Reader, why did I marry him?

Vain amatöörit lukevat pelkästään kirjoja, joista he pitävät ja joiden lukeminen on viihdyttävää. Kirjallisuuden tosiystävät sen sijaan taistelevat myös sellaisten teosten kanssa, joiden lukeminen ei tahdo ottaa onnistuakseen ja joiden sivuilta löytyy "vastaanpaneva seinä" jos toinenkin. Vastaanpistävät kirjat opettavat lukijaansa siirtämään nautintoa, joka syntyy vasta siinä vaiheessa kun hankalan teoksen on saanut luetuksi loppuun. Tyydytyksen tunne palkitsee kaiken vaivannäön ja saa lukiessa kohdatut vastoinkäymiset vaikuttamaan välttämättömiltä kokemuksilta, joista ei niiden tuskallisuudesta huolimatta haluaisi luopua. Moni lukemiseen intohimoiseti suhtautuva korostaa vanhempien kirjojen tärkeyttä, mutta tämä ei tarkoita, että he niitä lukisivat. Vaikuttaakin siltä, että kyse on pelkästään siitä, että on hienompaa (ja elitistisempää) korostaa vanhemman kirjallisuuden merkitystä kuin hehkuttaa pelkästään uutuuksia. Usein kyse on kuitenkin enemmän kirjapuheesta ja oma...

Onko Rosa Liksomin romaanin Everstinna samanniminen päähenkilö ihan järjissään? Miten muuten voisi olla selitettävissä hänen suunnaton fasismin ihailunsa ja hänen pitkään täydellinen sokeutensa sen suhteen, mikä hänen rakastettunsa, myöhemmin aviomiehensä, Eversti oikein on miehiään. Kirjabloggarit valitsivat Rosa Liksomin Everstinnan vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi teokseksi, mutta minä ennätin sen pariin vasta nyt. Koska Everstinnasta on puhuttu paljon ei sen aihepiiri tullut minulle yllätyksenä. Tosin olin jotenkin onnistunut muodostamaan itselleni sellaisen osin virheellisen käsityksen, että tämän kirjan pääteema on väkivalta avioliitossa. Tämän vuoksi minulle tulikin yllätyksenä, miten paljon tässä teoksessa on kysymys myös politiikasta ja ennen muuta Suomen ja Saksan välisistä suhteista 1930- ja 40-luvuilla. Lisäksi tiesin lukemaan ryhtyessäni, että Everstinnan hahmon taustalla on kirjailija Annikki Kariniemi. Olen huono lukemaan kirjoja, jotka on kirjoitettu murteella...

Nyt on tarjolla unelmien poikaystävä jos toinenkin, sillä Diane Ducret'n Tinderistä löytyy korkeimman poliittisen tason naistenmiehiä. Kannattaa siis olla erityisen valppaana, sillä nämä ovat miehiä, joille ottajia riittää jonoksi asti. Marssitan kandidaatit esiin siinä järjestyksessä kuin he Ducret'n kirjasssa on esitelty. Voilà: Benito Mussolini, Vladimir Lenin, Josif Stalin, António Salazar, Jean-Bédel Bokassa, Mao Zedong, Nicolae Ceauşescu, Adolf Hitler. Teitkö jo valintasi? * Ensimmäinen asia, joka minua tässä teoksessa hämmentää on se, että siinä kuvatuilla diktaattoreilla on yksityiselämä. Tietenkin on selvää, että näin on, mutta en ole ennen Ducret'n kirjaa tullut tätä asiaa ajatelleeksi sillä tasolla kuin nyt näistä miehistä lukiessani. Huomaan, että kuvani heistä on perustunut pääasiassa historian kirjoituksiin ja muuhun julkiseen kirjoitteluun, joissa yksityiselämän piiriin kuuluvista asioista ei paljoa ole puhuttu. Vaikutelmani vahvuuttaa lisää vie...

Tätä jokea olen ylittänyt risti selässäni päivästä viikosta toiseen lukiessani Graniittimiestä. Olen ollut Michel Tournierin Keijujen kuningas ja lannevaatteeni on likainen. Suoraan sanottuna paskainen ja nyt en puhu metaforin. Rannalle voisin nousta, jos luopuisin aatteistani. Vaan minä hullu ja toivoton, puren hampaillani idealismin reunaa. Lohkeaa hammas, tirskuu veri, vaan en luovuta sittenkään. Jatkan kulkuani liejuisessa vedessä tulematta perille. En voi saavuttaa vastarantaa, sillä siellä lakkaisin olemasta. * Sirpa Kähkösen Graniittimies oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja luin siitä silloin monia kiittäviä postauksia. En tiedä, mitä odotin, mutta sain kumaraan painavan, suorastaan ahdistavan lukukokemuksen. Sen vuoksi kirjoitankin tästä teoksesta nopeasti ja postaan samoin tein. Haluan eroon niistä tuntemuksista, joita Graniittimies minussa synnytti. Romaanin alussa Klara ja Ilja loikkaavat Venäjälle hiihtämällä. Ei tarvitse käydä umpihankeen, sillä latu on j...