Reader, why did I marry him?

Hassan Blasim on Suomen realistisin kirjailija. Kun nyt tuollaista menin väittämään niin muistutan, että realismille on tyypillistä, että se kuvaa ympäristöä ja todellisuutta objektiivisesti ja yksi yhteen. Juuri niin Hassan Blasim tekee uutuusromaanissaan Allah99 , jossa hän näyttää todellisuuden koostuvan pirstaleista, keskeytyksistä, oudoista puheenvuoroista, panemisesta ja tuhannesta sälästä. Tämän maailman todellisuudelle pärjäävät vain mielikuvitustarinat, vain veriset ja väkivaltaiset kauhutarinat, joissa todellisuus kuolee ja tilalle syntyy houretta ja mielikuvitus päästetään irti kuin vauhkoontunut peto. Teoksen nimi Allah99 viittaa islamin Jumalan 99 nimeen,  jotka löytyvät Koraanista ja Blasimin romaanin sivuilta 168-169. Allah99 ei ole Tuhannen ja yhden yön satu, vaikka sen kertoja Hassan "Minervanpöllö" Buma saattaakin tuoda mieleen prinsessa Šeherazaden, joka kertoo tarinoitaan välttyäkseen teloitukselta. Hassanilla on sama päämäärä kuin prinsessalla....

Avoin ja yksityinen kirjeenalku Jörn Donnerille: Kuules Jörn, yritän kirjoittaa bloggausta uusimmasta kirjastasi, mutta siitä ei nyt tule yhtään mitään, kun sinä olet niin vahvasti olkapääni takana läsnä. Mitä minä kuulen? Nauratko sinä? Okei, olihan se lause vähän pöllö, mutta suonet anteeksi, kun sentään deletoin kirjoittamani. Ymmärrän, että jos yritän parhaani, niin se ei ole kovin paljon sinun mittapuullasi mitattuna. * Olen monesti leikilläni todennut, että isona haluaisin olla Jörn Donner. Tällä lauseella tarkoitan esimerkiksi sitä, että on oltava joku, joka ei välitä, mitä muut ajattelevat siitä, mitä hän sanoo. On oltava joku, joka sanoo suoraan myös sen, mitä monet muut vain pienissä bittejä kuhisevissa päissään miettivät puhumattakaan niistä, joille pää on vain kaulanjatke. On oltava joku, koska muuten maailmasta puuttuu toivo. On oltava joku, joka kirjoittaa esimerkiksi näin: Hallituksella on vielä kaksi vuotta aikaa vastenmielisen epäpätevyytensä todistamisee...

Akseli Koskelalle ei saa tapahtua mitään pahaa! Katsokaa nyt, miten komea hän on pyhäpäivänä valkoisessa paidassaan. Hän on suomalaisen miehen kaunein ilmentymä. Mikä uhma. Mikä voima. Minä tunnen tuon ihmistyypin, joka paiskii töitä itseään säästämättä. Jolle rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat elämän johtoarvoja. Joka taipuu, mutta ei taivu. Ryhdyin lukemaan Linnan Pohjantähti-trilogiaa osallituakseni Nooran blogissaan esittämään kimppalukuhaasteeseen. Juuri ennen TPTA:n I osaa luin Ruth Ozekin teoksen A tale for the time being . Siirtymä kvanttimekaniikan täyttämistä ajatuskuluista tiukkaan realismiin oli aikamoinen kylpy. Kun kyseessä on Suomen kirjallisuuden yksi kaikkein kivijalkaisimmista teoksista, niin kyllä tässä näppäimistö tutisee, kun miettii, mitä tästä sanoisi, jotta tälle tekisi kunniaa. Todettakoon nyt ensiksi, että Linnan henkilökuvaus on yksinkertaisesti loisteliasta. Välillä on suorastaan vaikea uskoa, että kyse on romaanihenkilöistä, niin lihaa ja vert...

Olen odottanut kovasti Tiina Raevaaran uusinta teosta, koska hänen novellikokoelmansa 'En tunne sinua vierelläni' (2010) oli aivan huikaisevan hyvä. Yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista novellikokoelmista pitkään aikaan, vaikkakin jotkut kirjallisuuskriitikot olivat muistaakseni vähän toista mieltä.  Kokoelman lukemisesta on jo aikaa, mutta novelleista syntyneet mielensisäiset kuvat ja tunnelmat elävät edelleen vahvoina mielessäni. 'Laukaisu' on kaikin tavoin pitkälle mietitty kertomus erään perhesurman anatomiasta. Sen kieli on täydellisyyttä hipovan huolellista. Ei yhtäkään ylimääräistä tai turhaa sanaa. Raevaara on tappanut kaikki "darlingsit" kirjoittamisprosessin aikana, niin että lukija voi nauttia kielestä, joka on juuri sopivan kypsää kuin mehukas luumu. Tekstin hioutuneisuus tuo mieleeni Thomas Mannin ja kumppaneiden kaltaiset kirjailijat, joiden kielen sujuvuus kantaa mestarillisuuden leimaa . Raevaaran pienoisromaanin alku on miele...

Leena Parkkisen 'Sinun jälkeesi, Max' (2009) oli harvinaisen hieno esikoisteos. Tarina siamilaisista kaksosista palkittiinkin ansaitusti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. 'Maxia' lukiessani muistan ajatelleeni, että teos irtoaa ilahduttavalla tavalla perisuomalaisesta realismista ja kurkottaa kohti eurooppalaisen kirjallisuuden kenttää. 'Max' ei ollut helppoa kirjallisuutta, vaan se vaati lukijalta paljon. Tätä taustaa vasten odotukseni Parkkisen uudelta romaanilta olivat korkealla. Yllättääkö hän minut jälleen? Heti alkuun on todettava, että 'Galtbystä länteen' on helpompi teos kuin 'Max', jolla en tarkoita, että se olisi mitenkään huono asia. Parkkinen jatkaa toisessa romaanissaan jo esikoisteoksesta tuttuja teemoja tutkiessaan erilaisuutta ja ihmisen symbioottista suhdetta toiseen ihmiseen. Kerronta on vahvaa ja tempaa lukijan otteeseensa heti alkusivuilta. Jotain teoksen imusta kertonee sekin, että minun oli pakko lukea se lopp...

'Popula' on ilotulitusta ja tragikoomista räiskintää, joka luotaa nykyihmisen pahaa oloa ja merkityksettömyyden tunteita. Ihmiset ovat solmussa niin itsensä kuin toistensakin kanssa, elämä pitkää putkea, jonka läpi kirjan henkilöt yrittävät valua miten kukin parhaaksi taitavat. Hassisen romaanin avainsanoja ovat äiti-tytärsuhde, vanhustenhoito, rasismi, väljähtynyt avioliitto, uusnatsit, alkoholismi, taidekäsitys, epätoivo, väkivalta. Nämä Hassinen puristaa tekstuaalisen lihamyllyn läpi ja tuloksena on sanallista jauhelihaa, josta omassa luennassani nousi päällimmäiseksi näkemys siitä, miksi ihmisestä tulee perussuomalaisten kannattaja. Teoksen päähenkilöt ovat naapurukset Pirjo ja Perttu, joilla on keskenään ihmissuhde, mutta ei parisuhdetta. Pirjo on lapsesta asti halunnut maalata tauluja, mutta hänen äitinsä on suhtautunut asiaan halveksien ja torjuvasti.  "Äläkä vain rupea kuvittelemaan, että sinä mihinkään Ateneumiin pääsisit opiskelemaan. [...] Älä sinä har...

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen. Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa. Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta. Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdela...