Reader, why did I marry him?

Hyvä Tommi Melender , Pyydän heti alkuun anteeksi, sillä luin esseekokoelmasi Poika joka luki Paavo Haavikkoa puhelimella ja en kirjoittanut ylös sitaattia kohdasta, jolla haluaisin tämän tekstini aloittaa. Suo siis anteeksi, jos ilmaisuni on vähän sinne päin. Muistinvaraisesti totean sinun kirjoittavan, että sinun kirjojasi lukee lähinnä noin 1000 henkilön keski-ikäisten akateemisten naisten joukko. Olen pahoillani. Kuulun juuri tuohon joukkoon. Sanojesi välistä ymmärrän - ja toki saatan ymmärtää väärin - että toivoisit kirjoillesi myös muunlaisia lukijoita. Toiveesi on kovin inhimillinen, mutta tässä asiassa en valitettavasti voi sinua auttaa. En voi mitään sille, että vaikka en olekaan sinun näkökulmastasi katsottuna kirjojesi ideaalilukija luen niitä silti, enkä pelkästään lue, vaan kirjoitan myös niistä ajatuksista joita tekstisi minussa herättävät. Sinua lukiessa ajatuksia syntyy aina paljon. Ota nyt edes tämä kehuna, vaikka se onkin keski-ikäisen akateemisen naisen ...

Tommi Melenderin Rautakausi on hauska kirja. Kirjoitinkohan tuon edellisen lauseen siksi, että Rautakaudessa henkilö nimeltä Melender on hieman tuskastunut siitä, että hänen kirjojensa huumoripuoli on monilta lukijoilta jäänyt löytymättä. Ehkä minä halusin tehdä mieliksi autofiktiohenkilö Melenderille. Tässä nyt ensimmäisenä tulee vastaan se, että Rautakauden hauska on hauskimmillaan hauskaa tavalla, joka ei minua oikeastaan naurata. Vähän samaan tapaan kuin Ultra bran biisissä on "taustalla aurinko, joka ei lämmitä." Omaksi onnekseni teos sisältää kuitenkin runsaasti myös kohtia, jotka naurattavat ihan oikeasti, vaikka välillä tuntuukin, että rehellisempää olisi itkeä tyrskimällä - syistä, joita en halua kertoa. Todettakoon sen tähden vain, että naurun ja itkun välinen matka on Rautakaudessa lyhyt ja toisinaan olematon, joten ei olisi väärin kutsua tätä teosta autofiktiiviseksi melodraamaksi. Rautakauden alkusivulla todetaan, että "kaikissa kirjoissa on kaikuja...

Maailmojen loput on aivan liian kiinnostava teos, jotta pystyisin pelkästään lukemaan sen ja kirjoittamaan lukemastani niin sanotun arvion. Olen noin ylipäänsäkin hämmentynyt siitä, että blogikirjoituksia kutsutaan usein arvioiksi, toisinaan jopa kritiikeiksi, vaikka usein ne ovat jotain ihan muuta. Ei nyt kuitenkaan mennä tähän, vaan mennään Maailmojen loppuun, joka saa minut muistamaan Norjassa olevan, samannimisen paikan (tosin yksikkömuodossa) ja jossa on kahvila, jossa on pirun kallista ja jossa olin kerran rakastettuni kanssa. Jep, sivuraide kolisee jo. Pitää vääntää kiskoa toiseen suuntaan. Vuola ja Melender kirjoittavat teoksessaan kirjoittamisesta, lukemisesta ja teosten lopettamiseen liittyvästä problematiikasta. Sen sijaan, että lähtisin nyt koostamaan yhteenvetoa siitä, mitä he kirjoittavat nostan tästä teoksesta esiin muutamia alleviivaamiani kohtia ja kommentoin niitä omasta lukijan näkökulmastani. Lopuksi valitsen kiinnostavimman teoksessa esitetyn kirjallisen l...

BAR Finland on avattu ja ensimmäisenä sisään astuu Tommi Melender kainalossaan uusin teoksensa, esseekokokoelma nimeltä Onnellisuudesta. Olen lukenut elämäni ensimmäisen onnellisuusoppaan, paitsi että en ole. Onnellisuusopas tyylilajina on ehkä kaukaisin genre, jonka Tommi Melenderiin yhdistäisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Melender voisi kirjoittaa ihan jumalattoman hienosti onnellisuudesta an sich, kuten hän tässä esseekokoelmassaan tekeekin. Tämänhän te jo tiedättekin. Nimittäin sen, että minulle Tommi Melender on hyvin innostava kirjoittaja. En silti itsekään olisi etukäteen uskonut, että hänen esseekokoelmansa saisi minut itkemään. Eikä millään kainolla tyylillä, vaan räkä purskuen. Menen nyt aluksi kuitenkin vähemmän räkäisiin asioihin. Tästä bloggauksesta tuli jättipitkä. Tämä johtuu paitsi Melenderin innostavuudesta, myös siitä, että en halunnut karsia ja tiivistää, koska haluan kirjata muistiin niitä ajatuksia, joita tämän esseekokoelman lukeminen herät...

Mä kuljin herrojen kanssa pellon laitaa / joo, joo, ja kuljin pellon laitaa / joo, ja kuljin pellon laitaa. No, kyllä niillä herroilla tarinoita riittää / joo, joo ja tarinoita riittää / joo, ja tarinoita riittää. Kylmän sodan sisäinen lukija on jugendlinnassa asuva keski-ikäinen mies, joka juo kallista konjakkia ja jonka sielun salasana on critical forever. Ja sitten tulee kaltaiseni Helsingin lähiössä asuva naisihminen ja astuu herrojen seuraan. Voi sentään herrojen kyllästyneitä ilmeitä. Vain kohteliaisuussäännöt estävät heitä lähettämästä minua matkoihini. Kuokkavierastunne varjostaa lukemistani. Harold Pinter -vainaja astuu esiin ja siteeraa näytelmänsä repliikkiä: Kielletty, kieli kielletty. Kuka kieltää keneltä kielen?  Kuka saa puhua? Kenen pitää vaieta? Onko default-kriittisyys esteettinen arvo?  Ja sinulle Thomas Bernhard sanon, että sinun on ihan turha nyt ruveta täällä kummittelemaan. Kylmän sodan päähenkilö Vertti Harmaja on Globaalin talouden ...