Reader, why did I marry him?

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään. Rumpujen pärinää. Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa. Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä  Odotus , jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla. Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle. Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat it...

Pirkko Saision kirjat ovat kuin kaurapuuro. Joka aamu sitä haluaa syödä, eikä koskaan kyllästy ja päivä alkaa ihan väärin, jos puurohiutaleet on loppu. Mitä sitten tulee tähän Saision uusimpaan kirjaan, Epäröintejä, on vain oikeus ja kohtuus todeta, että se on varsinaista luksuskaurapuuroa. Kaikki kirjoittamiseni perustuu siihen, että se mikä voi tapahtua jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle. Olen erityisen lovena kirjoihin, jotka käsittelevät kirjoittamista ja juuri siitä on kyse Epäröinneissä ilman että kyseessä on mikään varsinainen kirjoitusopas. Toki Saision teoksessa käsitellään sen alaotsikon - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä - mukaisesti muitakin teemoja, mutta tässä tekstissä tarkastelen Epäröintejä nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ai miksi? No koska se nyt kiinnostaa minua kaikkein eniten. Lukiessani Epäröintejä mieleeni tulee Patti Smith kolmestakin syystä. Ensimmäinen näistä on se, että Saision tapa käsitellä kirjoittamist...

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta? Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään Näin lauloi kerran musta Saara ... paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mu...

On taas se aika kuukaudesta, jolloin BAR Finland saa uuden vieraan.  Tällä kerralla minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa tervetulleeksi the one and only Pirkko Saisio sekä hänen romaaninsa Betoniyö. Laitetaas vähän läpyttimiä yhteen. Betoniyö on nimensä mukainen - kova maailma Itäväylän katveessa, jossa varovainen hellyys kohoaa sementin läpi rikkaruohon sitkeydellä. Se on kuuman kesäyön nopeasti ohimenevä hetki ja niin äkkiä on ilta kuten Quasimodon runossa. Pirjo Honkalo ohjasi Betoniyöstä kuudella Jussilla palkitun elokuvan vuonna 2013. Kävin katsomassa sen Kluuvikadun Maximissa, jonne se hyvin sopikin, sillä Maxim ei ole palatsi, vaan elokuvateatteri. Honkasalon luoma mustavalkoinen sukellus oli visuaalisesti karun tinkimätöntä ilmaisujuhlaa ja muistan ajatelleeni, että nyt on elokuva siinä tehtävässä kuin mihin se on tarkoitettu. En tiedä, miten hyvin tämä elokuva toimii kotikatsomossa, mutta jos saat tilaisuuden sen katsoa suosittelen vahvasti niin tekemään. * B...

Kuolemattoman sielun kuoleminen on maailman hirvein asia. Kun pari Pirkko Saision lausetta laittaa seisomaan talon eteen, ne pyöräyttävät itseensä paitsi talon ihmisten surut ja ilot, maailman nykytilan ja vallitsevan henkisen ilmapiirin myös pöydälle unohtuneen puoliksi syödyn viilipurkin. Hyvin vähällä ja pienillä, vaivattoman tuntuisilla sanoilla Saisio saa lauseensa kantamaan valtavia ilman että ne ollenkaan pullistelevat tai muuttuvat ylipainoisiksi. Pirkko Saision uutuusromaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) kertoo 60-kymppisen miesasianajajan elämän yhdestä viikosta ja siitä, miten hänen elämänsä suistuu kaaokseen. Romaanin alussa Miehen menneisyys tarttuu häntä kurkusta, kun hän saa tietää ystävänsä Pablon kuolemasta. Mitä pitemmälle viikko kuluu, sitä heikompaa on Miehen hengittämä happi ja siihen alkaa sekoittua kaikenlaisia kummia kaasuja, jotka tekevät arkielämästä vääristynyttä ja painajaismaista. * Lähtötilanteessa Miehen elämä on vakaassa kuosissa. H...

Elämä on seinä;  olen siis tapetti. Elämä on aalto; olen siis pisara. Elämä on kulkue; olen siis askel. Blogini naistenviikon kunniavieras on Pirkko Saisio. Itse asiassa olen erittäin iloinen siitä, että sattumoisin luin  hänen teoksensa Signaali juuri naistenviikon kynnyksellä ja saatan nyt tuoda tämän teoksen blogiini juhlistamaan naistenviikkoa. Pirkko Saisio ei kaipaa esittelyjä. Hän on kulttuurijättiläinen. Monitaitaja. Kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, opettaja, dramaturgi. Taistelija. Ihmisen puolustaja.  Ihmisen, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella myös lauseen keskellä. Signaali on muistelmatyylinen autofiktiivinen kokoelma Pirkko Saision havaintoja elämästä. Siitä, mitä tapahtui vuosia sitten ja mitä tapahtui niiden vuosien jälkeen. Kun mennään menneisyyteen, muisti muuttaa kuvat epätarkoiksi. Jotenkin sen meni. Jos ei näin, niin jotenkin toisin. Tärkeimmällä sijalla ei ole se, mistä Saisio kertoo, vaan se, miten hän kertoo. Joskus -...