Reader, why did I marry him?

"Miksi lukea "hyvin" (=uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?" Edellä olevan kysymyksen on esittänyt Lea Rojola artikkelissaan Sukupuolieron lukeminen - feministinen kirjallisuudentutkimus * ja tämän kysymyksen Rosa Meriläisen Virhe nostaa pöydälle kuin jäntevästi raukean kissaeläimen ja naukaisee minulle luvan keskittyä siihen, mikä tässä romaanissa on kaikkein kutkuttavinta. Otetaanpa aperitiivi: Olin alati kostea ja turvonnut. Mitä enemmän sain, sitä enemmän halusin. Jos hän ei saapunut, minä mourusin yksin ja työntelin sormia itseeni. 1920-luvulle sijoittuva Virhe kertoo kuvanveistäjä Ella Stewenistä ja hänen intohimoisesta rakkaussuhteestaan venäläisen vallankumousjohtaja Diman kanssa. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, jossa pyörähdetään  maailman-pyörässä, mutta pian Ellalla on jo edessään matka Venäjälle sodan keskelle Diman yksityiseen panssaroituun junavaunuun, josta tulee kiihkoisan lihan näyttämö. Paluu Suomeen on myöhe...

Rosa Meriläinen ja naisen nauru Lukupiiristä poistuessani olen Siri Hustvedtin Vapiseva nainen. Minulla on hermotiloja. Ruumiini päivittää viestiä kokemuksestani. Se käy hitaasti. En millään pysty menemään kuuntelemaan seuraavaa esitystä, vaikka niin olin suunnitellut. En pysty ottamaan vastaan mitään. En halua ottaa vastaan mitään. Menen pressitilaan juomaan kahvia ja kirjoitan yhden lukupiiriin liittyvän twiitin. En kykene lähtemään kotiin. Kuljeskelen messutilassa ja vedän randomisti divarin hyllystä käteeni yhden vanhalta näyttävän kirjan. On jo vähän liikaa, että kyseinen teos on Axel Munthen Huvila meren rannalla. Liikaa siksi, että Munthella on keskeinen rooli Rosa Meriläisen romaanissa Osteri. Siinä minä sitten vapisen Munthen teos kädessäni ja ajattelen, että nyt pitää muistaa hengittää. Jatkan vaeltelua ja yritän panssaroida itseäni ostamalla Christa Wolfin Kassandran ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Victorian synty Kuukauden lopussa minulla on ta...

Että mitä? Anna mennä on feministinen ja hauska kirja, josta puuttuu yksi totaalisen oleellinen osa-alue. Miten nyt näin on päässyt käymään? Palaan tähän polttavaan puutteeseen tuonnempana. En kirjoita Meriläisen ja Särmän (huomioi sukunimien käyttö kirjoittajista. Tämäkin on tasa-arvokysymys. Naisiin viitataan usein pelkällä etunimellä) korkean huumoriasteen omaavasta kirjasta viileää analyysiä, toteavansävyistä yhteenvetoa tai minkään näköistä arviota. Tässä kirjassa Meriläinen ja Särmä pistävät itsensä peliin ja pikkaisen samaan haluan syyllistyä itsekin. Se on muuten sivumennen sanoen paljon vaikeampaa kuin tyytyä luettelemaan, miksi tämä kirja on niin mainio, mutta kuten sananlasku tietää kertoa niin yrittänyttä ei laiteta. Onpa muuten kummasti sanottu. Laiteta mihin? Vedän nyt keuhkot täyteen happea ja aloitan sukelluksen. En itsekään tiedä etukäteen, mitä tulen seuraavaksi  kirjoittamaan, mutta kirjaan ylös asioita siinä järjestyksessä kuin muistini niitä tämän ...

"Osterit avataan erityisellä osteriveitsellä, joka on noin 7–10 cm pitkä, litteä, teräväkärkinen ja tukevakahvainen veitsi. Veitsi ensin ujutetaan osterin sisään sivusta, minkä jälkeen veistä kääntämällä osteri aukeaa lähes itsestään. Tämän jälkeen jalka leikataan veitsellä poikki. Osterin tuoreus varmistetaan koskettamalla pikaisesti veitsellä kidusreunaa. Elävä osteri reagoi kosketukseen nopeasti supistumalla."* Rosa Meriläisen uuutuusromaani Osteri on kiintoisa tapaus. En oikein tiedä, mistä kohtaa työntäisin veitseni sen kidusreunaan, sillä otollisia paikkoja on useita. Etukäteen odotin, että Osteria lukiessani pystyisin vaivattomasti nostattamaan tammani kiitolaukkaan, mutta mitä vielä, hevoseni kompasteli esteellä jos toisellakin ja putoilevat okserit pitivät kamalaa ääntä. Meriläisen kirjoitustapa tökki kuin fallos. ( Tiedät varmasti, että ... No niin Sigmund. Paikka. Olepas hiljaa nyt. Lukija ohoi Reilu vuosi sitten riemuitsin Anu Kaajan novelli...