Reader, why did I marry him?

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin. Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista. Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta . Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa. * Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää. Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Ni...

Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta. Entä jos saari olisi ihminen? * Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Lu...

Olen Sivumennen-podcastin fanityttö. Todistan tämän asian kertomalla sinulle, että kun olin kovassa flunssassa, enkä jaksanut lukea tai katsoa edes telkkaria, niin laitoin kuulokkeet korviin ja kuuntelin podcastin toimittajia Jonna Tapanaista ja Johanna Laitista. Heidän juttelunsa tuntui hyvin lohdulliselta ja siinä sivussa he onnistuivat vakuuttamaan minut siitä, että haluan lukea Tom Malmquistin teoksen Joka hetki olemme yhä elossa (S&S). Mainitsin tuon edellisen asian vaan sen takia, että Sivumennen-podcastin kuunteleminen ei ole vaaratonta puuhaa lainkaan. Siinä saattaa käydä niin, että tulee hillitön halu lukea joku kirja. Se on sitten menoa ja siinä vaiheessa on enää turha tuhlata voimiaan vastarintaan. Viime viikon poddessa Tapanainen ja Laitinen julistivat haasteen nimeltä #lukunaistenpäivä ja osallistun kyseiseen haasteeseen tällä bloggauksella. Podcastin lisäksi he pitävät blogia Me naisten sivulla ja tästä linkistä pääset lukemaan, mistä lukunaistenpäivässä ihan t...