Reader, why did I marry him?

"Toi Pajtimin uus kirja. Halkeen"  kirjoitin ystävälleni kun olin lukenut Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä . Kirjoitin juuri tälle ystävälleni, koska hänelläkin on halkeamisen kyky ja hän tietää heti, mistä on kysymys.  Instagramiin laitoin stoorin, jossa uhkasin lyödä niitä, jotka tiivistävät tämän romaanin sanoihin "hieno lukukokemus". Sanat, joilla kuvata haltioitunutta kokemusta lukemastaan ovat rajallisia, mutta "hieno lukukokemus" vetää latteudessaan vertaa sen kaltaisille ällöilmaisuille kuin masuasukki, paituli ja pientä purtavaa. Kun olen lukenut Lehmän en pysty rauhoittumaan. Tärisen ja kävelen pitkin asuntoani ja tuijotan ikkunasta syksyn värjäämiä puita. Kirpeys. Kauneus, joka on kuolemassa.  Ja pitäisi lähteä kauppaan. En voi nyt lähteä kauppaan. En voi tässä mielentilassa mennä minnekään, missä on vieraita ihmisiä.  Taivaan isä kiitos, että en ole kriitikko. Että en ole vaikkapa Pasi Huttunen, jolle Lehmä oli "epämiellytt

"Me luemme kirjaa ja alamme itkeä." [...] "Eikä se johdu siitä, että kirjan henkilöt olisivat todellisia. Vaan siitä, että niin suuri osa meistä itsestämme on fiktiota." Johannes Anyurun uusin romaani Ixelles on kirskuvan ajankohtainen.   Ixelles kertoo kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta. Kodista, joka oli ennen ja joka on nyt. Se iskee vasten naamaa nähdyksi tulemisen tarpeen ja mitä seuraa siitä, kun jää näkymättömäksi. Sen sanoista lähtee nuolia kohti yhteiskunnan kyvyttömyyttä ymmärtää, minkä näkeminen olisi oleellisinta. Se näyttää mielipidemanipulaation voiman.  Ja kaiken kuvatun välissä rakkaus. Ja kuolema. Niiden yhtäaikaisuus ja keskinäinen syleily.  Ixelles on vahvasti kerrostunut. Se tulee kiinni lukijaan useista suunnista ja ajankohdista. Se kantaa sisällään luovuttamatonta. Voi olla, mutta voi olla että ei olekaan. Totuus on sana, sen sisällä epätoivo ja kuvitteellinen parempi maailma. Kun Ruth ja Mio olivat nuoria he asuivat Antwerpenissä asuinalueella,

”[k]un loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti…” Luultavasti juuri sen takia, että Baumgartner jäi Paul Austerin viimeiseksi romaaniksi minulla oli erityinen ennakkotarve, että tämä teos palauttaisi jotakin siitä, mikä sai minut alunperin kiinnostumaan Austerin romaaneista. Niiin se New York -trilogia, joka paiskasi minut Austerin luomiin maailmoihin. Sen niin vahva vaikutus, että ei mikään muu hänen teoksensa oikein sen jälkeen ja sitä vähemmän, mitä pidemmälle Austerin tuotannossa edetään. Baumgartner vaikutti lupaavalta. 70+ ikäinen kirjallisuusmies Baumgartner on kymmenisen vuotta sitten menettänyt vaimonsa ja vanhuuden erinäiset merkit vaikeuttavat hänen elämäänsä. Romaanin alussa Baumgartner lähtee tekemään yhtä asiaa, kunnes mieleen tulee toinen asia ja kolmas ja niin edelleen. Hän loukkaa itsensä matkalla kellariin ja tarvitsee apua. Pidin Austerin tavasta kuvata vanhemman ihmisen elämää. Se tuntui suorastaan freshiltä, koska luen suht paljon coming of age -tyyppisiä kirjoja

Kävin ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Seuraa raportti siitä, mitä näin ja koin ja ajattelin. Matka Turkuun sujui lähes mysteerisissä tunnelmissa, sillä seurana oli sitkeä sumu, joka synnytti tunteen siitä, että Turku on piilottanut itsensä, jotta Helsingistä tulijat eivät löytäisi perille.  Vaan me löysimme. Me 1, Turun piiloutumisyritys 0. Aluksi oli hermostunut olo, en oikein tiennyt, miten lähteä lähestymään messutarjontaa. Siispä syömään. Japanilainen katuruoka osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi ja sen jälkeen olo olikin jo kotoisampi. Kiertelin messuilla ja bongasin antikvariaattiosastolta Don DeLillon romaanin Vaaka (Tammi 1989), joka puuttuu DeLillo-kokoelmastani. Eipä puutu enää.  Ajauduin keskusteluun toisen messuvieraan kanssa, joka esitti minulle klassikkokysymyksen, josta  menin lukkoon ja joka pyyhki mielestäni kaikki loistavat elämäni aikana lukemani kirjat. Hän nimittäin pyysi minua kertomaan, mitkä ovat 3 parasta lukemaani kirjaa.  Onnistuin tiristämään ilmoill