Reader, why did I marry him?

Lukemisen lähihistoriassani esineillä on ollut korostunut rooli mm. Ulrike Nielsenin runokokoelmassa Tingen ja Satu Erran niin ikään runokokoelmassa Tämä kaikki on liikaa sekä George Pereciltä vihdoin suomennetussa romaanissa Tavarat . "Esinelukemistoni" polveilevaan jatkumoon asettuu myös Kaisa Vahteriston esikoisteos Nieltyjä esineitä . Vahteriston romaanin esineisiin liittyvä kysymyksenasettelu on toki eri laatua kuin edellä mainituissa teoksissa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön äidillä on nimittäin tapana niellä esineitä. Pahimmassa tapauksessa äiti nielee jopa veitsen. Onko Vahteriston kuvaus romaanin sisäisellä tasolla vertauskuvallista vai realistista?  Asia kiinnosti minua niin paljon, että aloin etsiä netistä tietoa ihmisistä, jotka syövät esineitä. Löysin Pica-oireyhtymän, joka on syömishäiriön muoto, jossa ihminen syö asioita, jotka eivät ole syötäväksi tarkoitettuja, kuten esimerkiksi hiekka, maali, hiukset, saippua ja paperi. Niellyissä esineissä veitset peilaav...

Astukaamme siis sinä ja minä oopiumihöyryiseen huoneistoon. Asettukaamme patjoille lattialle, ihailkaamme itämaisia koristekankaita.  Jääkäämme uteliaisuuden vallassa tarkkailemaan heitä, jotka raukeina puolinukuksissa täyttävät tämän tilan. Ollaan Pariisissa 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Colette (Sidonie-Gabrielle Colette, 1873-1954) oli ranskalainen kirjailija, kriitikko ja näyttelijä. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset Chéri, Claudinen koti, Vilja oraalla ja Chérin loppu. Puhdas ja epäpuhdas (suom. Sampsa Laurinen, Kustantamo S&S, Le pur et l'impur, 1932) on nyt julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa.  Puhtaassa ja epäpuhtaassa Colette keskustelee ystäviensä ja tuttaviensa kanssa. Puheenaiheet liittyvät ihmissuhteisiin, rakkauteen ja seksuaalisuuden eri muotoihin. Koska Colette itse on teoksessa vahvasti läsnä voisi Puhdasta ja epäpuhdasta lukea myös autofiktiona.  Sekä puhdas että epäpuhdas ovat vahvasti latautuneita käsitteitä. Puhdas on yleisesti liitetty...

Kuulin Nanni Balestrinin kirjasta Haluamme kaiken (Vogliamo tutto, 1971, suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Janne Löppönen) ensimmäisen kerran, kun vuonna 2022 luin Rachel Kushnerin esseekokoelmaa The Hard Crowd , jossa Kushner kirjoittaa tästä teoksesta. Siitä lähtien olen palavasti halunnut lukea Balestrinin kirjan. On erinomaista, että yli 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen Balestrinin teos on Poesian toimesta vihdoin saatu myös suomeksi.  Onneksi odotin suomennosta, enkä lukenut Balestrinin kirjaa englanniksi, sillä Janne Löppönen kertoo esipuheessa, että englanninkielisessä käännöksessä We Want everything kirjan englannintanut Matt Holden on tehnyt ratkaisun, jossa välimerkkejä käytetään englanninkielisen proosan tapojen mukaisesti. Tämä huomio on tärkeä, sillä Balestrinin kirjan rytmin kannalta on oleellisesta, että hän mm. ei käytä pilkkuja silloinkaan, kun kyse on luetteloinnista. Näin tekstiin syntyy omanlaisensa virta, joka muodostaa analogisen suhteen kirjassa kuvatun ...

Millä kriteereillä kirjallisuutta palkitaan? Pidetäänkö teoksen aihetta tärkeämpänä kuin sen kirjallisia ansioita?

 Näitä mietin lukiessani Samantha Harveyn romaania Orbital, joka voitti Booker-palkinnon viime vuonna. Orbital on rakkaudentunnustus maapallolle. Se kertoo astronauteista ja kosmonauteista, joiden kotimaat ovat Japani, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Venäjä ja italia. Astronautit kiertävät avaruusaluksella maapalloa ja teoksessa kuvataan heidän jokapäiväisiä toimiaan, pohditaan filosofisia kysymyksiä mm. ihmisen asemasta ja Jumalan olemassaolosta sekä listataan maita ja paikkoja, jotka aluksella ohitetaan.

 ”[y]ou might regard in wonder these men walking on the moon, but you must never forget the price humanity pays for its moments of glory, because humanity doesn't know when to stop, it doesn't know when to call it a day, so be wary is what I mean though I say nothing, be wary.” Paikoin Harveyn romaania lukiessa olo on kuin Heurekassa. Sitä tuntee muuttuvansa pienen...

Ennen kuin olin lukenut sivuakaan Alkuhuudosta, olin kuullut, että Ossi Nyman on luopunut autofiktion kirjoittamisesta. Riemuitsin vähän eli käytännössä paljon. Kuten kirjan elokuvamainosta muistuttava kansi kertoo ovat Alkuhuudossa päärooleissa Toivo Pajumäki, Marjut Pelkonen ja Faith Gabriel. Romaanin miespäähenkilöiden nimet ovat kuorrutettuja. Toivo on paitsi erisnimi, myös toivo jostakin, Toivon kohdalla entisaikojen maailmasta. Faith Gabriel on naimisissa Marjut Pelkosen kanssa ja kuten hänen nimensä viittaa on hän uskon miehiä. Asiaa korostaakseen Nyman on vielä antanut Faithin sukunimeksi yhden arkkienkeleistä. Marjut Pelkosen nimestä ei voi päätellä suurempia ellei Pelkosen tulkitse viittaavan pelkoon ja niitähän meillä ihmisillä on, kuten myös Marjutilla, sillä onhan hänkin ihminen. Päärooleista pääroolein kuuluu Toivolle. Hän on 1970-luvun lopulla syntynyt bussikuski, joka mieluummin eläisi siinä yhtenäiskulttuurissa ja yhteiskunnassa, joka oli vallalla hänen lapsuudessaan....

Kansi on kirjan ovi. Aura Nurmen Karkuteillä romaanin "ovessa" lukee Janne Kuisma. Kuisman suunnittelema kansi on yksi hienoimpia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt ja se ei ole pelkästään kansi, vaan se tarjoaa pysähtymisen hetkeä, lukuasennon ottamista ja pitkää syvää hengitystä. Nyt ei rymistellä kirjan sisään niin, että sanat ja lauseet singahtelevat paikoiltaan. Nyt astutaan varovasti, odotetaan hetki ja otetaan mukaan Edith Södergranin sanat: "Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä." Aura Nurmi on aiemmin kirjoittanut kaksi kehuttua runokokoelmaa. Villieläimiä (2016) ja Leijonapatsailla (2020). Jälkimmäisestä olen myös kirjoittanut ( click ) ja pitkälti siitä omaamieni muistikuvien pohjalta odotin Karkuteiltä jotakin hyvin erilaista kuin mitä se tarjoaa.  Tarkoitanko, että odotukseni eivät täyttyneet? Ei, sitä en todellakaan tarkoita. Karkuteillä on matkaromaani, jossa kuvataan kirjan päähenkilön Kaurin matkaa Japaniin. Romaa...