Reader, why did I marry him?

"Vittu anna ny vittu se saatanan vitun pallo." Toistakymmentä somalipoikaa pelaa jalkapalloa koulumme pihalla. Edellä olevan lause on suora kopio yhden heistä kielenkäytöstä. Ollaan Suomessa ja Helsingissä vuonna 2014. Pojan lause saa minut miettimään juuri lukemaani somalialaissyntyisen Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Koulun pihalla kiroilevan pojat isovanhemmat voisivat olla Farahin kirjan henkilöhahmoja. Paljon on tapahtunut, kun suomalainen ja somalialainen kulttuurit ovat kolahtaneet yhteen ja valitettavasti on todettava, että ensin mainitusta erityisesti kiroilutapa on osoittautunut vahvasti juurtumisvoimaiseksi myös uussuomalaisten kielenkäytössä. Nura Farahin kuvaama Somalia on hyvin erilainen maa kuin se Somalia, johon olemme uutisissa tottuneet. Juuri tämän vuoksi Aavikon tyttäret on tärkeä kirja. Se purkaa kuvaamme Somaliasta maana, joka on pelkkää sodankäyntiä, kranaatteja, maamiinoja ja poikkeustiloja. Siellä missä on sotaa, on myös ihmisiä,...

Vaikka en ole koskaan lestadiolaisseuroissa ollutkaan, niin Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun' jälkeen tuntuu kuin olisin. Tarina Akselista ja Viljasta vie lukijan syvälle lestadiolaisuuden täyttämään elämänmenoon. Se on intiiminoloinen kuvaus siitä, mitä on elämä uskonnon ristipaineessa. Teoksen alun kalevalaista rytmiikkaa muistuttavat tekstipätkät ankkuroivat 'Taivaslaulun' heti kättelyssä syvälle menneisyyteen. Tätä tämä on ollut, ollut, ollut. Asuntovaunut suviseuroilla vieri vieressä, hiki ja valtava vatsa, siionin virret ja tulevaisuuden loputon toisto: tätä tämä tulee olemaan, olemaan, olemaan. Puurokattilat vaihtuvat suurempiin. Kurahaalarien määrä naulakossa kasvaa. Viljasta tuntuu, että muut tekevät uskonnollisen elämänsä niin paljon paremmin ja puhtaammin. Väsymys on kiellettyä. Vastaantullessa hymy on nostettava kasvoille väkisin. Jumalan terve. Hyvää kuuluu. Uskonnon ulkopuolella on niin kovin vähän, mahdollisuus tehdä toisin kuin uskonto määrää, on n...