Reader, why did I marry him?

Mummoni serkku kertoi kerran, että nuorena tyttönä, kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt, hän painoi päänsä vasten lehmän lämminta kylkeä. Lehmä kuunteli, ymmärsi ja tarjosi lämpönsä. Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu on raaka ja kaunis. Sen maailmassa rajat ihmisten ja eläinten välillä ovat horjuvia. Elämä retuuttaa molempia, raahaa pitkin pakkaskylmää pihamaata ja painaa alemmas ja potkaisee, mutta ihminen ja eläin nousevat. Synnyttävat elleivät kuole. Joskus ihmisen ja eläimen huudosta ei tiedä, onko kyseessä syntymän vai kuoleman ääni. Mukan romaani on sekä kertomus erään lappilaisen kylän ihmisistä että Martta Mäkelän seksuaalisen heräämisen kasvutarina. Jos kuka on nähnyt kirjan pohjalta tehdyn, Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan tuskin pystyy unohtamaan Marttaa näytelleen Maritta Viitamäen roolisuoritusta. Hänen katseensa päilyi lukemieni sivujen yllä. Katse, jossa on niin paljon, että enempää tuskin ihmisen katseeseen mahtuu. Maa on syntin...

Kuvataiteilija Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset alkaa vakuuttavasti. Todella vakuuttavasti. Luettuani ensimmäiset 50 sivua laitoin Kitin teoksesta kuvan Instagramiin tekstillä "Vapise Tommi Kinnunen." Elävän näköisissä pääosassa ovat eläimet. Osa heistä täytettyjä, osa hengissä, monet kuolleinakin erittäin elävän näköisiä. Eläinten välissä kuljeskelevat ihmiset; sivuroolissa, esiripun takana, spottivalon laitamilla. Tarina lähtee käyntiin, kun Sisko haluaa naapurin Alfredia ja haluaminen muuttuu molemminpuoliseksi. Sisko on naimisissa Reinon kanssa, Alfred Eevan. Jälkimmäisillä on kolme tyttöä, kun taas Sisko ja Reino ovat lapsettomia. Eletään 1900-luvun puoliväliä Pohjois-Suomessa ja kuinka ollakaan, saman vuorokauden aikana saavat alkunsa sekä Siskon että Eevan raskaudet. Seuraavana aamuna Alfred näkee, miten joen virtaamissuunta muuttuu. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Sisko synnyttää Sakarin, Eeva Aleksandran. Lapsista tulee parhaat kaverit. Kitti kuvaa ...

Tiedäthän sen tunteen,  nopean kohtaamisen muukalaisen kanssa. Sen vavahduksen, kun hänen ja sinun välille tulee silta, joka rakentuu vain sortuakseen. Joskus muukalainen voi olla kirja. Se voi olla Monique Roffeyn Archipelago. Romaani, jonka olisin toivonut jatkuvan loputtomiin. Tutustuin Monique Roffeyn, kuten moniin muihinkin lempikirjailijoihini sitä kautta, että hänen teoksensa The White Woman on the Green Bicycle, oli vuonna 2010 Baileys Women's Price for Fiction (tuolloin Orange Prize) ehdokkaana. Kun kesällä 2011 olin lähdössä lomalle Lefkaksen saarelle otin tämän Roffeyn romaanin mukaani. Tuolloin en osannut yhtään aavistaa, että en olisi voinut lukemistani paremmin valita. Lefkaksella yhdistyi kolme asiaa: Valkoinen nainen vihreän polkupyörän selässä, myyttinen Ithakan saari sekä menneiden vuosien jetset-juhlintaa huokuva Onassiksen saari.  Ithaka oli pitkään ollut paikka, jossa olin halunnut käydä. Kulkea jalanjäljillä. Odysseus. Mykeneläiset rauniot. ...