Reader, why did I marry him?

Ensin oli Taivas . Sitä seurasi Yliaika ja nyt on vuorossa vuoteen 2045 sijoittuva  Lakipiste , joka päättää Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvan trilogiasarjan. Kaikille kolmelle teokselle on yhteistä, että niiden herättämät epämukavuuden tunteet ja paikoin suoranainen kauhu syntyvät siitä, että kuvatut tapahtumat saattavat hyvinkin toteutua parin vuosikymmenen kuluessa.  Trilogia saa kysymään, mitä pitäisi tehdä, jotta emme ajautuisi Leinon teoksissa kuvattuihin olosuhteisiin ja elämisen tapaan? Jos siis reagointiin ylipäänsä on enää aikaa. Ehkä olemme jo ohittaneet lakipisteen. Taivas ja Yliaika ovat olleet siinä määrin vetäviä "pakkauksia", että kun sain käsiini Lakipisteen en pystynyt olemaan aloittamatta lukemista heti sillä siunaamalla, vaikka moni muu teos oli kesken. Ajattelin, että luen vähän alkua, mutta niinhän siinä kävi, että Lakipiste ei päästänyt otteestaan ja luin sitä puoliväliin samoin tein ja loput seuraavana aamuna.   Lakipisteen päähenkil...

Yhdenkin ihmisen käännyttäminen järkiperustein oli hyvin vaikeaa ja joukon mahdotonta. Muutama kuukausi sitten Piia Leinon Yliaika olisi ollut huomattavasti dystooppisempi romaani kuin mitä se on juuri tänään.  Yhä edelleen suomalainen lukija voi löytää Yliajasta dystopiaa, kun taas ruotsalaiselle lukijalle Yliaika lähenee huomattavassa määrin realistista esitystapaa. Yliajan päähenkilö on Annastiina Kankaanrinta, politiikan portailla korkealle - aina peruspalveluministeriksi asti - kivunnut nainen. Annastiina on elämässään nauttinut monista etuoikeuksista, jotka ajan myötä ovat muuttuneet hänelle itsestään selvyyksiksi. Hän on ollut myös mukana luomassa Lex 75 -nimistä lakia, jonka mukaan ihminen 75 vuotta täytettyään menettää Suomen kansalaisuuden. Jos 75-vuotias haluaa taata, että hänen lapsensa saavat perintöä sen sijaan, että hänen omaisuutensa päätyisi valtion haltuun, on hänellä edessään exitus. Kahdella eri aikatasolla etenevä Yliaika on niin ajankohtainen romaani...

Nyt on satiiri yhteiskuntakritiikiin palveluksessa tavalla, joka antaa aihettaa kattaa juhlapöytä. Monet näistä novelleista ovat tylyjä, mutta samaan aikaan myötätuntoisia ja ihmisen puolella. Friday Black häiritsee, eikä anna rauhaa. Adjei-Brenyahin tekstit ovat tulitikkuja, jotka pakottavat myös valkoisen ihmisen silmät auki. Nana Kwame Adjei-Brenyah (s. 1990) on ghanalais-amerikkalainen kirjailija, jonka tekstejä on aiemmin julkaistu useissa lehdissä. Friday Black on hänen esikoisteoksensa, eikä tarvitse omata ennustajanlahjoja todetakseen, että tässä on kirjailija, josta tulemme jatkossa kuulemaan vielä paljon. Friday Blackin novellit piikittävät amerikkalaista rasismia ja konsumerismia, eivätkä ne tee sitä hellävaraisesti. Kokoelman ensimmäinen novelli The Finkelstein 5 on niin dynamiittia satiiria, että sitä lukiessani olen jo valmis julistamaan uuden kirjallisen tähden syntyneen. Novellissa kuvataan, miten valkoinen amerikkalaismies käyttää äärimmäisen brutaalilla taval...

"[m]uureille suojatulle asuinalueelle pääsee vain kauko-ohjausportin kautta. Muuri ympäröi koko asuinaluetta, ja lukittu portti katkaisee tien luvattomilta." Edellä oleva sitaatti voisi hyvin olla Mohsin Hamidin romaanista Exit West , mutta tosiasiassa se on peräisin Iltasanomissa lokakuun alussa olleesta kirjoituksesta, * joka käsitteli ruotsalaista Onsalan taajamaa, jossa ihmiset ovat suojautuneet turvattomiksi kokemaltaan yhteiskunnalta muurin taakse. Mohsin Hamid (s. 1971) on pakistanilainen kirjailija, joka debytoi vuonna 2000 romaanilla Moth Smoke . Parhaiten hänet tunnetaan romaanista Fundamentalisti vasten tahtoaan ( The Reluctant Fundamentalist, 2007), joka on saanut maailmalla useita palkintoja ja tunnustuksia ja joka on keikkunut omallakin lukulistallani jo viimeiset viisi vuotta. Romaani julkaistiin alunperin suomeksi heti vuonna 2007 (Tammi) ja siitä on tänä vuonna julkaistu uusi painos (Otava). Exit Westin on suomentanut Juhani Lindholm ja hänen suo...

Alitajunta toimii merkillisillä tavoilla, joista se kuuluisa pirukaan ei ota selvää. Hannele Mikaela Taivassalon ja Catherine Anyango Grünewaldin sarjis Scandorama nosti alitajuntani himmeiköistä kortin, jossa lukee Rosebud. Orson Wellesin elokuvan Citizen Kane katsoneet tietävät, että Rosebud oli elokuvan päähenkilön kelkka, jolla hän lasketteli lapsuudessaan. Elokuva huipentuu kohtaukseen, jossa kelkka heitetään uuniin. Mitä ihmettä tällä on tekemistä Scandoraman kanssa? Scandorama on dystopiasarjis, joka kertoo maailmasta, jossa toiset elävät paratiisissa (Stohome City) ja toiset sen kääntöpuolella (Helsingy City). Maantieteellisenä alueena Scandorama kattaa Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen, jotka ovat osa Neuropaa. Stohome City on kauniiden ihmisten puhdas kaupunki, Helsingy City harmaasävyinen ja hapeton rauniokaupunki. Scandoramassa Taivassalo ja Anyango Grünewald kuvaavat kontrolliyhteiskuntaa, jossa puhdas pyrkii suojelemaan puhtauttaan ja pitämään ulkopuolellaan n...

Kaikki tässä huushollissa tietää, että Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on aivan loistava romaani. Olen tullut kertoneeksi sen perheenjäsenilleni sen verran monta kertaa, että he ovat ottaneet käyttöön jo Katseen. Myös kaikki ystäväni, joita olen tavannut tämän romaanin lukemisen jälkeen tietävät, kuinka suuren vaikutuksen tämä kirja minuun teki. Olen informoinut Anyurun romaanista kaikkia heitä, joita olen viime aikoina tavannut. Näin siksi, että on ihan mahdotonta olla tästä romaanista hiljaa. Aika harvoin käy niin, että kirja on onnistunut ihan kaikilta osa-alueiltaan, mutta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tällainen kirja. Se on kielellisesti briljantti ja teoksessa kuvattujen henkilöiden sanankäyttö (mm. puhekieliset ilmaukset wallah, yani, balagan) tekevät henkilöistä vahvasti kulttuurisesti läsnäolevia. Anyurun romaanin käännös on ihan loistava sekin ja siitä suuret kiitokseni Outi Mennalle. Tarina on vetävä ja henkilöhahmot monitahoisesti kuvattuja, mutta ...

Tule sinäkin Taivaaseen siellä on nastaa. Tule laulamaan: Hakuna matata! Ei huolen häivää, päivä on huoleton ... Edessä on kylmäävä tulevaisuus, mikäli on uskominen Piia Leinon romaania Taivas . Se sijoittuu vuoteen 2058 ja vaikka aikajänne tähän päivään on vain 40 vuotta on paljon näiden vuosien aikana ehtinyt tapahtua. On mm. sodittu ja sodan ovat voittaneet isänmaalliset. Kansakunta on ajettu niin pahaan lamaannuksen tilaan, että sitä ei kiinnosta edes seksi. Niinpä lapsiakaan ei enää synny. Helsinki on eristetty muurilla ja kaduilla partioivat pistinmiehet. Yhteiskunnan struktuuri on romahtanut ja ihmiset poistuvat vain harvoin kotoaan. Ulkosalla värjöttelevät kerjäläiset, joilla muuta paikkaa ei ole. Ne onnekkaat joilla on siihen mahdollisuus, viettävät aikaansa Taivas-nimisessä virtuaalimaailmassa. Leinon scifiksi luokitellusta romaanista tekee erityisen kovan jutun se, että se sijoittuu niin lähitulevaisuuteen, että moni lukijoista voi tarkastella sitä osana omaa mahdoll...

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle. Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi. Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempä...

Jos sattuu olemaan kotona, kun tulee jano, voi kävellä keittiöön ja laskea hanasta lasiin vettä ja tainnuttaa janonsa. Useimmiten ei tule edes ajatelleeksi, miten onnekasta on, jos raikasta juomavettä on saatavilla suoraan hanasta. Lisäonnekasta on, että suihkussakin voi lorotella vettä mielin määrin (tosin jonkun äänen pitäisi kyllä soimata ja muistuttaa, että vettä ei ole tehty tuhlattavaksi). Puhdas vesi on meille itsestäänselvyys, mutta se ei ole sitä suinkaan kaikkialla ja harvinaisen vähän se on sitä Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin tytär (2012), jossa eletään myöhempiä aikoja, jolloin vedestä on tullut luksusta, jota jokainen saa käyttöönsä vain tietyn kiintiön ja jonka väärinkäytöksiä vesivalvojat tarkkailevat. Teemestarin kirja on ollut suuri menestys niin koti- kuin ulkomaillakin. Lukemani pokkaripainoksen takakannessa kerrotaan, että kun se ilmestyi Yhdysvalloissa kesällä 2014 siitä otettiin heti kättelyssä 50 000 kappaleen painos. Englanninkielisestä kään...

Miksi toisista kirjoista puhutaan niin paljon ja toisista ei? Edellisessä lauseessa luonnollisesti oletan, että sekä toiset että toiset antavat yhtä lailla aihetta puheeseen. Alexandra Salmelan Antisankari kuuluu niihin, joista ei liiemmin ole puhuttu, vaikka aihetta olisi. Minulle Antisankari on kuitenkin yksi tämän kirjasyksyn kiinnostavimmista suomalaisista teoksista. Ja hei, jos nyt satut haluamaan tuttua ja turvallista ja ikuista suomalaista realismia tai jos haluat valmiiksi lukkoonlyötyä tekstiä, joka ei vaadi lukijaltaan muuta kuin lukemista, niin pysy kaukana Antisankarista. Salmela suorastaan räjähti lukijoiden tietoisuuteen esikoisteoksellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010), joka voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle "27:n" lukeminen oli melkoisen kova tinki. Paikoin kulki hyvin ja mainiosti, mutta toisin paikoin oli piinaa. Tästä huolimatta teos teki varsin selväksi sen, että Salmela on lahjakas. J...

Ring ring! Herätys ja huomio!  Jos mielesi on tehnyt lukea dystopiaa, mutta se on jäänyt pohdiskelun asteelle, tässä on nyt teos, jonka myötä on helppo uida tämän genren liiveihin. Ihon alaisissa muokataan. Kaikkia niitä osia, joita ihmisessä on. Lisätään, poistetaan ja työstetään. Toisinaan leikataan luutakin. Kauneusklinikoilla syntyy täydellisennäköisiä muovi-ihmisiä, jotka vastaantullessaan julistavat koko olemuksellaan, että on vanhanaikaista olla luomu eli muokkaamaton. Pois tieltä köyhät ja rupsahtaneet, maailma on muokattujen. Tämä on tulevaisuutemme, vaikka joku vielä yrittääkin puhua siitä, miten rypyt ja arvet ovat kauniita, koska ne kertovat eletystä elämästä. Anu Holopainen iskee neulansa ulkonäkövaatimusten valtimoon ja runttaa ihan kunnolla. Eletään maailmassa, jossa iirismuokkauksia, labioplastioita, kiristyksiä ja pursotuksia ostetaan klinikoilta kuin Ruispaloja lähi-Siwasta. Ruumiista on tullut teatteri. Näyttämö, jonka kautta julistetaan olemassaoloa...

"Survival is insufficient." Olipa kerran maailma. Se paikka, jossa me elämme. Maailma, jonka tuhosi erittäin nopeasti leviävä pandemia-virus, joka tappoi 99 % maailmamme asukkaista. Sen jälkeen alkoi toisenlainen maailma. "Time had been reset by catastrophe." * Emily St. John Mandelin romaani Station Eleven liikkuu kahdella eri aikatasolla. On aika ennen katastrofia ja aika sen jälkeen. Teoksessa sukkuloidaan taitavasti näiden kahden maailman välillä pandemia-viruksen toimiessa maailmoiden välisenä porttina. Station Eleven on vahvaa kerrontaa. Pitkin teosta Emily St. John Mandel tarjoilee lukijalle irrallisen tuntuisia vihjeitä kuin ne olisivat eri värisiä ja paksuisia langanpätkiä, joista lukija ei tiedä, mihin villapaitaan ne kuuluvat. Mikä on esimerkiksi ennen katasrofia -maailman Luli-nimisen koiran ja katastrofin jälkeisen Luli-koiran välinen yhteys? Onko niillä edes mitään yhteyttä? Onko vain sattumaa, että kaksi eri ihmistä olisivat antaneet k...

Edan Lepuckin romaanissa California (2014) eletään aikaa, jolloin maailma sellaisena kuin sen tunnemme, on tullut tiensä päähän. Yhteiskuntarakenteet ovat sortuneet: kongressi, koululaitokset ja internet lakanneet toimimasta. Kaikesta on pulaa ja hinnat ovat kohonneet pilviin. Terveydenhoitoa ei enää ole saatavilla kuin maksamalla joko käteisellä tai kullalla. Californian lohduttomuudessa on kaikuja Cormac McCarthyn apokalyptisestä romaanista Tie (The Road, 2006), mutta se sijoittuu ajallisesti lähitulevaisuuteen 2060-luvulle ja tämä luo teokseen häiritsevän ja ahdistavan paineen. Puhutaan ajasta, joka on hyvin lähellä. Kehityskulusta, joka on hyvin mahdollinen. Lepuckin luoma tulevaisuuskuva vaikuttaa käsinkosketeltavan todelliselta, eikä sen häiritsevyyttä voi hiljentää sijoittamalla Californian dystopia-genreen. Frida ja Cal ovat jättäneet taakseen Los Angelesin ja asettuneet asumaan kalifornialaiselle joutomaalle. He eivät tiedä, kuinka paljon muita ihmisiä on mahdollisesti ...

Hyvä blogini lukija, olet astunut käytävään, jota pitkin kuljetaan Hotel Sapiensiin. Katso käytävän seiniä, joille olen sanatarkasti heijastanut artikkelin Turun sanomien digilehdestä 9.3.2014. Filosofit Platonista ja Zhuangzista alkaen ovat pohtineet mikä on todellista ja mikä ei. Viime vuosina ruotsalaislähtöinen filosofi Nick Boström on saanut totiset fyysikotkin pohtimaan ajatusta. Boström on kehittänyt argumentin, jonka mukaan on äärimmäisen todennäköistä, että meidän maailmamme on vain tulevaisuuden ihmisten luoma simulaatio. Boström olettaa, että jossain vaiheessa ihmiskunta kehittää niin tehokkaita tietokoneita, että niillä voidaan simuloida lähes koko universumi. Jos tällaisia historiasimulaatioita tehdään vaikka kaksi, on tilastollisesti todennäköisempää, että me elämme tietokoneohjelmassa kuin oikeassa todellisuudessa. Oletko valmis? Napauta Hotel Sapiensin ovea, niin avaan sen sinulle. * Kun olin lapsi seisoin peili kädessäni peilin edessä, jolloin peili...