulokseen, että kyse ei ole chick lit -kirjallisuudesta, jos chick lit käsitetään, kuten se yleensä on tapana käsittää eli nuorehkoille naisille suunnatuksi viihteelliseksi kirjallisuudeksi.</p><p>Toki Kuningatar Mabia voi lukea viihteenäkin, mutta väitän, että silloin sen tärkeimmät pointit menevät kyllä kokonaan ohi. <br /><br />Minulle Kuningatar Mab edustaa viihdekirjallisuuden vastakohtaa. Se vaatii lukijaltaan huomattavan paljon ja erityisesti hyötyä on, mikäli lukija tuntee Shakespearen näytelmät Romeonja Julia sekä Kesäyön unelma. </p><p>Romeossa ja Juliassa kuningatar Mab on keijujen kätilö, joka "välittää ihmisten uniin heidän sisimmät toiveensa." Wikipedia tietää kertoa, että nimellä "Mab" on viitattu alempiluokkaisiin naisiin, prostituoituihin ja noitiin. Sanan "queen" taustalla taas on "quean", joka sekin on prostituoiduista käytetty ilmaisu.*</p><p><br /></p><p>'Kuningatar Mab' on Julian ja Paulin rakkaustarina. Julia voisi sanoa: hei Paul, mä rakastan sua, kunnes mä kuolen. Paitsi silloin kun olen Mabin kanssa, kun olen rymyämässä pitkin maita ja mantuja ja Mabin huoneessa, jossa ... ehkä et halua ihan kaikkea kuulla.</p><div>Muistetaan kuitenkin, että Karjulan teoksen määrittäminen pelkästään rakkaustarinaksi on kuin japanilaista jalkojen sidontaa. Väkivaltaa, jonka ulkopuolelle jää huomattava määrä kaikkea kiinnostavaa.</div><p>Lisäksi. Yhtä lailla Kuningatar Mabia voisi kutsua kolmiodraamaksi, sillä Paulilla on toinenkin tyttöystävä. Pyyhenainen. Ja Julia taas, kuten edellä jo kävi ilmi, ajautuu intiimeihin väleihin Mabin kanssa. Ja on Julialla muitakin naisia, mutta jätetään heidät nyt rauhaan.</p><p><br /></p>Kuningar Mabissa kohtaavat keijukaisten maailma ja reaalimaailma. Rikkoutuvat niiden väliset rajat. Eri maailmojen välisenä yhdyssiteenä toimii paitsi Julian ja Mabin kohtaamiset myös se, että Julia tekee tutkimusta Shakespearen keijukaishahmoista. <div><br /></div><div><div>Väitöskirjansa tutkimussuunnitelmassa Julia kirjoittaa, että hänen tarkoituksenaan on lähestyä "keijukaisia yhtäältä luonnonvoimien personifikaatioina ja toisaalta alitajunnan vapautena." Kun Julia pitää esitelmän tutkimusaiheestaan hänen tekemänsä luonnehdinnat kuvaavat juuri niitä tuntemuksia, joita Kuningatar Mabin lukeminen herättää. </div><div><br /><div><br /></div><div>"I hope to achieve what I call an <i>uneasy reading </i>that does not attempt to teach a harmonious, finite outcome." (kursivoinnit Karjulan)</div><div><br /></div><div>"[...] rakennan epämukavaa, asettumatonta lukutapaa, joka ei pyri tavoittamaan särötöntä lopputulosta."</div><div><br /></div><div><br /></div><div>En tiedä, miten tätä teosta tulisi lukea. Chick lit kuiskii korvani vieressä. On sitkeä pikkuhyönteisen lailla. Läimin. Tulen tappaneeksi.</div><div><br /></div><div>Julian väitöskirjasuunnitelmien kautta teos tarjoaa mahdollisia lähestymistapoja itseensä. Näin nousee esiin myös ajatus siitä, että Mab ei ole todellinen lainkaan, vaan Julian alitajunnan asukki. Potentiaali. Hahmo sille, mitä voisi olla. Juhlasta täysi naisten välinen rakkaus.</div><div><br /></div><div><br /></div><div>Entä miten tämä kaikki pysyy koossa? </div><div><br /></div><div>Olga Palo kirjoittaa teoksessaan <b>Aion kertoa nyt kaiken</b>, että johdonmukaisuus on patriarkaatin salajuoni. Tämä toteamus sopii hyvin kuvaamaan myös Kuningatar Mabia. Hush lineaarisuus, hush riviin ja järjestykseen asettuminen. Ihanat naiset ovat siirtyneet rannalta metsiin ja väliäkös sillä, jos toinen heistä on keijukainen ja toinen ihmisnainen.</div><div><br /></div><div>'Kuningatar Mab' on kielellisesti kutsuva teos, konstailematon ja hieman vallattomasti poreileva. Kun Mab nukkuu puun sisällä palaan mielessäni Sheila Hetin romaaniin <b>Pure Colour</b>. Kuin kaksi puuta, joiden oksat kurkottelevat kohti toisiaan. Kutittelevat.</div><div><br /></div><div>Kuningatar Mabin kevyessä on painoa ja lehahduksia. Surrealismia kohti elehtiviä hypähdyksiä. Ja rakkaus on. On se.</div><div><br /></div><div><div><br /></div><div><br /><br />Emilia Karjula: Kuningatar Mab</div><div>255 sivua</div><div>Kustantamo S&S (2024)<br /><br /><br /><br /><br />* https://fi.wikipedia.org/wiki/Mab_(mytologia)</div></div></div></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-38470013438258713242024-01-31T18:31:00.001+02:002024-01-31T18:31:15.966+02:00Klassikkohaaste - Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiyFJaIrGyR5IBk6SglMHcSXO0YuvGh12Eqf_e5oG5Vr-tRZESLgs05y7LPWk67RjNt9LwDI1SWau7fut6JJ6AfY8vIK2P81ajMyica74Ge4bb44xvZQRHHt_875tZB8OWR_lBqssMkHhLpbapUYcN5yy_APw5d27O9JCwMExtqBfZBDisQdImtze8O1ytP/s721/vaarallia.jpeg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="721" data-original-width="500" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiyFJaIrGyR5IBk6SglMHcSXO0YuvGh12Eqf_e5oG5Vr-tRZESLgs05y7LPWk67RjNt9LwDI1SWau7fut6JJ6AfY8vIK2P81ajMyica74Ge4bb44xvZQRHHt_875tZB8OWR_lBqssMkHhLpbapUYcN5yy_APw5d27O9JCwMExtqBfZBDisQdImtze8O1ytP/w278-h400/vaarallia.jpeg" width="278" /></a></div>Astukaamme viettelysten kiemuraisille poluille.<br /><br />Pitkästä aikaa osallistun kirjasomen klassikkohaasteeseen* ja valitsin lukukohteekseni varsinaisen klassikkojen klassikon Choderlos de Laclosin <b>Vaarallisia suhteita</b> (Les liaisons dangereuses), joka ilmestyi alun perin vuonna 1782.<p></p><p>de Laclosin teos ei missään vaiheessa ole vaipunut unholaan, sillä siitä on tehty lukemattomia sovituksia niin tv-sarjoiksi, elokuviksi kuin teattereihinkin. Elokuvan saralla tunnetuimpia lienee Stephen Frearsin ohjaama Valheet ja viettelijät, jossa päärooleja esittävät Glenn Glose ja John Malkovich.</p><p><br /></p><p>Vaarallisia suhteita on muodoltaan kirjeromaani ja sitä on usein pidetty niin tämän lajin malliesimerkkinä kuin myös psykologisen romaanin varhaisena edustajana. Teos on viettelyn, halujen, himojen ja petoksen muodostama verkosto, jossa pahikset juonitteluillaan pyrkivät tuhoamaan hyvikset ja heidän viattoman sydämensä.</p><p>Pääpahiksia teoksessa edustavat markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont. Edellisten juonien kohteena ovart erityisesti toisiinsa rakastuneet nuori tyttönen Cecilie ja ritari Danceny. Kyseessä on julma valtapeli, jossa markiisitar ja varakreivi eivät kaihda keinoja omien kyseenalaisten päämääriensä toteuttamiseksi.</p><p>Viettely ei ole kuitenkaan pelkästään teoksen sisäistä, vaan se ulottaa lonkeronsa myös lukijaan. Erityisesti teoksen ensimmäinen puolisko herättää eettisesti kyseenalaisia eroottisia tunteita, joiden kanssa painiminen tuottaa myös häpeää, sillä onhan nyt vallan kummallista, että lukijana haluan osallistua erityisesti Cecilien viattomuuden tahraamiseen. Saako tällaista sanoa edes ääneen? No, sanoin jo.</p><p>Markiisittarelle ja varakreiville muiden kohtaloihin puuttuminen on heitä itseään kiihottavaa leikkiä, johon oman mausteensa tuo heidän keskinäinen suhteensa. de Laclos kuvaa Cecilien kaikin tavoin viattomana ja seksuaalisesti tietämättömänä. Luostarielämää viettänyt Cecilie on kirjaimellisesti neitseellinen maa, johon varakreivi astuu viettelijän ilkein ja raskain saappain Cecilien tuskin ymmärtäessä, mitä hänelle tapahtuu.</p><p>Markiisitar ja varakreivi leikittelevät Ceciliellä ja Dancenyllä. He kiihottuvat ja saavat nautintoa siitä, että he pitävät Cecilietä ja Dancenya erossa toisistaan. He lisäävät juonittelullaan uhriensa riutumista rakkaudenkaipuun puristuksissa. He lupaavat järjestää tapaamisia, mutta niiden toteutuminen siirtyy ja siirtyy. </p><p><br /></p><p>1700-luvun kirjallisuudessa ei seksistä voitu puhua suoraan, joten teos vilisee erinäisä eufemismeja, kuten "erikoismetodi" ja omistaminen. Lukijalle on kuitenkin selvää, mistä on kyse ja ainakin nykylukijalle se, että asioita ei voida sanoa suoraan pikemminkin lisää teoksen eroottisia kierteitä kuin vähentää niitä.</p><p>Markiisittarelle ja varakreiville ei riitä, että he tuhoavat Cecilien viattomuuden, vaan he kääntävät asian vielä Cecilien omaksi syyksi. Asetelma muistuttaa huomattavan paljon nykyajalle tyypillistä uhrin syyllistämistä. Mitäs menit, mitäs uskoit, mitäs sitä ja mitäs tätä.</p><p>Mitä tulisi ajatella siitä, että koen Cecilien kaltoin kohtelun paljon voimakkaammin kuin Dancenyhyn kohdistuvan juonittelun? Onko se sitä, että nuoreen naiseen ja hänen neitsyyteensä on ladattu viattomuus par excellence verrattuna nuoren miehen seksuaaliseen kokemattomuuteen? Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä ja kertovat paitsi teoksen henkilökuvauksesta myös sen lukijasta. Ehkä myös lukijan sukupuolesta. Tätä miettiessäni todentuu klassikkojen merkitys. Ne jatkavat antamistaan.</p><p><br /></p><p>Varakreivi on aikansa säälimätön donjuan, joka voi sitä paremmin mitä enemmän "saavutuksia" hänelle kertyy. Romanttiset tunteet rouva de Tourvelia kohtaan kuitenkin uhkaavat suistaa hänetkin kontrollista ja tartuttaa häneen yhä vahvemmaksi kasvavan pakkomielteisyyden</p><p><br /></p><p>"Minä saan tämän naisen, ryöstän hänet hänen aviomieheltään, joka pitää häntä arkisena tavarana, uskallan jopa ryöstää hänet Jumalalta, jota hän palvoo. [...] uskokoon hän hyveeseen, kunhan hän vain uhraa sen minulle ..."</p><p><br /></p><p>Koska Vaarallisia suhteita on kirjeromaani muodostuu kuva sen henkilöistä heidän kirjoittamiensa kirjeiden kautta ja vahvasti muodostuukin. Tosin jonkinasteinen kohtalonomainen hysteria leimaa useimpia romaanin henkilöitä, kun he rakastuvat / luulevat rakastuneensa. </p><p>Vaarallisia suhteita puhuu siitä, mistä sen kirjoittamisen ajankohtana ei voitu ääneen puhua. Se kätkee ja vihjaa, ja niiden tehdessään paljastaa peitellysti. Se sysää lukijan vastuulle syvimpien tarkoitusperiensä ymmärtämisen ja pitää auki porttia, josta kirjailija voisi käydä, mikäli häntä syytettäisiin moraalittomuudesta.</p><p>Kuin tekijäänsä syytteiden varalta suojatakseen de Laclosin romaani sisältää myös moraalisen opetuksen, joka nykylukijalle saattaa näyttäytyä jokseenkin teatraaliselta. Että kävi niin kuin kävi. Eikö vähempikin olisi riittänyt?</p><p>Vaikka loppupuolella Vaarallisia suhteita olin jo varsin kyllästynyt lukemaan viettelyn, petoksen ja manipulaation kiemuroista on de Leclosin teos edelleen vahvasti päräyttävää luettavaa. Mihin kaikkeen ja minkälaisin juonitteluin - muiden ihmisten tunteista piittaamatta - teoksen pahikset ryhtyvätkään itselleen nautintoa tuottaakseen.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita</p><p>408 sivua</p><p>Les liaisons dangereuses (1782)</p><p>Suomentanut Leena Kekomäki</p><p>Otava (1989)</p><p><br /></p><p>* Klassikkohaasteen postaukset löytyvät <a href="https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2023/09/kirjabloggaajien-klassikkohaaste-18.html" target="_blank">Ankin kirjablogista </a></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-76019215150031420332024-01-28T18:14:00.000+02:002024-01-28T18:14:46.797+02:00Harry Salmenniemi: Sydänhämärä<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdwKlMDKmb9evPlgv18cTE7k0k-ICUA8lHfBEtv91Q9WNd6ThRHvf8KNvjmsNGpgCdbbIM_ZVJaRCByZzn38CUwTv0fjfmuXHmRIFl7M6HdRW6974L22lY0LPvezhPAJAR23KIr4zES8vXJSO52FNn4HsfKUzbrZraLhcU6_kcf1upx9lV8p_u_XkCWpp4/s2550/Sydanhamara.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2550" data-original-width="1594" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdwKlMDKmb9evPlgv18cTE7k0k-ICUA8lHfBEtv91Q9WNd6ThRHvf8KNvjmsNGpgCdbbIM_ZVJaRCByZzn38CUwTv0fjfmuXHmRIFl7M6HdRW6974L22lY0LPvezhPAJAR23KIr4zES8vXJSO52FNn4HsfKUzbrZraLhcU6_kcf1upx9lV8p_u_XkCWpp4/w250-h400/Sydanhamara.jpg" width="250" /></a></div><br />Poissa ovat Harry Salmenniemen novellikokoelmille tyypilliset värikkäät kannet. <b>Sydänhämärä</b> jatkaa samalla ulkoisesti harmaalla tiellä, jonka hänen edellinen teoksensa <b>Varjotajunta</b> (2022, Siltala) aloitti. <div><br /></div><div>En voi välttää ajatusta, että niin kauan kuin kyse on fiktiosta ovat kannetkin värikkäitä, mutta kun siirrytään kuvaamaan Salmenniemen henkilökohtaista elämää teosten kannet muuttuvat harmaiksi. Kutsun tätä havaintoani huumoriksi, lempeäksi sellaiseksi.<br /><div><p>Sydänhämärä eroaa Salmenniemen aiemmista teoksista siinä, että nyt läsnä ei ole minkään asteista ironiaa, sarkasmia tai muutakaan moniäänistä tyylilajia. Nyt ollaan kuokkavieraina Salmenniemen perheen sisällä. </p><p>Perheen, jonka elämä joutuu kaaokseen, kun 2,5-vuotias Joel sairastuu diabetekseen samaan aikaan, kun perheen äiti on viimeisillään raskaana. Alkaa sairaalaelämä, verensokerinmittauselämä ja pistoselämä. On opeteltava monenlaista uutta. Siedettävä epävarmuutta ja pelkoa. Kestettävä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.</p><p>Salmenniemen kertomaan on helppo samaistua jokaisen, joka on lastensa vuoksi viettänyt päiviä ja valvonut öitä sairaalassa. Viettänyt aikaa, josta ei myöhemmin muista oikein mitään epämääräisiä välähdyksiä lukuunottamatta. Aikaa, joka on vaatinut enemmän kuin mihin pystyy. Aikaa, jolloin elämä sairaalan ulkopuolella on lakannut olemasta. Aikaa, jolloin on ollut kömpelö ja peloissaan ja sekaisin huolesta. Aikaa, jolloin ainoa merkityksellinen asia on ollut se, että lapsi paranisi.</p><p>Sydänhämärän myötä ajaudun menneisyyteen. Olen äkkiä taas keskellä tapahtumia, joita nykyisin en enää useinkaan ajattele. Lapsi on niin pieni. Hätä on niin suuri. Ja erityisesti se viimeinen askel kohti sairaalan sänkyä varmana siitä, että yhtään useampaa askelta en jaksaisi enää ottaa. Lääkärin sanat, joiden aiheuttama kipu ei poistu. Onneksi kuitenkin myös lääkärit voivat olla väärässä.</p><p><br /></p><p>Sydänhämärässä kertoja on välillä minä, välillä hän. Minää liukuu häneksi, hän minäksi. Tällä ratkaisulla on varmasti tarkoituksensa, vaikka en sitä täysin hahmotakaan. Ehkä hän pyrkii näkemään minän ulkopuolelta. Ehkä hän lepää minästä, joka juuri sillä hetkellä on kestokykynsä rajoilla. Ehkä hän astuu sivuun minästä, jonka elämä on enimmäkseen muiden kuin minän omaa elämää.<br /><br />"Elämä on niin täyttä, että siihen täytyy mahduttautua sivuttain. Minun elämäni on muiden elämää. Se on myös omaani, mutta ensisijaisesti se on muiden elämää. Minun tavarani, jopa kirjani, ovat muiden elämää."</p><p>Sydänhämärä kuvaa isyyttä, jossa isä on täysin mukana. On lähes yli-inhimillinen olento venyessään vielä tämän ja huomisenkin päivän, valvoessaan yö toisensa perään, leikkiessään yhä uudestaan kurkistusleikkiä. Isä, joka löytää itsestään myös leijonan, joka karjahtaa epäasialliselle kohtelulle sairaalassa.</p><p><br /></p><p>Vaikka sydänhämärä on pohjavireeltään vakava kirja, paikoin esiin pirskahtaa Salmenniemelle tyypillinen huumori,</p><p>"Nyt on tosi kyseessä. Terveyskeskuksessa odotetaan meitä."</p><p>[...]</p><p>"Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään."</p><p><br /></p><p>Salmenniemen lauseet ovat usein lyhyitä ja pelkistettyjä. Tarinallisesta aineksesta ei ole vastuussa kertoja, vaan se, mitä Salmenniemen perheessä tapahtuu. Jos aiemmissa Salmenniemen teoksissa kertojalla on ollut vaatteet, nyt ne on riisuttu kaikki. Osoittaa valtavaa rohkeutta kirjoittaa niin haavoittuvaisuutensa esiin tuoden kuin mitä Salmenniemi tekee.</p><p>Kun olen lukenut Sydänhämärän, huomaan ajattelevani Salmenniemen lauseiden rytmissä. Kuin hänen kirjoittamansa olisi muuttanut luokseni asumaan. Ehkä niin onkin. </p><p><br /></p><p><br /></p><p>Harry Salmenniemi: Sydänhämärä</p><p>216 sivua</p><p>Siltala (2023)</p></div></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-87009318113335176462024-01-27T11:37:00.004+02:002024-01-27T11:40:38.004+02:00Lyhyet: Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dixon?; Virpi Pöyhänen: Doe; Olga Tokarczuk: Vaeltajat<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhn5ms_XDVKqb1qos4sO4QnGGWLRhMSzknaX5iaqkE9DXTEl53W0WceVkQ00HmsVZfkud_PNBGQtogF7XvxMtjV5eG0TyPdm_M82konWGjaWENiKxoAp6R2OBClppqDzR7oZ2zmUL-1KtWEiL20dTFk94wzq_YTYuxjwobsTxEYDd0O6XOpnnT7c-H6NLrI/s666/Maud%20Dixon.jpeg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="666" data-original-width="460" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhn5ms_XDVKqb1qos4sO4QnGGWLRhMSzknaX5iaqkE9DXTEl53W0WceVkQ00HmsVZfkud_PNBGQtogF7XvxMtjV5eG0TyPdm_M82konWGjaWENiKxoAp6R2OBClppqDzR7oZ2zmUL-1KtWEiL20dTFk94wzq_YTYuxjwobsTxEYDd0O6XOpnnT7c-H6NLrI/s320/Maud%20Dixon.jpeg" width="221" /></a></div><p><br /></p><p>Saatan muistaa väärin, mutta muistelen muutamia kuukausia sitten törmänneeni kehuihin, mitä tulee Alexandra Andrewsin romaaniin <b>Kuka on Maud Dixon? </b>Ainakin kirja oli jäänyt mieleeni ja kun se tuli vastaan kirjaston "tyrkytyshyllyssä" niin poimin sen mukaani.</p><p>Kirjan takakannen mukaan kyseessä on "viihdyttävä ja häijyn hauska psykologinen trilleri". Mitään korkeatasoista kirjallisuutta Andrewsin romaani ei ole, mutta viihdyttävä tosiaankin ja siinä määrin mukaansa tempaava, että luin sen parissa päivässä.<br /><br />Romaani kertoo Florencesta, joka haluaisi olla kirjailija. Hänen elämänsä mullistuu, kun salanimellä kirjoittava menestyskirjailija Maud Dixon palkkaa hänet henkilökohtaiseksi assistentikseen. </p><p>Teos sisältää melkoisia käänteitä, jotka sijoittuvat lähinnä teoksen 50 viimeiselle sivulle. Kuka on Maud Dixon? olisi toiminut paremmin, jos kirjailija olisi sijoitellut vihjeitä teokseensa jo aiemmin. Nyt lopputulos on viimeisten kymmenien sivujen osalta hengästyttävä ja epäuskottavakin.<br /><br />Andrewsin romaani kiertyy sen ympärille, mitä Florence on valmis tekemään tullakseen kirjailijaksi. Hömpähtävää viihdettä ja siinä sarjassa ihan kelpo luettavaa.</p><p><br /></p><p>Alexandra Andrew: Kuka on Maud Dixon?</p><p>Who is Maud Dixon? (2021)</p><p>Suomentanut Jaakko Kankaanpää</p><p>368 sivua</p><p>Otava (2021)</p><p><br /></p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9hC_aS8ImPul1fQJGwHD_57DaZB-olfRFoblSnM6hHaJnGOrvkS06mMZOTpWGLQNhWKJMsMDc3-ptHshjFtYKHMBQOJy7PCij8y14JnvW_hehkdPDWE2tOoylzMPffN1dp-aamSjw-9RuThBVkmK7Tvk9u7Gnx0FsbtlJiAtvG1IWKLJsfyjE1SGsRLvr/s230/doe.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="230" data-original-width="143" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9hC_aS8ImPul1fQJGwHD_57DaZB-olfRFoblSnM6hHaJnGOrvkS06mMZOTpWGLQNhWKJMsMDc3-ptHshjFtYKHMBQOJy7PCij8y14JnvW_hehkdPDWE2tOoylzMPffN1dp-aamSjw-9RuThBVkmK7Tvk9u7Gnx0FsbtlJiAtvG1IWKLJsfyjE1SGsRLvr/w249-h400/doe.jpeg" width="249" /></a></div><br />Virpi Pöyhösen <b>Doe</b> sijoittuu amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jonka yllä leijuu mystinen ja selittämätön uhka. Doen kaduilla vaeltelevat ihmisiin vihamielisesti suhtautuvat koirat.<p></p><p>Ensimmäisillä sivuilla mielessäni häivähtää Anna Burnsin <b>Maitomies. </b>Samansävyinen pimeiden katujen vaaran tuntu, samansävyinen väkivallan uhka.</p><p>Patty Jonesilla on kuusi poikaa, joita ihmiset pelkäävät. Hänellä on myös yksi tytär, Mary, joka lapsena saa öisin kauhukohtauksia ja karkaa kotoa ollessaan 14-vuotias.</p><p>Doen merkkihenkilö on Harry Battlefield, joka rakennutta itselleen hulppean asumuksen ja palkkaa nuoria tyttöjä tanssijoiksi epämääräiseen klubiinsa.</p><p>Doe on Pattyn ja Maryn tarina. </p><p>Lukiessani Doe kulkee mielessäni kuvina ikään kuin olisin joskus nähnyt sen elokuvana ja nyt lukisin kirjaa, johon elokuva pohjautui. </p><p><br /></p><p>Virpi Pöyhönen: Doe</p><p>275 sivua</p><p>WSOY (2015)</p><p><br /></p><p><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfthiDU2GuCuwkDQx7gfoa0svX7qTX2VpUuV0TKIH4dWRS6qOwrmh9zWW6o3F0A60cGMSp7Az1LVlQqG5BizZnnJySRZMOYp4El5bER7aZTUgocBK6oTl4kUNILpwNLZN1kmIieAepsXlHLBt3W64IOxtF0VQLAQh_lAkGiwcl654_P0QPCRlTitAsCorG/s743/Vaeltajat.jpeg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="743" data-original-width="460" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfthiDU2GuCuwkDQx7gfoa0svX7qTX2VpUuV0TKIH4dWRS6qOwrmh9zWW6o3F0A60cGMSp7Az1LVlQqG5BizZnnJySRZMOYp4El5bER7aZTUgocBK6oTl4kUNILpwNLZN1kmIieAepsXlHLBt3W64IOxtF0VQLAQh_lAkGiwcl654_P0QPCRlTitAsCorG/w248-h400/Vaeltajat.jpeg" width="248" /></a></div><br />"Mitä enemmän taukoja tilassa on ja mitä useampia paikkoja koemme, sitä enemmän aikaa subjektiivisesti koettuna kuluu."<p></p><p>Nobel-voittaja Olga Tokarczukin Vaeltajat ei ole romaani helpoimmasta päästä ja en oikein tiedä, miten sitä tulisi lähestyä. Siitä, onko kyseessä taidokas teos ei kyllä ole epäilystäkään. Tästä käy todisteeksi esimerkiksi jo se, että vaikka henkilökohtaisella tasolla en Vaeltajista niin kovin innostunutkaan sen lukeminen oli suuri nautinto, koska Tokarczuk kirjoittaa niin äärimmäisen hienosti.<br /><br />Vaeltajat muodostuu fragmenteista. Osa niistä on hyvin lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia. Osa pienoiskertomuksia romaanin sisällä. Borges mainitaan teoksessa pariinkin kertaan ja yksi mahdollisuus lähestyä Vaeltajia olisi tarkastella sitä "borgesilaisesta näkökulmasta".</p><p>Vaeltaminen on teoksessa läsnä useilla eri tasoilla niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Niin itse teos kuin myös sen romaanihenkilöt vaeltavat. Keskeistä on myös vaellus elämän ja kuoleman välillä, katoaminen sekä erinäiset ihmisen anatomiaan liittyvät kuvakset ja ruumiin käsittely.</p><p>Kenties teos tuo julki olemuksensa seuraavassa sitaatissa:<br /><br />"Nähdä maailma pelkkinä fragmentteina; muuta ei ole luvassakaan. On hetkiä - välähdyksiä, hetken kestäviä asetelmia - jotka näyttäydyttyään hajoavat kappaleiksi."</p><p>Vaeltajat kristallisoi Tokarczukin taituruuden ja tekee ihmisyyden syvimmistä kerrostumista havaintoja, joihin on vain harvoin pääsyä.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Olga Tokaczuk: Vaeltajat </p><p>Puolankielinen alkuteos: Bieguni (2007)</p><p>Suomentanut Tapani Kärkkäinen</p><p>Otava (2020)</p><p><br /><br /><br /></p><p><br /></p><p> </p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-54285595036953420522024-01-21T17:59:00.001+02:002024-01-21T17:59:30.722+02:00Pirkko Soininen: Kipulintu<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjZMYCoBaWMFDbO2WxmjMcAPQKxmuFBbs8-arGjvX1dX6fpNX44_MGarmRYbVMjtwdte5PLWha70uZ09qs5JEEnRE860f8H047cUfB23AnCPfB61z02qzbjD5GRroiHfa7DxZQwjKgKaR2Tv_kQ5sl5zgUQMMo19gizvKGtoB_-R0qGM82ColBVnUReVDD6/s418/Kipulintu.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="418" data-original-width="282" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjZMYCoBaWMFDbO2WxmjMcAPQKxmuFBbs8-arGjvX1dX6fpNX44_MGarmRYbVMjtwdte5PLWha70uZ09qs5JEEnRE860f8H047cUfB23AnCPfB61z02qzbjD5GRroiHfa7DxZQwjKgKaR2Tv_kQ5sl5zgUQMMo19gizvKGtoB_-R0qGM82ColBVnUReVDD6/w270-h400/Kipulintu.jpeg" width="270" /></a></div><br />"Minä piirsin kartan paratiisiin ja eksyin helvettiin."<p></p><p>Pirkko Soinisen <b>Kipulintu</b> on kertoo runoilija Maila Pylkkösestä (1931-1986). Se ei ole elämäkerta, vaan elämäkerrallisia aineksia sisältävä, kuvitelmallinen dramatisointi Pylkkösen elämästä.</p><p>Vaikka teoksen takakannessa Pylkköstä kuvaillaan "kulttimaineeseen nousseeksi runoilijaksi" hän ei liene suurelle nyky-yleisölle kovinkaan tuttu. Itsekin olen lukenut Pylkköseltä vain Tarinan tappelusta, josta olen <a href="https://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2019/05/siis-elan-maila-pylkkonen-tarina.html" target="_blank">kirjoittanut</a> myös blogissani osana merkittävän suomalaisen kirjallisuuden BAR Finland -sarjaa.</p><p>Pylkkösen poetiikalle oli ominaista arkisiin ilmiöihin ja asioihin keskittyminen sekä niiden mahdollisimman aito puhekielinen ja naivismiin kallistuva kuvaaminen. Runoilijana hän oli uudistaja, joka loi omanlaisensa runouskäsityksen.<br /><br />Pylkkösen yksityiselämästä minulla ei ollut tietoa ennen Pirkko Soinisen Kipulintua ja täytyy myöntää, että innostuin melkoisesti, kun tähän teokseen törmäsin.<br /><br /><br /><br />Kipulintu etenee kahden eri näkökulman kautta. Toisessa niistä Pylkkönen itse toimii kertojana, joka kuvaa elämäänsä Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän kuvittelee turvakseen runoilija L. Onervan. </p><p>Kävelyretkiä, rahisevia hiekkateitä, päiväsaleja, saunomista, makoilua puun alla.</p><p>Toista näkökulmaa hallitsee 3. persoonan kertoja, sisäistekijä, joka lähestyy Mailan elämää ulkopuolisena tarkkailijana. Puhaltaa Mailan henkiin sellaisena kuin haluaa hänet esittää. Sellaisena kuin Maila ehkä oli. </p><p>Tämän kertojan suhde Mailaan jää minulle osin arvoitukseksi. Hän ei aina malta pysyä ulkopuolisena, vaan liukuu paikoin myös suoraan osaksi Mailan elämää: "että joskus olin Maila ja nyt olen minä". Hän istuu Mailan viereen ja ottaa tämän käden omaansa. </p><p>Rajat Mailan ja kertojan välillä ovat huokoisia. Kerronnasta tulee Mailan kasvoille paljastamistarkoituksessa asetettu vedos, joka ei enää irtoakaan, vaan muuttuu osaksi Mailaa. Muuttuu hengittäväksi, verisuoniseksi ja elossa olevaksi.</p><p>"Katson itseäni peilistä. Maila katsoo minua takaisin. Minä löysin itseni, Mailan sisältäni, ja nyt meidän on vedettävä yhtä köyttä." </p><p>Soinisen kieltä leimaa kauneuden ja kivun yhteiselo. Lisäulottuvuutta teos saa Pylkkösen runositaateista. </p><p><br /></p><p>Annanpa minäkin Mailan itsensä päästä ääneen:</p><br />Jos suunnittelen mielessäni kertomuksen, en koneen<br />eteen istuttuani suinkaan kirjoita sitä, vaan jotakin<br />ympäriltäni, en kaikkea tai mitä tahansa ympäriltäni,<br />vaan sellaista mikä on se sama kertomus toisella<br />kielellä.<br /><br />(Tarina tappelusta, Otava, 1970)<p><br /></p><p>Maila kammoksuu kritiikkejä. On niiden ilmestymistä odottaessaan juurikin kipulintu. On kauheaa iskua, runoilijuutensa romahtamista pelkäävä.</p><p>Kertoja piirtää esiin Mailan elämänkaaren. Maila Pylkkösen nousu ja tuho, voisi sanoa ellei edellinen kuulostaisi niin Fassbinderiltä. </p><p>Mailan tuhosi miehet ja viina. </p><p>Maila antautui miesten ja viinan tuhottavaksi.</p><p>Tai ehkä sittenkin rakkaus, Mailan kyky rakastua niin huumaavasti, niin syvästi, niin kaiken muun ohittavasti.</p><p><br /></p><p>Pysyvintä olivat sanat ja niiden tarve. Sanojen tuoma lohtu ja pelko niiden menetyksestä. Pelko toisten sanoilla alistetuksi tulemisesta.</p><p>Soininen kuvaa Mailan elämää sairaalan käytäntöjen armoilla:</p><p>"Te rakennatte minusta narratiivia, kuvittelette että sillä on hoidollinen merkitys [...] teillä on valta kirjoittaa minut ja sitä vastaan minä kapinoin, en halua olla teidän sananne, haluan omat sanani, omat sanani takaisin, valta on niillä, joilla on sanat."</p><p><br /></p><p>Soinisen herkkä kieli onnistuine rytminvaihdoksineen piirtää Mailan niin keveästi ja samaan aikaan vahvasti. Maila lentää korkealla, Maila makaa syvällä elämän mutaisen ojan pohjalla.</p><p>Kipulintu on kokoaan huomattavasti suurempi teos ja vaikka en olekaan biofiktioiden - joiden joukkoon tämä teos voitaneen liittää - suurin ystävä, Kipulintu häikäisee ja tulee lähelle. Se silittää höyhenin, joiden seassa partaterät kimaltavat.</p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p>Pirkko Soininen: Kipulintu</p><p>181 sivua</p><p>WSOY (2023)</p><p><br /></p><p><br /></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-42059429011564889902024-01-18T17:57:00.000+02:002024-01-18T17:57:03.619+02:00Lyhyet - Miska Valos: Sisäsiisti; Catherine Dunne: The Things We Know Now; Megan Nolan: Acts of Desperation<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0vtbKVgJZatH3aE4nFlBLPpOXmmGLzl1_wRvQ0UFcea1TkUGeXOBv-Q6hjRFEu-vdz6-rkd3A-YpV1xwEuuG5CEhyyM6vsbFezeq_s_rscg69Y4D9cxMgNOdfoBChA8pkiTG2c30sfjHFXGi2Gc_UiJ3K09Md4lwJ7vPbPJbIZ8C_PAEG6sG5PcPeYVtw/s418/Sisa%CC%88siisti.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="418" data-original-width="259" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0vtbKVgJZatH3aE4nFlBLPpOXmmGLzl1_wRvQ0UFcea1TkUGeXOBv-Q6hjRFEu-vdz6-rkd3A-YpV1xwEuuG5CEhyyM6vsbFezeq_s_rscg69Y4D9cxMgNOdfoBChA8pkiTG2c30sfjHFXGi2Gc_UiJ3K09Md4lwJ7vPbPJbIZ8C_PAEG6sG5PcPeYVtw/w248-h400/Sisa%CC%88siisti.jpeg" width="248" /></a></div><p><br /></p><p>Sisäsiisti on Miska Valoksen esikoisteos. lukiolaisromaani, jonka ehdotonta valttia on kerronnan pakottomuus ja aitous sekä Valoksen erityisen onnistunut tapa kirjoittaa hengittävää dialogia. </p><p>Sisäsiistissä lukio - se eräs taidelukio Kalliossa - ja sen oppilaat suruineen ja iloineen ovat tunnistettavasti läsnä. Päähenkilö Esran perhe on kulttuuriperhe: isä on elokuvaohjaaja ja äiti kirjoittaa kirjaa. Esralla on myös sisko Ingrid, jonka kipuilulla on vaikutuksensa koko perheeseen.</p><p>Esra itse on transpoika, jonka ystävä hankkii netistä Esaralle hormoneja, kun lähete transpolille ei ole mennyt läpi. </p><p>Sisäsiistissä transsukupuolisuus ei ole ongelma, vaikka siihen toki liittyy moniakin haasteita. Esran vanhemmat hyväksyvät lapsensa sellaisena kuin tämä on ja sen myötä Valos luo hankeen latua, jossa lapsen transsukupuolisuus ei suista perhettä tasapainosta. Tämäkin on tärkeää ja vaikka tämän ääneen sanominen ehkä vaikuttaa oudolta koen silti tarpeelliseksi tehdä niin. Kaikille vanhemmille lapsen transsukupuolisuus ei ole jotakin hävettävää tai kauhisteltavaa. Tästä omassakin tuttavapiirissäni on useampia esimerkkejä.</p><p>Sisäsiisti sisältää hulvattomia kohtauksia, joiden aikaansaamisessa perheen kultainen noutaja Kulta on erityisen ansiokas. Myös lukiessani perheen joulunvietosta maalla alan tyrskähdellä. Aivan. Ai hemmetti sentään!</p><p>Esran kaverisuhteisiin liittyy vetoa moneen suuntaan. Entinen paras ystävä Hillevi saa aikaan draaman jos toisenkin. Kun kuvaan mukaan tulee Vilko alkaa Esran pulssi tykyttää kiihkeämmin. </p><p>Sisäsiisti on vahvasti kiinni nykyajassa ja myös sen ilmiöissä, eikä vähiten silloin kun Esran ohjaajaisä ajautuu metoo-kohun keskelle. Valoksen romaani on kompakti paketti, joka maistuu vahvasti nuoruudelle.</p><p><br /></p><p>Miska Valos: Sisäsiisti</p><p>Wsoy (2023)</p><p><br /></p><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg7NzZmaa__K6bYdOyXJQB6D1nwwlnoLMLwTpqYolQvDHYl1TGvzHajmwcUlaWjsyWqA-lxTvAyeaRN6Z68iC_lu9zbgcgxKU2luI_H7316MDH9uzAhGrPLIEHbhi56rCMtzeTvdrATfhTQiJlaBOPhO5qhC5w69ekJ3oPWu8zLq_8y4Kh59D3h0F7Q1ctO/s1462/Dunne.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1462" data-original-width="1170" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg7NzZmaa__K6bYdOyXJQB6D1nwwlnoLMLwTpqYolQvDHYl1TGvzHajmwcUlaWjsyWqA-lxTvAyeaRN6Z68iC_lu9zbgcgxKU2luI_H7316MDH9uzAhGrPLIEHbhi56rCMtzeTvdrATfhTQiJlaBOPhO5qhC5w69ekJ3oPWu8zLq_8y4Kh59D3h0F7Q1ctO/s320/Dunne.jpg" width="256" /></a></div><br /><div>Olen ostanut lukuisia kirjoja hetken mielijohteesta, kuten vaikka juuri tämän Catherine Dunnen The Things We Know Now. Veikkaan, että syy ostaa tämä kirja on ollut etukannessa oleva maininta, että kirja on voittanut Giovanni Boccaccio -palkinnon. Ollakseni rehellinen en kyllä edes tiedä, mikä kyseinen kirjallisuuspalkinto on. </div><div><br /></div><div>Jos Dunnen romaani suomennettaisiin uskon, että se viehättäisi monia. Keskiössä on perhesiteet, joita Dunne kuvaa taitavasti eri romaanihenkilöiden näkökulman kautta. Heti teoksen alussa kuvataan, miten Patrick ja Ella löytävät 14-vuotiaan poikansa Danielin hirttäytyneenä. Teoksen jännite rakentuu tästä tragediasta käsin. Teon motiiveihin palataan vasta teoksen loppupuolella, kun taas sen alkupuolella pinnalla ovat erityisesti Patrickin ja hänen ensimmäisestä avioliitosta olevien tyttäriensä väliset suhteet ja konfliktit.</div><br />Dunnen romaani on kirjoitettu Patrickin muistelmina. Teoksen alussa on Patrickin 74-vuotissyntymäpäivä ja hänen syntymäpäiväänsä teos myös päättyy.<br /><br />The Things We Know Now on tarina anteeksiannosta, joka on mahdollinen vasta perheen kokeman järkyttävän tapahtuman jälkeen. Se muistuttaa myös, että emme välttämättä tiedä mitä edes läheisimpien ihmistemme elämässä tapahtuu.<br /><br />Jos pidät Anne Tylerin romaaneista, pitäisit varmaan myös Dunnen kirjasta.<div><br /></div><div><br /></div><div>Catherine Dunne: The Things We Know Now</div><div>343 sivua</div><div>Pan Books (2013)</div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgeXQdchEIackkjs9vzxANvQgr1wQ5UUZBV9_nLDp77VnF3hJofc9aUzXEzw2k2_ZmQwi2IULCMcgtG3JcIvyfIt6x5Q-akYsPSt-oDtiDC1P5dmMv891K70K9ljtYYD3HJfptkZRHZZunHKP3cdo8I_-rbvr72Q2CKJC-WW3xU9USVATzKX76KhUmSwWJv/s2025/Acts%20of%20Desperation.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2025" data-original-width="1620" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgeXQdchEIackkjs9vzxANvQgr1wQ5UUZBV9_nLDp77VnF3hJofc9aUzXEzw2k2_ZmQwi2IULCMcgtG3JcIvyfIt6x5Q-akYsPSt-oDtiDC1P5dmMv891K70K9ljtYYD3HJfptkZRHZZunHKP3cdo8I_-rbvr72Q2CKJC-WW3xU9USVATzKX76KhUmSwWJv/s320/Acts%20of%20Desperation.JPG" width="256" /></a></div><div><br /></div>Megan Nolanin romaania aloitin jo kerran aiemminkin, mutta silloin ei oikein lähtenyt. Tämä tuntuu nyt oudolta, sillä toisella yrityksellä Nolanin romaani imaisi mukaansa heti, ja tämä imu päättyi vasta romaanin viimeiseen pisteeseen.<br /><br />Acts of Desperation kertoo parikymppisestä dublinilaisnaisesta, joka elää viinan ja krapulan täyteistä elämää, kunnes hänen tielleen osuu Ciaran - mies, joka lumoaa Naisen täysin.<br /><br />Ciaran on komea. Ciaran on kylmä. Ciaran ei ole päässyt yli edellisestä tyttöystävästään. Ciaranin vuoksi ja häntä miellyttääkseen Nainen on valmis tekemään mitä tahansa. Hän lakkaa tapaamasta ystäviään ja hänestä kuoriutuu ”kunnon nainen”, joka suunnittelee ruokalistatkin viikoiksi etukäteen. Tie miehen sydämeen jne.<br /><br />”[t]hat I was nothing, and I was happy to be nothing if nothing was what pleased him best. If nothing was the least trouble, then I would be it, and gladly. I would be completely blank and still if that was what worked, or as loud as he needed me to be to take up his silences.”<br /><br />Naiselle tärkeintä on Ciaranin hyväksyntä. Hän matelee tämän edessä. Pyytelee loputtomasti anteeksi, jos hän on tehnyt jotain, joka ei ole Ciaranin mieleen. <br />Naisen uhrautuminen miehen vuoksi nähdään Nolanin romaanissa osana patriarkaatin vaatimuksia ja toimintatapoja. ”Hyvä nainen” on nainen, joka tekee kaikkensa miehen vuoksi omista tarpeistaan välittämättä.<br /><br />Naisen pakkomielteisestä suhteesta Ciaraniin kasvaa teoksen kuluessa romaani, joka vapauttaa tilaa Naisen halulle ja seksuaalisuudelle. Lopulta enemmän kuin este on Ciaran Naisen elämässä hidaste.<div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div>Megan Nolan: Acts of Desperation</div><div>279 sivua<br />Vintage 2022 (2021)<br /><br /></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-80534862176198270842024-01-14T17:54:00.000+02:002024-01-14T17:54:21.399+02:00Olga Palo: Aion kertoa nyt kaiken<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjV7_4MeG4dUthWlXGyYV09eV4h0IkaX7FHdccwB-kmpaz6JQuVnp7TocyChgblUjSsmWAAD7lUN19v0VPEd8WMG5o8dawIKGxiapoyM-y_aKHwz2xhJOhvn2lItRuU_gJQ-BSmfCiUNOrEuBAc6sCvFeUiz9aENxasxNL4X1qu8XaycBWHdoE6IQBMtMbN/s657/Aion%20kertoa%20nyt%20kaiken.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="657" data-original-width="460" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjV7_4MeG4dUthWlXGyYV09eV4h0IkaX7FHdccwB-kmpaz6JQuVnp7TocyChgblUjSsmWAAD7lUN19v0VPEd8WMG5o8dawIKGxiapoyM-y_aKHwz2xhJOhvn2lItRuU_gJQ-BSmfCiUNOrEuBAc6sCvFeUiz9aENxasxNL4X1qu8XaycBWHdoE6IQBMtMbN/w280-h400/Aion%20kertoa%20nyt%20kaiken.jpeg" width="280" /></a></div><br />Olga Palon novellikokoelma <b>Aion kertoa nyt kaiken</b> jättää jälkeensä hyvällä tapaa ristiriitaisen olon. Hyvällä siksi, että minun on lukijana pakko tehdä tiliä itseni kanssa sen suhteen, miksi osa Palon novelleista puhutteli niin kovasti ja miksi taas osa ei tehnyt niin lainkaan.<p></p><p>Novellin ja esseen välinen raja on horjuva ja sitä, mitä yksi kutsuu novelliksi pitää toinen esseenä. Palon kokoelman suhteen minulle oli suuri merkitys sillä, että teos avautuu esseemäisinä novelleina, joiden myötä niissä esiintyvä kertoja siirtyy myös osaksi perinteisesti novellimaisempien tekstien kerrontarakenteita.</p><p>Ensimmäisten tekstien ja teoksen päättävän tekstin 'Ehdotus omakuvaksi' kohdalla olen innoissani. Ne herättävät minussa valtavaa tuttuuden tunnetta. Jollakin ihmeellisellä tavalla koen tulevani nähdyksi. </p><p>Näin tapahtuu lukiessani harvoin, mutta nyt niin käy. Jokin kertojan tavassa ajatella ja tarkkailla näkemäänsä tulee lähelle ja toisinaan koen, että olisin itse voinut kirjoittaa samoilla samoilla kuin Palo. En samoista asioista. En samoista havannoista, mutta samalla tapaa (kutsuttaisiinko tätä tyyliksi?) sanoja käyttäen, niiden kanssa epäröiden, niihin sisältyvien monien mahdollisuuksien seurassa huimausta tuntien.</p><p>Kun on ollut niin hankalaa lukemisen ja lukemastani kirjoittamisen kanssa lähes koko vuoden 2023 ja sitä ennenkin aina välillä pitkiä aikoja. Kun minun ja kirjallisuuden väliin on noussut seinä, eikä kirjallisuus ole avannut syliään, ei tarjonnut turvapaikkaa. Kun olemassaolo on ollut Palon sanoin ulkokuorista ja kun äkkiä törmää lauseisiin, joihin voi samaistua niin täysin.</p><p><br /></p><p>"Traumaattinen tapahtuma on saattanut säikyttää itsen pois, ja tällöin ihmisestä on tullut itsetön: masentunut, vailla tunnetta merkityksestä, ilman yhteyttä yhteisöönsä ja itseensä, jonkinlainen ulkokuori."</p><p>Touché.</p><p>"Minulla on vanha päiväkirja, jota en voi lukea. Monta sellaista. Ensin kirjoitan päiväkirjaa jotten unohtaisi, tai ehkä vain puran sinne jotakin, ja sitten vuosien päästä en voi avata sitä, syynä ovat ylitsevuotavat tunteet, joita päiväkirjan avaaminen synnyttää."</p><p>Erittäin touché.</p><p><br /></p><p>Palon teoksessa on roppakaupalla kiinnostavia sanoihin, kirjoittamiseen ja kirjallisuudenlajeihin sekä tarinallisuuteen liittyviä huomioita. Sanoilla on kaikki mahdollisuudet. Niiden sisuksissa piilee loputtomasti. Silti. Sanat ovat riittämättömiä, niiden avulla voi tavoittaa vain osan. Edellinen lause todentuu myös juuri tässä ja nyt.</p><p><br /></p><p>Aion kertoa nyt kaiken on hybridi, jossa omakohtaista sekä paljastetaan että piilotetaan fiktioon. Fiktion ja toden rajat kulkevat lauseiden välissä, enkä voi tietää, mikä on mitä. Se voisi olla hermostuttavaa, mutta itse koen tämän epävarmuuden kutkuttavaksi. </p><p>Palo esittelee kirjoittamisen rakennepuita. Esiin tuodaan kerronnallisia ratkaisuja, joista yleensä näemme vain kirjailijan tekemän valinnan lopputuloksen.</p><p><br /></p><p>"Etäännyn tarkkailemaan, nainen upposi täyteen elämään, eikä naisella sitä paitsi ollut, minulla ei ollut, ei ole, naisella ei ole, ei ole ollut ei ole aikaa - aikamuodot, kerronnan tavat, etäisyydet sekoittuvat ja tulevat mahdollisiksi yhtaikaa minulle hänelle sinulle, nyt kun hän istuu, istui, istuutui kirjoittamaan ..."</p><p><br /></p><p>Toisinaan kertoja ja romaanihenkilöt sulautuvat toisiinsa. Välillä Palon teksti kuitenkin yltyy kuumehoureiseksi ja maistuu liialta yrittämiseltä. Aion kertoa nyt kaiken sisältää runsaasti kirjoittamiseen liittyviä ideoita ja narratiivisilla konventioilla leikittelyä. Tämä on kiinnostavaa ja fressiä, mutta välillä tuloksena on sekametelisoppaa, jonka läsnäolo teoksessa ei vaikuta kovin perustellulta.</p><p>Aion kertoa nyt kaiken on feministinen teos ja erityisesti sen äitiyteen liittyvät huomiot lienevät tuttuja monille luovilla aloilla toimiville (ja miksei muillekin).</p><p><br /></p><p>"Lapsi voi pyyhkiä pois taiteilijuuden, uran, kiinnostavuuden, kulmikkuuden. Ainakin jos on nainen. Äitiys pyyhkii minut yli, maailma pyyhkii äitiydellä minut minusta, äitiys pyyhkii minulla pöytää. Jos puhuu äitinä olemisesta niin siitä tulee kuulijalle koko identiteetti. Miksei äitiys voisi olla tekoja?"</p><p><br /></p><p>Aion kertoa nyt kaiken on esseetyyppisissä novelleissaan vahvasti metafiktiivinen. Se on teos, joka saa rakastamaan muistikirjoja, tyhjien sivujen tuhansia potentiaalisia mahdollisuuksia. Muistiin kirjoitettujen sanojen tarjoamaa paluun mahdollisuutta. Paikoin Palon teos on sekava, mutta kannattaa pitää mielessä hänen seuraavat sanansa: "JOHDONMUKAISUUS ON PATRIARKAATIN SALAJUONI."</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Olga Palo: Aion kertoa nyt kaiken</p><p>256 sivua</p><p>Otava (2023)</p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-60800515102607099822024-01-07T19:26:00.001+02:002024-01-07T19:26:53.315+02:00Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgchYt_0H4TilFOCT4V1F1Pii7OfuN9y223AZIhU_IPmgUOO-JF2stoRAgXO-6mZZ_HPmzqrQimHQj9_dg3tQKl-4vnCgxXNw4DA4bQZifqQNoB7fFLqDgL9EGYQy3yk-EqcB14ngvI9uhKOFLcQG4omPwwnoK8lmrOlPByi3VvrpJz7qeIy1YshQ7S3H86/s676/suuri%20ma%CC%88rka%CC%88%20salaisuus.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="676" data-original-width="460" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgchYt_0H4TilFOCT4V1F1Pii7OfuN9y223AZIhU_IPmgUOO-JF2stoRAgXO-6mZZ_HPmzqrQimHQj9_dg3tQKl-4vnCgxXNw4DA4bQZifqQNoB7fFLqDgL9EGYQy3yk-EqcB14ngvI9uhKOFLcQG4omPwwnoK8lmrOlPByi3VvrpJz7qeIy1YshQ7S3H86/w273-h400/suuri%20ma%CC%88rka%CC%88%20salaisuus.jpeg" width="273" /></a></div><br />"Köyhyys on aave, jota kaikki eivät näe."<br /><br />Niko Hallikaisen <b>Suuri märkä salaisuus</b> on saanut lukijoiden keskuudessa erinomaisen vastaanoton. Omiin silmiini ei ole osunut yhtäkään tätä teosta negatiivisesti kommentoivaa tekstiä. <br /><br />Suuri märkä salaisuus on suorastaan hengästyttävä kokemus, jossa Hallikainen kirjoittaa yhden pojan tarinan lapsuusvuosista peruskoulun päättymisen aikaan. <p></p><p>Ollaan Itä-Helsingissä. Ollaan kaupunginosissa, joiden elämän ja ihmiset paremmin toimeentuleva kansanosa niputtaa ilmaisun Paha Itä alle. Hallikainen tekee edellisille palveluksen, eikä mainitse ääneen sellaisia kurjuuden keskittymiä kuin Puotila, Kontula tai Itä-keskus, vaan viittaa Helsingin eri lähiöihin pelkästään niiden postinumerolla.</p><p>Teoksen intensiteettiä lisää minäkerronta ja lyhyet, toisinaan vain lauseen pituiset toisistaan tyhjällä rivivälillä erotetut kappaleet. Teksti huohottaa päähenkilönsä mukana. Sen rytmissä sykkii honoseksuaalinen halu ja himo, lepattava ja itseensä murtuva toive aikuisuudesta, jolloin olisi paremmin.</p><p>Lyhyet, toisistaan irrallaan olevat kappaleet vastustavat perinteistä juonellista romaanimuotoa. Ne ovat kapinaa patriarkaalista kirjoittamisen tapaa vastaan. Ne huutavat, että on muutakin. On tapoja yleisen narratiivin ulkopuolella. On elämää tiukkojen normien tuolla puolen.</p><p>Hallikaisen romaani on kokoelma musteläikkiä, jotka kurottuvat kohti toisiaan - usein kivun säestäminä. Teosta koossapitävävä jänne on vuosien kuluminen ja Pojan kasvaminen.</p><p>Suuri märkä salaisuus on luokkatietoista kirjallisuutta. Romaanin päähenkilö, nimettömäksi jäävä Poika, elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Pojan isä on alkoholisti, jota hän harvoin tapaa. Äiti on sairaanhoitaja ja usein yötöissä ja Poika joutuu viettämään yönsä yksin aivan liian nuorena. Lohtuna ovat videovuokraamosta vuokratut elokuvat, karkki ja limu.</p><p>"Hypnoottinen kurjuuskertomus räjähtää hävyttömästä äärimmäisyydestään", todetaan Hallikaisen romaanin takasivulla. VÄÄRIN. Suuri märkä salaisuus ei ole pelkästään kurjuuskertomus, vaikka Pojan elämässä monenlaista, myös taloudellista, puutetta onkin. On suorastaan rikollista typistää näin hieno romaani termiin kurjuuskertomus. Toki sinänsä ymmärrettävää, että ihminen usein haluaa lukea toisen ihmisen kurjuudesta, mutta se on sitten taas jo toinen juttu.<br /><br /></p><p>Pojan kotioloissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Hänen ja hänen äitinsä välinen suhde on lämmin, eikä perheessä ole vallankäyttöä tai väkivaltaa vanhemman taholta. Äiti on tavallinen työssäkäyvä ihminen, joka joutuu perhettään elättääkseen tekemään liikaa yötöitä. Tämä ei ole äidin vika. Turvallisen isämallin puuttuminen pojan elämästä ei sekään ole kenenkään vika. Joillekin isille alkoholi vaan on suurempi kutsumus kuin isyys.</p><p>Elämän realiteeteista johtuva hoivan puute kuitenkin luo osaltaan Poikaan loputtoman yksinäisyyden ja tunteen siitä, että hän ei riitä tai kelpaa. Että hän on näkymätön, ei kovin tärkeä muille kuin äidilleen. Pojan yksinäisyys tulee liki, puristaa. Synnyttää halun halata Poikaa, joka liian pienenä joutuu selviämään liian paljon yksin.</p><p><br /></p><p>"Musta huomaisi, kuinka yksin mä olen, jos joku vaan näkisi mut."</p><p><br /></p><p>Poikaa kätkee tunteensa sisälleen. Hän kirjoittaa sanoja, kuten vaikkapa sydänsärky, ja liimaa sen päälle tarran. Pinnan alla on. Pinnan alla pysyy.</p><p>Televisio luo Pojan maailmankuvaa. Niin hänen yksin kotonaan katsomat elokuvat kuin isoäidin luona katsotut sarjatkin, kuten Kauniit ja rohkeat.</p><p><br />"Mä kysyn, <i>kuoleeko Sally</i>. Äidinäiti vastaa, <i>se selviää huomenna</i>. Mä kysyn, <i>monelta</i>. Hän sanoo, <i>tähän samaan aikaan, mut sä et ole täällä enää silloin</i>." (kursivointi Hallikaisen)</p><p><br /></p><p>Elokuvista löytyy myös Pojan ensimmäisen homoihastus: Leonardo di Caprio.</p><p><br /></p><p>Romaanin kertoja on äärimmäisen taitava kuvaamaan asioita lapsen näkökulmasta. Hän ei kohdista katsettaan lapsen elämään, vaan pikemminkin elää sen sisällä.</p><p>Kautta koko teoksen dialogi on esitetty tekstin sisällä kursivoidulla tekstityypillä ja se yhdistyy näin saumattomasti muuhun kerrottuun ja moniäänistää sitä.</p><p>Köyhyys on Suuressa märässä salaisuudessa jatkuvasti läsnä, vaan ei tyrkyllä. Enemmänkin se on sivulauseissa, joka vielä korostaa köyhyyden tuottamaa marginalisaatiota. Kun poika syö hampurilaispaikassa aterian, äiti ottaa kahvin ja sundaen. Neljännen luokan tanssiaisissa Pojalla on paita ja suorat housut, kun monilla muilla pojilla on smokki. Hampaiden kunnon ja värin mukaan muodostuu asteikko köyhyydestä rikkauteen.</p><p><br /></p><p>Muiden rinnalla osattomaksi jääminen kuristaa. Poika istuu koulukaverin isän auton takapenkillä "kuin tähteet kietaistuna muovipussiin". Tietoisuus siitä, mitä muilla on tekee omista puutteista näkyviä. Osattomuuden rautanyrkki iskee ironian kasvoihin.</p><p><br /></p><p>"Olen otettu, että meidät on kutsuttu tänne, että saamme nähdä esine esineeltä, mitä kaikkea meillä ei ole, he tekevät erot välillämme selväksi niin ystävällisesti."</p><p><br /></p><p>Surullisinta on, kun Poika kokee itsensä pelkäksi kulueräksi.</p><p><br /></p><p>"Kunpa mä kuolisin, niin musta ei koituisi enempää välttämättömiä kustannuksia."</p><p><br /></p><p>Kyseenalainen pelastus tulee iän myötä, kun Poika löytää alkoholin. On ihanaa olla kännissä. On ihanaa vapautua ja sekoilla ja puhua asioista, joista selvinpäin vaikenisi. On ihanaa kuulua porukkaan ja ravistaa ulkopuolisuus yltään kuin kyynärpäistä puhkikulunut farkkutakki. </p><p>Ala-asteella Poika ryhmittelee luokkatoverinsa näiden vanhempien ammattien mukaan. On lentomekaanikon poika. On kodinkonemyyjän tytär. On kampaajan tytär. Pojan kasvaessa vanhempien ammatit tipahtavat pois ja niiden sijasta luokkakavereihin viitataan urheilijana, pelaajana, kuorolaulajana, kovanaamana. Nimet kokevat vielä uuden transformaation, kun teoksen loppupuolella käyttöön otetaan ala-asteen englanninkielen tunneilla käytössä olleet englanninkieliset nimet. Tässä vaiheessa en enää hahmota, kuka kukin on ja se lienee tarkoituskin. </p><p>Mary, Judith, Eric, Macy, Michael. He ovat keitä tahansa. Peruskoulun juuri päätökseen saaneita nuoria, jotka kurkottavat kohti elämää kännisekoilujen kautta. Vaikka ympäristö ja olosuhteet ovat täysin erilaisia, mieleeni tulee Kjell Westön <b>Leijat Helsingin yllä</b>. Vaikka elämässä on aivan toisenlaiset lahjapaperit, paketin sisällä nuoruuden kiihko ja kauhu. Sen hirveä happo.</p><p>Suuri märkä salaisuus on hitonmoinen saavutus, joka ei tarjoa lukijalleen katharsista.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus</p><p>392 sivua</p><p>Otava (2023)</p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-24025091137501511072024-01-01T12:54:00.000+02:002024-01-01T12:54:20.728+02:00Katsaus lukuvuoteen 2023<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhtkjJySrVPZPLwGBV0Xf6n5RDHv88_pp6EVxYXJM9q8P1i3YCqruoXM__Upz2p4bkyfaq-fLEm6dDgVgskyb16kDO25Yl31TKJ0qxvCVLvfq9HWRDno5B0Uvb-rFwejnADjmijrMkqtJGMedJ1YK29sLZfSGG1oDQi7G_MI-_m7xW3HIyk3bVO8G6WKrHp/s527/kirjallisuuden%20kiihottava%20historia.webp" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="527" data-original-width="350" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhtkjJySrVPZPLwGBV0Xf6n5RDHv88_pp6EVxYXJM9q8P1i3YCqruoXM__Upz2p4bkyfaq-fLEm6dDgVgskyb16kDO25Yl31TKJ0qxvCVLvfq9HWRDno5B0Uvb-rFwejnADjmijrMkqtJGMedJ1YK29sLZfSGG1oDQi7G_MI-_m7xW3HIyk3bVO8G6WKrHp/w266-h400/kirjallisuuden%20kiihottava%20historia.webp" width="266" /></a></div><br />Vuosi 2023 ei ollut lukemisen kannalta kovinkaan hyvä. Luin kyllä, mutta usein jouduin huomaamaan, että lukemiseni oli pintapuolista. Luin ikään kuin tottumuksesta pääsemättä lukemaani sen syvemmälle. Toki ilahduttavia poikkeuksiakin oli, mutta varsinainen lukuhurma löytyi vasta marraskuussa.<p></p><p><br /><br />Goodreadsin mukaan luin 83 kirjaa ja 20.695 sivua. Osan kirjoista kuuntelin ja muutama teos on vielä kirjaamatta Goodreadsiin, koska teen kirjaukset vasta, kun olen kirjoittanut kirjasta joko blogiini tai instagramiin.</p><p>Henkilökohtaisten isojen elämänmuutosten lisäksi lukemiseeni vaikutti se, että olin Tanssiva Karhu -runokilpailun raadissa, ja ehdokasrunokokoelmiin tutustuminen vei aikaani huomattavasti. Näitä kokoelmia en ole kirjannut Goodreadsiin. Jos olisin lukemieni kirjojen määrä kasvaisi useilla kymmenillä.<br /><br />Keväällä 2023 suoritin avoimessa yliopistossa esseekurssin, joka osaltaan vaikutti siihen, että muulle lukemiselle jäi vähemmän aikaa. Esseitä sitten tulikin luettua ihan kelpo määrä. Mm. Paavolaista, Paasilinnaa, Nyléniä, Melenderiä, Hosseinia, Woolfia.</p><p><br /></p><p>Koen hirveän vaikeaksi nostaa esiin lukemiani kirjoja, koska se edellyttää teosten asettamista arvorjärjestykseen, joka taas tuntuu epämiellyttävältä vallankäytöltä.</p><p>Tässä kuitenkin poimintoja 2023 vuonna lukemistani teoksista erilaisin epämääräisin kriteerein:</p><p><br /></p><p><b>Blogin luetuin teksti vuonna 2023:</b></p><p>Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan </p><p>*</p><p><b>Ilahduttavia esikoisteoksia:</b></p><p>Jenna Viro: Tuhkimoleikkaus</p><p>Miska Valos: Sisäsiisti</p><p>Laura Finska: Muut esille tulevat asiat</p><p>*</p><p><b>Tuttua, rakastettua, mutta ei niin turvallista:</b><br /><br />Deborah Levy: Kuumaa maitoa<br /><br />*</p><p><b>Pettymyksiä:</b><br /><br />Lina Wolff: Riivaus</p><p>Jennifer Egan: Piparkakkutalo</p><p>*</p><p><b>Henkilökohtaisesti yllättävän tärkeä:</b></p><p>Jamaica Kincaid: Lucy</p><p>*</p><p><b>Kaikkien pitäisi lukea:</b><br /><br />Sara Al Husaini: Huono tyttö<br /><br />Lora Lorenzo (yhdessä Baba Lybeckin kanssa): Lola</p><p>Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus</p><p>Torrey Peters: Detransition, Baby</p><p>*</p><p><b>Vahvan kerronnan juhlaa:</b></p><p>Tara M. Stringfellow: Memphis</p><p>*</p><p><b>Yllättävän kiinnostava tuttavuus:</b></p><p>Catherine Lacey: Biography of X</p><p>*</p><p><b>Katse Eurooppaan:</b></p><p>Priscilla Morris: Black Butterflies</p><p>*</p><p><b>Kirja, joka ansaitsisi enemmän huomiota:</b><br /><br />Satu Taskinen: Luomistyö</p><p>*</p><p><b>Sokereita pohjalla:</b><br /><br />Édouard Louis: Muutos: metodi</p><p>Anu Kaaja: Rusetti</p><p>Ocean Vuong: Night sky with exit wounds</p><p>Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus (teksti tulossa)</p><p>Pirkko Soininen: Kipulintu (teksti tulossa)</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Ja näin vuodenvaihteessa on hyvä vielä vähän kiihottua.</p><p><br /></p><p>Toivoin joululahjaksi Silvia Hosseinin uusinta kirjaa siinä uskossa, että se olisi esseekokoelma. No, ei ollutkaan, vaan <b>Kirjallisuuden kiihottava historia</b> on tietokirja, jossa Hosseini kartoittaa eroottisen ja pornografisen kirjallisuuden historiaa. </p><p>Teos on taattua Hosseinia, niin luettavaa tekstiä, että ahmin koko kirjan parissa vuorokaudessa yöunieni kustannuksella.</p><p>Kirjallisuuden kiihottava historia etenee kronologiseti aikaukausien mukaan. Se alkaa antiikista, jatkuu keskiajan ja renessansin halki valistuksen aikaan ja romantiikkaan ja edelleen surrealismiin, naturalismiin, symbolismiin ja dekandenssiin. Myös modernismin ja postmodernismin ajan kirjalliset seksikuvaukset pääsevät esiin ja lopussa Hosseini tarkastelee myös nykykirjallisuutta.</p><p>Kuten kirjallisuushistorioissa yleensä maukkaimmat osat liittyvät menneisyyteen. Sen sijaan nykyaikaa käsittelevä osa vaikuttaa sattumanvaraiselta, joka ei ole niinkään Hosseini vika, vaan johtuu enempi siitä, että tarvittavaa aikajännetta tarkastelun kohteena oleviin teoksiin ei vielä ole.<br /><br />Kirjasta löytyy monenlaisia haluja ja himoja, mutta samalla se toimii yleisempänäkin katsauksena kirjallisuuden historiaan sekä eri aikojen moraalikäsityksiin. Teos on varustettu kattavalla lähdeluettelolla ja lisätietoja kerrottuun tuovat alaviitteet.</p><p><br /><br />Minulle parasta tässä teoksessa on Hosseinin oma ääni ja hänelle tunnusomainen tapa törmäyttää toisiinsa yllättäviä asioita. Defoen Moll Flandersin kohdalla Hosseini kirjoittaa:</p><p><br /><br />"Moll Flanders on siis 1700-luvun vastine <i>Mimmit sijoittaa</i> -tyyppisille podcasteille ja raha-aiheisille itseapukirjoille."</p><p><br /></p><p>Futurismia kuvaavassa jaksossa Hosseini toteaa futurismin perustajasta Filippo Marinettista:</p><p><br />"Jos Marinetti eläisi, hän olisi todennäköisesti ensimmäisten joukossa jonottamassa uusinta iPhonea tai vehkeilemässä jotain outoa Elon Muskin kanssa."</p><p><br /></p><p>Jos joku on siinä käsityksessä, että erotiikka ja porno ovat nykyajan ilmiöitä niin Kirjallisuuden kiihottavan historian jälkeen voi tunnustaa olleensa väärässä.<br /><br />Kirjallisuuden kiihottava historia on mukaansatempaava eroottinen aikamatka, jolla voi törmätä ...... kaikenlaiseen. </p><p><br /></p><p>Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia</p><p>379 sivua</p><p>Gummerus (2023)</p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-44095611221569037462023-12-26T16:03:00.000+02:002023-12-26T16:03:57.441+02:00Patrick Modiano: Dora Bruder<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsDkq1YWtE-T2-ZdmhbT-tfBkM72BFlvF7Py_jFxdoeCRyeVqGHv2E9Kq0zlc_yXfjZCq6FpPayv0QHBElSlADKtIsNRS_MbP7F1ZlBjuGavkyY72idN6kVfnkdYpkXfdBw7QzbkIN4wEAnXoq0ZuY25BeYnt_S6WPR_-mKhdx-_ywZJF6hBiY2D6cXzCR/s418/dora%20bruder.jpeg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="418" data-original-width="267" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsDkq1YWtE-T2-ZdmhbT-tfBkM72BFlvF7Py_jFxdoeCRyeVqGHv2E9Kq0zlc_yXfjZCq6FpPayv0QHBElSlADKtIsNRS_MbP7F1ZlBjuGavkyY72idN6kVfnkdYpkXfdBw7QzbkIN4wEAnXoq0ZuY25BeYnt_S6WPR_-mKhdx-_ywZJF6hBiY2D6cXzCR/w255-h400/dora%20bruder.jpeg" width="255" /></a></div><br />Joidenkin kirjailijoiden teosten seuraan tulee selittämätön kaipuu aina silloin tällöin. Minulle yksi tällainen kirjailija on ranskalainen Patrick Modiano (s. 1945). <p></p><p>Jo ottaessani käteen Dora Bruderin itse teosta lainkaan tuntematta otaksun, että Modiano vie minut taas 1900-luvun ensimmäisen puoliskon Pariisiin. Odotan saavani lukea Pariisin kaduista, toisen maailmansodan vaikutuksista pariisilaisten elämään, ajan liikkeistä historian ja nykypäivän välillä.<br /><br />Dora Bruder täyttää odotukseni tarkemmin kuin mitä osasin edes aavistella. Yllätyksenä sen sijaan tuli, että kyseessä ei ole varsinaisesti romaani, vaan pikemminkin dokumentti siitä, miten Modiano etsii tietoa Dora Bruder -nimisestä tytöstä.</p><p>1980- ja 1990-lukujen taitteessa Modiano törmäsi Paris Soir -lehden 31.12.1941 päivättyyn ilmoitukseen, jossa kerrotiin 15-vuotiaan Dora Bruderin katoamisesta.</p><p>Modiano oli koukussa heti Doran katoamisilmoituksen luettuaan. Hän ei pystynyt olemaan ajattelematta Dora Bruderia ja mitä tälle tapahtui, ja niin alkoi monien eri arkistojen läpikäynti, joista hän etsi tietoa Dorasta ja tämän vanhemmista.</p><p><br /></p><p>'Dora Bruder' vie lukijansa Pariisiin, jossa juutalaisia kerätään vastaanottoyksiköihin, joista heidät edelleen kuljetetaan tuhoamisleireille. Moninaisten selvitysten jälkeen Modiano saa selville, että niin käy myös Doralle sekä hänen vanhemmilleen. </p><p>Modiano herättää teoksessaan henkiin juutalaiset ja heidän kohtalonsa erinäisten poliisi- ym. viranomaisten rattaissa. Nimet kirjan sivuilla muuttuvat nimistä todellisiksi ihmisiksi, jotka kerran kulkivat samoja katuja, joita Modiano itsekin on monesti astellut.<br /><br />'Dora Bruderissa' hengittää aika ja aikakaudet, niiden muodostamat silmikot, joiden läpi ihmiset eri vuosikymmeninä ovat kulkeneet. Joiden läpi pudonneet ja jotkut myös pelastuneet. </p><p><br /></p><p>'Dora Bruder' osoittaa, miten ihmisten polut risteävät yllättävillä ja täysin odottamattomillakin tavoilla. Minut tämä teos vie niihin vuosiin, kun opiskelin kirjallisuutta ja intoilin Hagar Olssonista. Muistan miten sain päähäni, että kenties Hagar Olsson oli joskus asunut samassa asunnossa kuin minä itse. Tämä oli periaatteessa aivan mahdollista, koska asuintaloni oli rakennettu 1900-luvun ensimmäisinä vuosina.</p><p>Vanhat talot ovat kiinnostavia, koska niiden seinät ovat nähneet ja kuulleet niin paljon. Niiden nurkat täynnä elämää, jota emme koskaan enää voi tavoittaa, mutta joka kuitenkin on tavoittamattomana tunnelmana läsnä. Miten edelliset asukkaat vaikuttavat meihin, on kysymys, johon ei voi saada vastausta, mutta joka kiehtoo minua loputtomasti.</p><p><br /></p><p>Modianon dokumentäärinen romaani näyttää, miten ihminen on aina sidoksissa siihen aikaan, jossa hän elää. Ajan tuulet puhaltavat läpi 'Dora Bruderin' ja saavat jo kauan sitten kuolleet hengittämään. Pienestä koostaan huolimatta Modianon romaani on iso. Se kantaa sisuksissaan valtavaa palaa eurooppalaista historiaa ja ihmisten julmimpia tekoja. </p><p><br /></p><p>Patrick Modiano: Dora Bruder</p><p>Ranskankielinen alkuteos Dora Bruder (1997)</p><p>Suomentanut Lotta Toivanen</p><p>WSOY (2020)</p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-16511068675551816692023-12-17T19:07:00.000+02:002023-12-17T19:07:05.095+02:00Jamaica Kincaid: Lucy<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiS7v3_4XOM-a3Xz5s24bQ2yz8OmoV-1b-w0NYg4e9AMwFK_CrPp-wVtp5Tl7v3VPfd_vhJBEn_locsyUYYIauTu_n6I5caVVfIWDuPap3xam361vA0X1zQyyBAkNtNJRkjgky60LGdiOEFw1HMrlSyEQ7CZa_J5WzXHLO5TxrrRvMkwVHeD-b_mamIURMY/s4488/Lucy.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4488" data-original-width="3472" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiS7v3_4XOM-a3Xz5s24bQ2yz8OmoV-1b-w0NYg4e9AMwFK_CrPp-wVtp5Tl7v3VPfd_vhJBEn_locsyUYYIauTu_n6I5caVVfIWDuPap3xam361vA0X1zQyyBAkNtNJRkjgky60LGdiOEFw1HMrlSyEQ7CZa_J5WzXHLO5TxrrRvMkwVHeD-b_mamIURMY/w310-h400/Lucy.jpeg" width="310" /></a></div><br />Ennakkoluulot on mielenkiintoinen juttu, ja omiini törmäsin rysähdyksellä lukiessani Jamiaca Kincaidin pienoisromaania <b>Lucy</b>.<p></p><p>Ensimmäisen kerran luin Kincaidia joskus kultaisella 1990-luvulla. En valitettavasti muista, mitä teoksia häneltä luin, mutta Lucyn luin nyt ensimmäistä kertaa. Joka tapauksessa aiemmin lukemani perusteella minulle on muodostunut - pitkälti tiedostamaton, kuten nyt huomaan - mielikuva siitä, miten ja mistä Kincaid kirjoittaa.<br /><br />Tämä mielikuvani ei sisällä vahvahkoa naisromaanihenkilöiden seksuaalisuuden kuvausta ja niinpä yllätykseni oli suuri, kun 'Lucyn' samanniminen päähenkilö osoittautui seksuaalisesti varsin aktiiviseksi.</p><p> Miksi seksuaalisuus Kincaidin kuvaamana tuntuu vieraalta? Muuta selitystä tälle en keksi kuin sen, että se on ristiriidassa niiden odotusten kanssa, joita Kincaidin teksteihin liitän. Vaan eipä haittaa, vaan oikeastaan päinvastoin.</p><p>'Lucy' on kasvukertomus, jossa Lucy matkustaa Länsi-Intian saarilta lapsenlikaksi Irlantiin. Edessä on kulttuurisesti uusi maailma, jossa hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Lucyn isäntäperhe on rikas ja valkoinen. Heidän rinnallaan musta tyttö on toinen, sivustakatsoja, syrjään jäävä. Myöhemmin asiat kuitenkin muuttuvat siinä mielessä tasa-arvoisemmiksi, että Lucy ystävystyy perheen äidin kanssa.</p><p><br /></p><p>Kincaidin romaanin ytimessä on äitisuhde. Toisaalta Lucy kyllä tuntee koti-ikävää, mutta samalla hän on helpottunut päästyään pois äitinsä valtapiiristä. Äidin, jolle Lucy ei koe olevansa tarpeeksi. Äidin, joka pyrkii sanelemaan, miten Lucyn tulisi olla ja elää. Äidin, joka on sitä mieltä, että "hänen tapansa ovat parhaat mahdolliset". Äidin, joka asettaa etusijalle Lucyn veljet. Äidin, joka ei voisi käsittää, miksi hänen tyttärensä "voisi haluta olla erilainen kuin hän [äiti] itse".</p><p>"Minusta oli alkanut tuntua, että äitini rakkauden ainoa tarkoitus oli muokata minusta hänen kaikunsa, enkä tiennyt miksi minusta tuntui, että olisin mieluummin ollut kuollut kuin vain jonkun toisen kaiku."</p><p><br /></p><p>Irlannissa Lucy alkaa kapinoida äitiään vastaan. Hän jättää tämän lähettämät kirjeet avaamatta ja ryhtyy suhteisiin useampien miesten kanssa. </p><p>Lucyn äitisuhde ja sen yhteys hänen toimintaansa miesten kanssa ovat romaanin terävintä tukahduttavan mönjän aluetta. Tiedostamattomalla tasolla Lucy kostaa miesten kautta äidilleen, mutta kosto ei toteudu, koska äiti ei saa tietää Lucyn tekemisistä. Sen sijaan kosto kääntyy Lucya itseään vastaan. </p><p>Ollaan vaikeilla ja ahdistavilla äitien ja tyttärien välisten suhteiden kerrostumilla, joiden kanssa vaikuttavassa ristiriidassa on Kincaidin viatonta vilpittömyyttä kaiuttava kerronta. </p><p>Mitä pidemmälle Lucyn tarina etenee, sitä ruumiillisemmaksi se muuttuu seksuaalisuuden noustessa yhä vahvemmin esiin. </p><p>Lucy vihaa ja inhoaa itseään. Kuin oman identiteettinsä kanneksi hän määrittelee itsensä lutkaksi ehtiäkseen ennen muiden mahdollisia itseensä kohdistuvia määrittelyjä.</p><p>'Lucy' on psykologisesti vahva ja erittäin tarkkanäköinen romaani. Kincaid näyttää, miten ihmisen käsitys itsestä muuttuu vuosien myötä ja miten sekä ihminen itse että hänen menneisyytensä ovat joka hetki vähän eri. </p><p>"Olin alkanut nähdä menneisyyden näin: on raja, jonka voi vetää itse tai jonka joskus vetää joku muu, kummin vain, mutta siinä se onb, menneisyys, kaikki persoonasi eri vaiheet ja kaikki mitä joskus teit. Menneisyys on se persoona jotka et enää ole, ne olosuhteet jotka eivät enää vallitse."</p><p>Kirjoittaessani nyt 'Lucysta' tulee vahva halu lukea se uudestaan. Lukea se niistä lähtökohdista, joista tämän romaanin jo tunnen. Ennen muuta lukea tarkemmin kaikkea sitä, jota Kincaid ei sanoin suoraan ilmaise. 'Lucy' on hirvittävän paljon enemmän kuin miltä se ensilukemalta vaikuttaa. Teoksen nautittavuutta lisää Kaijamari ja Helka Sivillin erinomainen suomennos.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Jamaica Kincaid: Lucy</p><p>Englanninkielinen alkuteos Lucy (1990)</p><p>Suomentanut Kaijamari Sivill, Helka Sivill</p><p>171 sivua</p><p>Kustantamo S&S (2023)</p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-69497411293746607952023-12-17T09:53:00.003+02:002023-12-17T09:53:44.731+02:00Torrey Peters: Detransition, Baby<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhp98dtQJR2R5QkRXfjmZFBpv3fhFMaqobCZzGlMAvzdNwnUrWknJAYfgsQY_mzkX1NtR9fc9uK8tkgQptnohI1njYCPk9vYId0qjNz9yXtKO31XT-b4RrJL_HsNyOpCaoYvoL8YSAwAs6-mqzlnuKE19lp9pqUSpiBoawkQn1QLKF9dpqQtfOzQlVquuHM/s2560/detransition,baby.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2560" data-original-width="1623" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhp98dtQJR2R5QkRXfjmZFBpv3fhFMaqobCZzGlMAvzdNwnUrWknJAYfgsQY_mzkX1NtR9fc9uK8tkgQptnohI1njYCPk9vYId0qjNz9yXtKO31XT-b4RrJL_HsNyOpCaoYvoL8YSAwAs6-mqzlnuKE19lp9pqUSpiBoawkQn1QLKF9dpqQtfOzQlVquuHM/w254-h400/detransition,baby.jpeg" width="254" /></a></div><p><br /></p><p>Ostin Torrey Petersin romaanin Detransition, Baby suunnilleen samoin tein, kun siitä kuulin. Englanninkielinen kappale onkin nököttänyt hyllyssäni jo hyvän tovin, mutta Petersin teoksen kimppuun kävin vasta, kun sain sen käsiini suomenkielisenä.</p><p>Joskus on tuttujen kanssa naurettu, että paras tapa saada jostakin kirjasta suomennos on ostaa se alkuperäiskielellä. Näin minulle on käynyt mm. monien Maggie Nelsonin ja Rebecca Solnitin teosten kanssa ja sama taika toteutui myös Petersin romaanin kohdalla.</p><p>Detransition, Baby on maailmalla saanut runsaasti suitsutusta osakseen, enkä ollenkaan ihmettele. Vuonna 2021 sille myönnettiin PEN/Hemingway -palkinto. Kyseessä on monisärmäinen kuvaus transsukupuolisuudesta ja sukupuolesta yleensä, halujen kiemuraisista poluista ja vanhemmaksi ryhtymiseen liittyvistä kysymyksistä.</p><p><br /></p><p>Katarina odottaa kumppaninsa Amesin kanssa vauvaa, mutta hän ei aluksi tiedä Amesin transhistoriasta. Ames, aiemmin James, transitioitui Amyksi, mutta koki transsukupuolisena elämisen niin vaikeaksi, että detransitioitui Amesiksi. </p><p>Amesin tarina muistuttaa, että transsukupuolinen joutuu jatkuvasti skannaamaan tilanteiden sukupuolidynamiikkaa, jotta hän voi "vetää oman roolinsa."</p><p>Reese (transnainen hänkin) on Amyn entinen kumppani ja Ames tietää, miten kovasti Reese haluaa äidiksi, joten hän päätyy ehdottomaan Katarinalle, että he voisivat muodostaa kolmen vanhemman perheen.</p><p>Detransition, Baby haastaa perinteiset käsitteet vanhemmuudesta. Se poraa auki niin äitiyden kuin isyydenkin ja tökkii niitä rakenteita, joiden päälle edellä mainitut rakentuvat. Petersin kerronta on perusteellista ja toisinaan hieman sekavaakin, ja paikoin sitä vaivaa omaan makuuni liiallinen yksityiskohtaisuus. Jollekin toiselle tosin edellä mainitut jutut saattavat olla kirjan vahvuuksia.</p><p>Kokonaisuutena Detransition, Baby on katsaus queer-elämän myötä- ja vastoinkäymisiin, iloon, suruun ja häpeään huumoria unohtamatta. Lukiessani törmäsin asioihin, joita en ole tullut aiemmin edes ajatelleeksi ja päässäni kävi vähän samantyyppinen raksahdus kuin tutustuessani ensimmäistä kertaa Judith Butlerin näkemyksiin sukupuolesta.</p><p> </p><p><br /></p><p>Torrey Peters: Detransition, Baby</p><p>Suomentanut Natasha Vilokkinen</p><p>364 sivua</p><p>Kosmos (2023)</p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-92086990023057721212023-12-10T18:20:00.000+02:002023-12-10T18:20:15.965+02:00Anne Eekhout: Mary<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvX-a8hpTSwy4vIxCBZc-bZnUeMUfFpO-h-UnL8hYhBaCiOISbedOPUievFiSUGPfHhvTc7-ks9MdYU1_8AnJ7rIKxwsce6k3dnMG_9B7f_08ZdNvOijlTm0lnth_4Y8aH9IoiF-MFY4tLzjWGcDnF2mg69Ten7q895GjgNXTOs0VzcabzdSun54VKZ3IX/s2551/Mary.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2551" data-original-width="1689" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvX-a8hpTSwy4vIxCBZc-bZnUeMUfFpO-h-UnL8hYhBaCiOISbedOPUievFiSUGPfHhvTc7-ks9MdYU1_8AnJ7rIKxwsce6k3dnMG_9B7f_08ZdNvOijlTm0lnth_4Y8aH9IoiF-MFY4tLzjWGcDnF2mg69Ten7q895GjgNXTOs0VzcabzdSun54VKZ3IX/w265-h400/Mary.jpeg" width="265" /></a></div><br />Aloin lukea hollantilaisen Anne Eekhoutin teosta 'Mary' tietämättömänä siitä, mistä tässä romaanissa on kyse.<p></p><p>Kävi ilmi, että 'Maryn' päähenkilö on Mary Shelley, jonka teos <b>Frankensteinin hirviö </b>(1818) on vahvasti klassikkokamaa.</p><p>Yksi tapa suhtautua 'Maryyn' olisi lukea sitä tarinana siitä, minkälaiset olosuhteet ja tapahtumat synnyttivät tarinan Frankensteinin hirviöstä. </p><p>Toisaalta en pääse eroon teoksen kanteen painetusta sitaatista: "Totuutta tärkeämpää on kertoa paras mahdollinen tarina." Onko tämä vihjaus siihen suuntaan, että sillä, mitä Mary teoksessa kokee ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä todellisen Mary Shelleyn kanssa?</p><p>Onko 'Mary' fiktiopainotteinen biofiktio? Tuo kirjallisista lajeista nykyisin niin suosittu, mutta yhtä lailla ah niin hankala?</p><p>Jeanette Winterson on kirjoittanut romaanin <b>Frankissstein - A Love Story </b>(2019), jonka yhden tarinalinjan henkilökattaus on tärkeimpien romaanihenkilöiden osalta sama kuin Eekhoutin romaanissa. On Mary Shelley, on hänen aviomiehensä Percy Shelley sekä lordi Byron. Wintersonin romaani jäi minulta valitettavasti muutama vuosi sitten kesken, mutta sitä lukiessani tein runsaasti muistiinpanoja ja olin siitä varsin innostunut. Lukemiseen tuli kuitenkin pitkä tauko, joten ajattelin, että palaan sen pariin tuonnempana. Tuo hetki ei valitettavasti ole vielä koittanut, mutta on edelleen suunnitelmissa.</p><p><br /></p><p>Eekhout ammentaa gotiikasta. On synkkää sadetta, varjoja, yliluonnollisia viittauksia, mahdollisen pahuuden läsnäoloa, kynttilöiden lepatusta, valkoisia yöpaitoja. Teoksessa myös luetaan gotiikan kulmakiviä, kuten Horace Walpolen <b>Otranton linnaa</b> (The Castle of Otranto, 1764).</p><p>'Mary' liikkuu kahdella aikatasolla, joiden välinen jänne on neljä vuotta. Vuoteen 1816 sijoittuva tarinanosa tapahtuu Genevessä. Mary on mennyt naimisiin Percy Shelleyn kanssa, menettänyt esikoistyttärensä ja kirjoittaa (ehkä juuri Frankensteinin hirviötä). Vuoden 1812 tapahtumat sijoittuvat Skotlantiin, jossa Mary tutustuu hurmaavaan Isabellaan ja jossa hän yhdessä tämän kanssa pyrkii selvittämään, mitä heidän ympärillään oikein tapahtuu ja mikä on miehiään pelon väristyksiä nostattava herra Booth, jonka vaimon Margaretin kuolemaan he epäilevät herra Boothilla olleen osuutensa.</p><p><br /></p><p>En tunne Mary Shelleyn elämänvaiheita, joten en tiedä, mitä pitäisi ajatella Maryn ja Isabellan välisestä suhteesta. Vanhemmassa naiskirjallisuudessa ns. romanttiset ystävyyssuhteet ovat peitenimi lesbosuhteille. Mary ja Isabella haluavat toisiaan ja Eekhout ei jätä arvailujen varaan, mitä heidän välillään tapahtuu. </p><p>Perustuuko Maryn ja Isabellan lesbosuhde todellisuuteen vai onko kyse "parhaan mahdollisen tarinan" kertomisesta? Vai onko kenties niin, että koko suhde on Maryn kuvitelmaa?</p><p>Nopean googletuksen perusteella en löytänyt vastausta siihen, tapasiko Mary Skotlannissa Isabellan, johon hän rakastui. Skotlannissa hän joka tapauksessa todistetusti vietti aikaansa. Jos Maryn ja Isabellan rakkaustarina on pelkästään kirjailijan keksintöä tuntuu se tarkoitushakuiselta ratkaisulta. Jos taas Maryn ja Isabellan suhde on todellisuuspohjainen on kyse ainakin omalla kohdallani paljastuksesta. En myöskään tiedä, perustuuko Isabellan hahmo ylipäätään todelliseen henkilöön vai onko se kirjailijan keksintöä.</p><p>Olipa Maryn ja Isabellan välinen suhde sitten heidän henkilöhistoriaansa perustuva tai fiktiota on lesbous Eekhoutin romaanissa välivaihe. Tämän voisi lukea heteronormatiivisen järjestyksen kritiikkinä, mutta itse teos ei tarjoa tähän suuntaan mitään vahvistusta.</p><p>Paikoin teoksen kieli yltyy - tahattomasti ?, tarkoituksellisesti? - melkoisiin sfääreihin Maryn ja Isabellan suhteen kuvauksessa. Ehkä parodiaa? Ehkä jonkinlaista gotiikan pastissia?</p><p><br /></p><p>"Hän jättää minuun jälkiä, ajattelin. Hän tekee jälkiä. Joskus kuin eläin, joskus kuin sienet. Hän takertuu minuun pienillä raajoilla ja näpertää sisälleni syviä arvoituksia. Hän tuikkaa minuun rajattoman halun ja alan janota hänen pimeintä soppeaan, koska siellä ei piile vain tuntematon, vaan myös kaikki lämpö."</p><p><br /></p><p>Ööh. Voihan pimeä soppi! </p><p>Kaiken kaikkiaan 'Mary' herättää minussa runsaasti kysymyksiä, ärtymystäkin. Tämän vuoksi kirja sopisikin mainiosti lukupiirikirjaksi. </p><p>Olen kulkenut 'Mary' päässäni nyt pari viikkoa sen lukemisen jälkeen enkä edelleenkään osaa sanoa, miksi tämä romaani varsinaisesti on kirjoitettu. Jään siis hämmennyksen valtaan.</p><p><br /></p><p><br /></p><p>Anne Eekhout: Mary</p><p>Suomentanut Sanna van Leeuwen</p><p>376 sivua</p><p>Kustantamo S&S (2023)</p><p><br /></p><p><br /></p>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5032438013556736386.post-9068321361533215932023-12-06T09:16:00.000+02:002023-12-06T09:16:46.714+02:00Laura Finska: Muut esille tulevat asiat<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEib-DMMdIhsyqYbUovPtQBaj_uPkPv8bahEG9tZpxL_ThgU2bb6hbclCupii0layhAlC6BCPisBzN2ep2jqwJ66btpk1XMCQvyBdn_MvMgSSXQGIloHvDDOrKapAWSUcIf_1QeDUpWpwfhnhAYw_ZAAw5OyxbDUSlglcSmG7IfvPQS5mX0zIhwYKsnkSBuw/s418/Finska.jpeg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="418" data-original-width="258" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEib-DMMdIhsyqYbUovPtQBaj_uPkPv8bahEG9tZpxL_ThgU2bb6hbclCupii0layhAlC6BCPisBzN2ep2jqwJ66btpk1XMCQvyBdn_MvMgSSXQGIloHvDDOrKapAWSUcIf_1QeDUpWpwfhnhAYw_ZAAw5OyxbDUSlglcSmG7IfvPQS5mX0zIhwYKsnkSBuw/w248-h400/Finska.jpeg" width="248" /></a></div>Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja sen kansalaiset!<div><br /></div><div>Tarinoita meistä on monta. Laura Finskan <b>Muut esille tulevat asiat</b> tarjoilee niistä yhden Rafaelin, Lukan ja Matildan kautta.<br /><br /><div><br /></div><div>Finskan romaani avautuu vähän harvinaisemman kertojan kautta, sillä ensimmäisenä ääneen pääsee raitiovaunu, jota tosin kirjan maailmaan sopivammin kannattaa kutsua sporaksi.</div><br />Rafael ja Luka ovat veljeksiä. Rafael niin 15-vuotias kuin 15-vuotiaat ovat. Some on vahvasti hänen elämässään läsnä ja Rafael pyrkii luomaan vaikutelmaa suuntaan jos toiseenkin. Erityisesti Vanessa-nimisen tytön suuntaan.<br /><br />Luka on 26, ajaa raitiovaunua ja käyttää erinäisiä päihteitä. Paikoitellen hän kavereineen tuo mukanaan pussikaljaromaanimaisen tuulahduksen. Useimmiten ei mene hyvin ja väliin vallan huonosti. Luka muistuttaa samalla siitä, että huumeidenkäyttäjät eivät ole pelkästään yhteiskunnan ulkopuolella olevaa sakkia, vaan moniin heistä törmäämme yhä kasvavassa määrin tietämättämme. Vaikka sitten ratikkakuskeina.<br /><br />Matilda on 23 ja opiskelee lääkiksessä sekä kärsii OCD-tyyppisistä oireista.<br /><br /><br />”Jos huomaat lattialla yksinäisen sukan, poimi se, sillä yksinäiset sukat ovat merkki epäonnistumisesta. Jatka keittiöön. Huuhtele rätti. Ota kaksi pisaraa astianpesuainetta. Jos otit vahingossa kolme, aloita alusta. Heitä rätti roskiin. Et tee sillä mitään. Ota puhdas rätti pahvipakkauksesta (talousliina 10 kpl, 100 % viskoosi). Pyyhi pöytä. Nyt voit ottaa muutaman askeleen taaksepäin. Noin.”<br /><br /><br />Matilda on suhteessa - tai ehkä pikemminkin yrittää olla suhteessa - Lukan kanssa. Heidän välillään kipinöivät rakkaus, draama ja riidat vaihtelevassa järjestyksessä, eikä Lukan ajautuminen yhä syvemmälle huumeiden maailmaan helpota asioita. <br /><br />Miksi ihmeessä Matilda roikkuu kiinni Lukassa? Heidän maailmansa ovat kovin eri paria, mutta se on varmaan se rakkaus tai rakkaudeksi luultu, joka tuo heidät yhä uudestaan yhteen. Eräs versio tämäkin aiheesta miksi naiset aina rakastuvat renttuihin.<br /><br />Romaanin tapahtumapaikkana on enimmäkseen Helsingin Kallio. Ihan väärin ei olisi sekään, että Finskan romaania kutsuisi kalliokirjallisuudeksi, mutta ei tehdä niin. Vältetään typistämisen vaara. <br /><br />Finskan luomat henkilöhohmot ovat eläviä ja kokonaisia. Kerronta etenee vuorotellen jokaisen heistä näkökulmasta. Kieli säihkii ja sähisee. On väliin jopa ylinokkelan tuntuista.<br /><br />Kerronnassa huomiotani kiinnittää hypähtely. Esimerkiksi kun ensin ollaan paikassa A, seuraavassa kappaleessa ollaankin jo paikassa B ilman että varsinaista siirtymää olisi kuvattu. </div><div><br /></div><div>Muut esille tulevat asiat on tätä päivää sykkivää, vimmaista, vahvaimuista, tarkasti zoomaavaa. <br /><br />Hyvin hyvin luettavaa tekstiä, suorastaan addiktoivaa.<br /><br /><br />Laura Finska: Muut esille tulevat asiat</div><div>432 sivua</div><div>WSOY (2023)</div><div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div></div><br /><br /></div>Reader, why did I marry him?http://www.blogger.com/profile/06681040554459323576noreply@blogger.com0