Reader, why did I marry him?

- Katosiko sinun miehesi? - Hän lähti liikematkalle. - Milloin se tapahtui? - Kaksitoista vuotta sitten. Näin puhelevat Matti Pellonpää ja Kati Outinen. Ei kun hetkinen. Kyse onkin dialoginpätkästä, joka löytyy Don DeLillon romaanin Mao II suomennoksen sivulta 207. Kuulostaa vaan niin kaurismäkeläiseltä, että varsinkin Kati Outisen äänen sanojen painotuksia myöten kuulen niin selvästi korvissani kuin hän puhuisi olohuoneessani. Don LeLillon teokset edustavat minulle guilty pleasurea. Pleasuren merkitys on selvä, se on puhdasta mielihyvää. Miksi sitten guilty?  Siksi, että en ole ihminen, joka yleensä lukee valkoisten cis-äijien kirjoittamaa kirjallisuutta. DeLillo on kuitenkin poikkeus. Häntä lukiessani tunnen syvää yhteyttä siihen tapaan, jolla hän kartoittaa maailman tilaa ja sen ihmisissä tuottamia traumoja.  DeDillon lauseet ovat usein niin järisyttävän hienoja, että lukiessani kehrään tyytyväisenä kuin ennen päiväuniaan parasta Whiskasia nauttinut kissa.  "Onko sinu...

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität. DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina ( klik ) ja Omegapiste ( klik ). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tut...

Don DeLillo on soft spottini, mitäpä tuota kieltämään. Blogissani hän onkin yksi ahkerimmin nähdyistä kirjailijoista, sillä tämä Putoavaa miestä käsittelevä bloggaus on jo kuudes hänen tuotantoaan käsittelevä kirjoitus.* Olen ihastunut DeLillon armottomaan tapaan kuvata maailmamme menoa ja sen ilmiöitä sekä hänen esittämiinsä, usein eksistentiaalispainotteisiin kysymyksiin, joita nykyisin kuuluu olla ajattelematta. Ilokseni panin myös merkille, että Tammen Keltainen kirjasto vahvistuu lokakuussa uudella DeLillon teoksella, kun hänen romaaninsa Zero K ilmestyy suomeksi nimellä Nolla Kelviniä . Kun tietää, että Don DeLillon Putoava mies (Falling Man, 2007) käsittelee 11/9 -terroristihyökkäystä, jossa Al-Gaeda terroristit lensivät kaapatuilla matkustajalentokoneilla päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja saattaisi helposti ajatella, että putoava mies viittaa mieheen, joka hyppäsi alas ko. torneista. Näin ei kuitenkaan ole. Ilmaisu putoava mies viittaa putoamisesityk...

Don DeLillon Valkoinen kohina (White noise 1985) alkaa olla jo suorastaan ikoninen teos. Ei taida löytyä listaa, jolta se puuttuisi, kun luetellaan 1900-luvun parhaita teoksia. Se löytyy myös blogini yläpalkissa olevilta ns. 1001-listalta sekä David Bowien 100 parhaan kirjan istalta . Luin Valkoisen kohinan ensimmäistä kertaa joskus parikymppisenä ja luulen, että suhtauduin siihen melko lailla eri tavalla tuolloin, koska nuoren minäni ja kuoleman välillä oli huomattavasti enemmän vuosia kuin nykyisin.  Valkoinen kohina on delillomaisen hauska. Tähän hauskuuden lajiin kuuluu, että se ei koskaan ole yksiäänisen hauskaa an sich, vaan hauskaa pitkälti sen vuoksi, että ihminen kaikissa pyrkimyksissään on loppujen lopuksi melko naurettava laji, jolle voi hellästi nauraa naurua, joka osaksi tekisi mieli vetää takaisin siinä vaiheessa kun muistaa, että kuuluu itsekin tuohon surkuhupaisaan lajiin. Se ei ole Godot Sillä ei ole väliä, kuka olet. Olitpa rikas, köyhä, laiha,...

Menen uudestaan Cosmopolikseen, sillä se viehättää minua suuresti. Varoitan samalla, että tämä teksti sisältää pieniä analyysinpaloja, joten en suosittele tekstiä niille, jotka haluavat pysyä Cosmopolis-neitsyeinä. Pari päivää sitten kirjoitin Don DeLillon Cosmopoliksesta. Tällä kertaa on vuorossa samaan teokseen perustuva David Cronenbergin ohjaama elokuva. Tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä ottamaan esiin, miten elokuva erosi/ei-eronnut DeLillon romaanista ja oletan, että tarina on lukijalle pääpiirteissään tuttu. Mielenkiintoinen lähtökohta elokuvalle oli, että siinä pääroolissa on vampyyrinä kunnostautunut Robert Pattinson. Etukäteen ajattelin, että hän on vallan mainio valinta Eric Parkerin rooliin, sillä myös Eric on omalla tavallaan vampyyri. Rahasta (erityisesti Japanin jenistä), maineesta, tavarasta, ihmisistä - itse asiassa kaikesta ympärillään olevasta - verta imevä järjettömän rikas 28-vuotias, joka lipuu limusiinissaan läpi New Yorkin. Juuri lipuminen on ...

Don DeLillon Cosmopolisissa luoma maailmannäkemys on siinä määrin armoton, että huomasin lukiessani ajatusteni tekevän loikan Michel Houellebecqin Alistumiseen . Näiden kahden kirjailijan vaikutus minuun on kuitenkin hyvin erilainen. Kuvitellaan, että olen potilas sairaalasängyssä. Houellebecq tulee ja kiskaisee hengityskoneen seinästä. Jää sänkyni vierelle virnuilemaan, enkä koskaan voi olla etukäteen varma, kytkeekö hän töpselin takaisin. DeLillo taas käynnistää sydämeni uudelleen defibrillaattorilla. Nopeasti, tehokkaasti ja varmasti. No niin, tulipahan tämäkin asia selväksi ja voin hyvillä mielin kirjoittaa tätä bloggausta eteenpäin. Cosmopolis kertoo 28-vuotiaasta Eric Packerista, tietokonesovellusten lehtorista, joka huomaa tarvitsevansa hiustenleikkuun. Eric on satumaisen rikas mies, joka omistaa 48 huoneen asunnon, jossa on uima-allas, korttisalonki, kuntosali, haitankki, elokuvateatteri ja kaksi venäjänvinttikoiraa. Hän on jatketuilla limusiineilla matkustava mahtihenki...

Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa . Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta. * Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä...

Aika. Olemus. Olemassaolo. Don DeLillon Omegapistettä voisi lukea kerran jos toisenkin, eikä se siltikään tyhjenisi. Se on aivoruokaa. Sivumääräisesti pieni, mutta tematiikallaan se kuljettaa lukijan läpi ihmiselämän olennaisimpien kysymysten ja filosofian historian. Se on ekonomisesti kirjoitettua tekstiä - (näennäisesti) helppoa ja hengittävää. Niille, jotka ovat perehtyneet eksistentialismiin Omegapiste on varmasti jättipotti. Tosin vähän vähemmälläkin kyseisen filosofian haaran tuntemuksella paiskauduin lukiessani melkoisiin korkeuksiin. Kaipasin kyllä erityisesti syvempää Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren ajatusten tuntemista, mutta heitän nyt lukevan olemassoloni tähän kirjoitukseen niillä eväillä, joita repusta löytyy.  Omegapisteen sytykkeenä on toiminut Douglas Gordonin videoteos 24 Hour Psycho. DeLillo tutustui tähän teokseen, kun sitä esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 2006. Myös Jim Finley, yksi Omegapisteen kolmesta pääh...