Reader, why did I marry him?

"Avioseksi on sitä, että riisuu alushousut itse." Sille, joka piti Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto (SPJ), Ilmastoja on takuuvarmaa luettavaa. Jos taas edellinen ei oikein innostanut on suuri riski, että sfääreihin kohoamista ei tapahdu Ilmastojenkaan kohdalla. Ilmastoja on  SPJ:n tavoin fragmentaarinen ja anti-narrativiinen teos, jossa teksti hypähtelee kappaleesta toiseen usein ilman sen kummenpia sidoksia. Itse asiassa se voisi olla suoraa jatkoa Offillin edelliselle kirjalle - jopa niin, että nämä kaksi voitaitaisiin julkaista yhtenä teoksena samojen kansien sisällä ilman että se aiheuttaisi sen suurempaa hämmennystä. Ilmastoja pitää kasassa ydinperhe. (Asia, johon mieleni tekee lukea ironiaa.)  Yliopiston kirjastossa työskentelevä äiti Lizzie, isä Ben sekä poika Eli. Lisäväriä perhekuvioihin tuo Lizzyn veli, ex-narkkari Henry sekä Lizzietä puoleensavetävä Will.  Kinnostavaa on, että vaikka Offillin kerronta vastustaa tarinallisuutta tuo erityises...

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostoa on kehuttu niin tuhottoman paljon, että tekisi jo periaatteesta mieli olla eri mieltä. Väkisinkin huomasin lukiessani alkavani pohtia, miten kehuketju oikeastaan muodostuu. Onko niin, että ensin joku tarpeeksi arvovaltainen tyyppi kehuu kirjan ja sen jälkeen toinen ei-yhtä-arvovaltainen nojaa arvovaltaisemman näkemykseen ja päätyy hänkin kehumaan teosta. Kolmas taas luottaa näiden kahden arvioihin ja näin edetään ja kehujien lista kasvaa pitkälti ilman, että monikaan heistä pysähtyy välttämättä edes miettimään, mihin kehut oikeastaan perustuvat. Syvien pohdintojen jaostossa on kasapäin hyviä juttuja, mutta ovatko ne myös erinomaisia juttuja? Offillin teksti on fragmentaarista ja varsinkin teoksen alussa eri kappaleiden väliset yhteydet ovat ohuenpuoleisia. Edetessään tämä teos kuitenkin alkaa kokoontua hyvän pastakastikkeen tavoin. Sakenee, sakenee ja tuoksuu, huumaavastikin. En tiedä, kertooko Syvien pohdintojen jaosto Offillin omasta ...