Reader, why did I marry him?

Ah! Hän on täällä taas. Lucia Berlin ja hänen sykkivät novellinsa. Berlinin teksteille on tyypillistä, että hänen läsnäolonsa niissä on vahva. Tämän voi halutessaan osin selittää sillä, että tekstit pohjautuvat hänen omaan elämäänsä, jos toki muokatussa muodossa. Valhe ja totuus yhdistyvät Berlinillä kiehtovaksi verkoksi, jossa toista ei voi toisesta erottaa. "Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsiksi karkaa", kirjoitti Shakespeare Macbethissä. Berlin tiivistää tämän repliikin muotoon: Sitä paitsi ihminen voi valehdella ja silti puhua totta. Kyse on kuitenkin vielä enemmästä, sillä Berlinin läsnäolo on selittämättömän ruumiillista. Hänen sanansa ovat lihaa hänen lihastaan. Hän antaa itsensä lukijalle tavalla, joka saa lukijan kokemaan, että Berliniä lukiessa hän saa osan kirjailijasta hetkeksi ikiomakseen.  Elmer Diktonius kommentoi Janne Kuutiossa yhtä kirjoittamaansa kappaletta, että se on "öljyvärein sutaistu laatumaalaus, jonka ain...

SYKSYN KÄÄNNÖSTAPAUS! Kyllä. Onhan tämä nyt ihan saakelin kova juttu. Tiivistetysti voisi sanoa, että Siivoojan käsikirja on teos, jonka olisi voinut kirjoittaa Todella upeeta -sarjan Patsy ja Edina. Metaforinen tupakkakin sojottaa tässä kokoelmassa ihan samaan tapaan kuin kyseisessä sarjassa. Lydia Davis kirjoittaa teoksen esipuheessa: Lucia Berlinin kertomukset ovat sähköä, ne hurisevat ja rätisevät, kun johdonpäät koskettavat toisiaan. Tässä reaktiossa myös lukijan mieli herää, hullaantuu ja lumoutuu, niin että synapsit kipinöivät. Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän. Davis kuvaa erinomaisesti lukemiseni ominaislaatua. Kyllä vaan lukiessani rätisin ja hurisin niin, että jääkaappipakastinyhdistelmä oli kateudesta vihreänä. Esipuheessa Davis ruotii Berliniä kirjoittajana laajemminkin ja nostaa esiin yksittäisiä namupaloja kokoelman kertomuksista. Ehkä kannattaa kuitenkin lukea esipuhe vasta, kun itse teos on luettu, n...