Reader, why did I marry him?

The Female Persuasion on suuri romaani. Se on suuri niin kokonsa (454 sivua) kuin siinä käsiteltyjen aiheiden vuoksi, mutta myös siksi, että se on laajan lukijakunnan romaani. Viime aikoina olen lukenut melko harvoin kirjoja, jotka ovat suuren yleisön romaaneja, mutta The Female Persuasion on juuri sellainen.  Wolitzerin tapa kuvata niin henkilöitä kuin asioita hyvin läheltä ja paikoin suorastaan pikkutarkasti edustaa amerikkalaisen kirjallisuuden realistista esitystapaa parhaimmillaan. Kielellisesti tämä teos ei tarjoa erityisiä koukkuja, mutta se on suorastaan järkyttävän hyvin kirjoitettu ja tarina vetää kuin junan toiletti. The Female Persuasion on rakkaustarina, mutta romanttinen juoni on vain yksi sen säikeistä. Lanka, joka pitää teoksen laajaa tematiikkaa kasassa ja jonka rinnalla kulkevat ihmisten väliset, toisinaan hyvin satunnaiset ja pikaisetkin kohtaamiset, joiden vaikutus elämään voi olla merkittävä. There are some people who have such a strong effect on ...

Lähes kyllästymiseen asti on saatu viisailta ja tietäviltä kuulla, että kirjallisuuden pitää olla yhteiskunnallista. No, tässä sitä yhteiskunnallista kirjallisuutta nyt olisi. Amerikkalais-meksikolainen Jennifer Clement (s. 1960) on suorastaan yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen erikoistunut kirjailija. Hän on myös ensimmäinen nainen, joka on valittu kansainvälisen sananvapausjärjestön, PENin, presidentiksi. Esikoisromaanissaan Basquiatin leski (The Widow Basquiat, 2000) Clement nosti esiin 27-vuotiaana kuolleen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin sekä New Yorkin taidegallerioiden vähemmän päivänvaloa kestävät puolet. Clement kuvasi taidemaailmaan sisäänkirjoitettua valkoisuutta, jonka Basquiat onnistui haastamaan olemalla ensimmäinen musta taiteilija, jonka teokset pääsivät New Yorkin vaikutusvaltaisimpiin museoihin ja gallerioihin. Suomeksi saatiin ensimmäisenä lukea Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, 2014), joka on paitsi taidoka...

Heti alusta asti tiedän, että nyt luen jotakin todella hyvää, mutta en tiedä, mistä se hyvyys loppujen lopuksi muodostuu. Se on enemmän kuin Lethemin kirjoittamat taidokkaat lauseet ja hänen outo ja villisti vinksahtanut kerrontatapansa sekä paikoin surrealistiset maailmansa. Se on vaikutusta, joka menee niihin aivojen osiin, joissa syntyy kutkuttava hämmennys. Jonathan Lethem (s. 1964) on amerikkalainen, varsin arvostettu kirjailija, joka Suomessa ei taida olla kovin tunnettu, mutta jolla kotimaassaan on läjäpäin kiihkeitä faneja. Suomeksi häntä ei ole julkaistu,* mutta tähän asiaan on onneksi tulossa muutos, sillä Moebius kustantamolta on nyt keväällä tulossa suomeksi Lethemin romaani Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn 1999).  Hyvä niin, sillä Lethemin kieli on sen verran haastavaa, että jouduin tätä kokoelmaa lukiessani turvautumaan sanakirjaan kerran jos toisenkin, enkä kaikin paikoin siltikään ollut aivan varma, ymmärsinkö lukemaani. Lethemin käsissä kieli ja san...

Panen päähäni hatun, jotta voin ottaa sen pois. Nyt on kirjoitettava ihan hiljaa. Nyt on kirjoitettava niin, että ei ole yhtään kuohuvaa adjektiviia. Mr. Coates, minä luotan siihen, että kun sanon kiitos, sinä tiedät, että se sisältää kaiken. * Ta-Nehisi Coatesin Between the World and me on pitkä kirje isältä pojalle. Coates haluaa tässä teoksessa välittää pojalleen kaiken sen, mitä hän on oppinut elämästä eläessään mustana ihmisenä Amerikassa. Tunnustan rajoitukseni. Teos sisältää paljon sellaista, jota en voi täysin ymmärtää, koska olen valkoihoinen eurooppalainen. Se, minkä haluan tehdä ehdottoman selväksi on, että näin rehellistä tekstiä olen harvoin lukenut. Läsnä on mustien synkkää historiaa ja järjestelmällistä sortoa, mutta myös rakkauden kantavaa voimaa, omien virheiden tunnustamista ja viiltävän totuudellista reflektointia omasta paikasta maailmassa. Coates kirjoittaa vaikeista ja kipeistä asioista. Hän osoittaa, miten amerikkalainen unelma on rakennettu musti...

Lainasin Rebecca Solnitin esseet kirjastosta. Nyt myöhästymissakkoa tulee joka päivä lisää, sillä en haluaisi päästää näistä esseistä irti. En ollut osannut odottaa, että Solnitin esseiden sulattelu olisi niin hidasta kuin se on ollut. Yhtä vähän osasin odottaa, että hänen tekstinsä olisivat kuin kevätaurinko, joka paljastaa pölyn. Pöly tarkoitaa tässä tapauksessa blogikirjoitusteni laatua. Puhun luonnollisesti vain omasta blogistani. Cision asettelee blogeja vuosittain järjestykseen ja nyt lokakuussa oli kirjallisuusblogien vuoro. Lämpimät onnentoivotukset sijoittuneille! Oma sijoitukseni kymmenenneksi oli suuri yllätys ja olen siitä luonnollisesti hyvin otettu. Jos kuitenkin ollaan rehelllisiä, Cision-sijoitus ei kerro mitään blogin laadusta. Cision mittaa ihan muita asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö listalle tänä vuonna olisi päätynyt kanssabloggareiden aivan erinomaisia blogeja. Älyllinen löysyys on kamalaa ja Solnit saa minut näkemään sitä kaikkialla blogissan...

Luin samanaikaisesti David Foster Wallacen novellikokoelmaa Kummatukkainen tyttö ja Robert Cooverin postmodernia leikkiä nimeltä Pinokkio Venetsiassa . Sen verran kovaa kamaa nämä kaksi, että välillä tuli kyllä isiä ikävä. Tosin oli tästä yhtäaikaisuudesta hyötyäkin, jos hyödyksi lasketaan se, että Cooverin romaanin johdosta Wallacen novellit tuntuivat luultavasti huomattavasti helpommin lähestyttäviltä kuin miltä ne olisivat tuntuneet ilman Cooverin seuraa. En ole aiemmin lukenut Wallacea, joka on vaikean maineessa. Wallace-neitsyyteni menettämisen kunniaksi ajattelin tässä kohdin liimata itselleni rintakarvat, jotta voin niitä röyhistellä. Tuntuupa mukavalta. Aika machomiehekkäältä itse asiassa, mutta en nyt kuitenkaan jätä itseäni rintakarvojeni vangiksi, vaan hyppään takaisin Wallacen rattikelkkaan. Teksti pyörii pesukoneessa, energiansäästöohjelma ei ole käytössä Koska novellit tähän kokoelmaan on valittu eri teoksista ei ole mielekästä lähteä etsimään mitään erit...

Sukupuolen sekoittaja lähtee sotaan. Eikun: sukupuolen ylittäjä lähtee sotaan. Vai sittenkin: eri sukupuolirooleihin liittyviä stereotypioita hyväkseen käyttävä lähtee sotaan. Ei kuulosta hyvältä. Joskus on vaan niin paljon helpompaa sanoa jokin asia englanniksi. Kuten vaikkapa juuri tämä kyseinen lause: Gender bender goes to a war. Kiinnostuin Laird Huntin romaanista Neverhome luettuani, että se kertoo naisesta, joka osallistui Yhdysvaltojen sisällissotaan mieheksi pukeutuneena. Eikö olekin hassua, miten vaatteet muuttavat ihmisen sukupuolen? Okei, tarvitaan siihen myös vähän erilainen kävelytyyli ja pari muutakin juttua, kuten tietynmallinen housuihin laitettava kapine. Uskottavuuden kannalta hyväksi ovat myös rohkea ja pelkäämätön luonne, joka ei hätkähdä sen enempää vähästä kuin paljostakaan sekä hyvät ampumataidot. Näitä kaikkia Gallant Ashilta löytyy. Turhaan ei hänen nimeensä liitetä attribuuttia Gallant eli rohkea. "I was strong and he was not, so it was me went...

3 minuuttia voi muuttaa koko loppuelämän.  3 minuuttia voi ottaa elämän kauhakuormaajaotteeseensa ja paiskata sen pitkin sementtiä ja asvaltoituja katuja. 3 ratkaisevaa minuuttia, jotka ovat iäksi menneet. Iäksi jääneet. * Akhil Sharmaa pidetään yhtenä uusista vahvoista kertojaäänistä ja vuonna 2007 hänet valittiin Grantan parhaiden nuorten amerikkalaisten romaanikirjailijoiden listalle. Esikoisteoksestaan An Obedient Father (2000) hän sai PEN/Hemingway -palkinnon ja Family Life (2015) puolestaan toi hänelle  Folio-palkinnon . Syntyperältään intialaisen Sharman romaani kertoo Mishran perheestä, joka edustaa ensimmäisiä Intiasta Amerikkaan muuttaneiden sukupolvea. Ensin lähtee isä ja vuoden päästä häntä seuraavat äiti sekä veljekset Birju ja Ajay. Vaikka Sharma kertoo yhdestä perheestä, hänen kuvauksensa muodostuu yleisemmäksi kuvaksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi monet intialaisperheet ovat päätyneet muuttamaan Amerikkaan. Isän kohdalla mu...