Naiset puhuvat (Women Talking) on ensimmäinen kanadalaiselta Miriam Toewsilta suomennettu teos. Itse olen lukenut häneltä aiemmin romaanin All my puny sorrows ja siitä kirjoittamani bloggaus alkaa sanoilla: "NYT. Tämä nimi kannattaa pistää mieleen." Luettuani Naiset puhuvat on syytä toistaa nämä sanat.
Naiset puhuvat on hyvin erilainen romaani kuin All my puny sorrows, joka kertoo kahdesta sisaresta, joista toinen haluaa tehdä itsemurhan ja toinen estää häntä sitä tekemästä. Yhteistä näille kahdelle teokselle on, että kumpikin ammentaa tosielämästä. All my puny sorrows Toewsin omista kokemuksista, Naiset puhuvat taas mennoniittayhteisössä tapahtuneista seksuaalisen väkivallan teoista naisia kohtaan.
Teoksen saatesanoissa Toews kertoo, miten bolivialaisessa mennoniittayhteisössä vuosien 2005 ja 2009 välillä siirtokunnan miehet tainnuttivat naiset eläimille tarkoitetulla nukutusaineella ja raiskasivat heitä. Miehet tuomittiin teoistaan ja passitettiin vankilaan, mutta hyökkäykset naisia kohtaan jatkuivat.
Toewsin romaania on verrattu Margaret Atwoodin teokseen Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985), jonka kanssa se jakaa naisten äärimmäisen alistamisen tematiikan. Muistan Atwoodin jossakin haastattelussa sanoneen, että kaikki, mistä hän Orjattaresi-romaanissa on kirjoittanut on myös tapahtunut jossakin päin maailmaa. Vaikka mennoniittasiirtokunnan julmuudet sijoittuvat 2000-luvulle eivätkä siten voi kuulua Atwoodin romaanin lähdeaineistoon tarjoaa maailma jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten naisia alistetaan ja kohdellaan kuin orjia. Viimeisimpänä tässä "sarjassa" voisi mainita talibanin valtaannousun Afganistanissa.
Naiset puhuvat on kuvaus mennoniittayhteisön naisten järjestämästä kokouksesta, jossa he käyvät keskustelua siitä, miten heidän olisi miesten tekemiin tekoihin parasta reagoida. Vaihtoehtoja on kolme: ei tehdä mitään, jäädään siirtokuntaan ja taistellaan miehiä vastaan, lähdetään siirtokunnasta. Koska naiset eivät osaa lukea esitetään nämä vaihtoehdot heille kuvamuodossa.
Kokouksesta pitää pöytäkirjaa August Epp, joka eroaa yhteisön muista miehistä radikaalilla tavalla, sillä hänen vanhempansa ja hänet osana perhettä karkoitettiin nuorempana yhteisöstä ja hän asui vuosia Britanniassa. August vaikuttaisi olevan naisten luottohenkilö ja tarpeellinen hahmo paitsi luku- ja kirjoitustaitonsa vuoksi myös siksi, että hänellä on paljon sellaista tietoa, jota naisilla itsellään ei ole.
Se, että muistiinmerkitsijänä toimii mies aiheutti minussa hämmennystä, vaikka kyseessä onkin olosuhteiden sanelema pakkoratkaisu. Toki asiaa voi tarkastella myös niin, että Augustin toimiminen kirjurina tekee tilanteesta siinä mielessä herkullisesti kihelmöivän, että kerrankin miehen on todella kuunneltava naisia ja vielä kirjoitettava ylös, mitä he sanovat. Puheet eivät jää pelkästään puheiksi, vaan niistä muodostuu myös kirjallinen dokumentti.
Vaikka kokousta edeltävät tapahtumat ovat karmaisevia, on Toewsin romaanin perussävy lämmin ja humoristinen. Miesten teot kuuluvat romaanin alkua edeltävään aikaan, eikä niitä teoksessa kuvata tarkemmin.
August pyrkii kirjaamaan ylös naisten puheet, mutta tehtävä osoittautuu vaikeaksi, sillä naiset puhuvat usein yhteen ääneen ja käyttävät paikallista kieltä, jonka hän joutuu päässään kääntämään englanniksi.
Naisten eri vaihtoehtoja pohtiva keskustelu on polveilevaa ja johtopäätöstä kohti ponnistelu muistuttaa piipun valintaa Alastalon salissa tai Suomen hallituksen pyrkimyksiä tehdä koronapandemian hallintaan liittyviä päätöksiä.
Päätöksenteon esteeksi nousee yhä uusia kysymyksiä, joihin olisi löydettävä vastauksia ennen kuin päätös voidaan tehdä. Oikeuttaako naisten itsensä ja heidän lastensa suojelu lähtemisen? Miten tulisi menetellä poikalasten suhteen, jos päädytään lähtemään siirtokunnasta? Minkäikäiset pojat otettaisiin mukaan? Pitäisikö tekoihin syyllistyneille miehille antaa anteeksi? Jos miehet allekirjoittaisivat manifestin, jossa lupaavat olla kaltoinkohtelematta naisia, pitäisikö heidät myöhemmin ottaa osaksi naisten elämää paikassa, johon he siirtokunnasta lähtevät?
Naiset pohtivat asemaansa suhteessa eläimiin. Ovatko he enemmän ihmisiä vai eläimiä? He määrittävät itsensä kovaa ydintä suojaavaksi pehmytkudokseksi ja totetavat yhden naisista, Salomen, suulla: "Siirtokunta on Mustameri ja me olemme sen "salaperäiset syvyydet"".
Kysymysten ratkaisua vaikeuttaa se, että naiset pyrkivät löytämään ratkaisuja, jotka olisivat sopusoinnussa raamatun oppien kanssa. Siirtokunnassa miehet ovat vastanneet raamatun tulkinnasta, joten naisilla lukutaidottomina ei voi olla todellista tietoa siitä, mitä raamatussa opetetaan ja mikä taas on miesten tulkintaa.
Naisten pohdinnat nostavat esiin eettisesti vaikeasti ratkaistavia asioita ja monien esiin tulevien kysymysten ratkaisemiseen tarvittaisiin vähintäänkin uskonnonfilosofian pidempi opintomäärä.
Naiset puhuvat laajenee isoihin sfääreihin alkaen siitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja miten nainen määritellään. Keskustelun ulottuvuudet asettuvatkin kiinnostavaan ristiriitaan sen kanssa, että naiset eivät osaa lukea. Tästä huolimatta heillä on kyky tarkastella asioita hyvin monelta eri kantilta ja heidän puheissaan on viisautta, joka saa lukijan hymyilemään. Toki hymy myös helposti hyytyy, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea nämä naiset olisivatkaan voineet saavuttaa, jos he eivät olisi joutuneet elämään eristyksissä ja miesten armolla siirtokunnassa.
Keskustelun aikana tunteet kuumenevat, eikä tilannetta helpota se, että miehet ovat palaamassa siirtokuntaan kärsittyään rangaistuksensa. Aikaa ei ole hukattavaksi tuntiakaan.
Miriam Toews: Naiset puhuvat
Kiitos kirjasta S&S!
Vaikuttaa todella kiinnostavalta kirjalta! Tämä täytyy muistaa.
VastaaPoistaOn kyllä. Kannattaa pitää muistissa.
Poista