Reader, why did I marry him?

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostoa on kehuttu niin tuhottoman paljon, että tekisi jo periaatteesta mieli olla eri mieltä. Väkisinkin huomasin lukiessani alkavani pohtia, miten kehuketju oikeastaan muodostuu. Onko niin, että ensin joku tarpeeksi arvovaltainen tyyppi kehuu kirjan ja sen jälkeen toinen ei-yhtä-arvovaltainen nojaa arvovaltaisemman näkemykseen ja päätyy hänkin kehumaan teosta. Kolmas taas luottaa näiden kahden arvioihin ja näin edetään ja kehujien lista kasvaa pitkälti ilman, että monikaan heistä pysähtyy välttämättä edes miettimään, mihin kehut oikeastaan perustuvat. Syvien pohdintojen jaostossa on kasapäin hyviä juttuja, mutta ovatko ne myös erinomaisia juttuja? Offillin teksti on fragmentaarista ja varsinkin teoksen alussa eri kappaleiden väliset yhteydet ovat ohuenpuoleisia. Edetessään tämä teos kuitenkin alkaa kokoontua hyvän pastakastikkeen tavoin. Sakenee, sakenee ja tuoksuu, huumaavastikin. En tiedä, kertooko Syvien pohdintojen jaosto Offillin omasta ...

Meidän on kasvatettava tyttöjämme eri tavalla. Meidän on kasvatettava myös poikiamme eri tavalla.* Vuosi lienee 2013. Katson youtubesta Chimamanda Adichien Ted talk-puhetta. Kuuntelen lumoutuneena, kun tämä kaunis, viisas ja  ylväs feministi puhuu. Ajattelen, että olisipa maailmassa enemmän hänen kaltaisiaan. Pienessä esseekirjasessa We should all be feminists Adichie tiivistää näkemyksensä feminismin tärkeydestä ja sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta niin kotimaassaan Nigeriassa kuin yleisemminkin. Tämä Adichien Ted talk- esityksen pohjalta modifioitu pieni kirjanen toimii erinomaisena johdantona paitsi Adichien ajatteluun myös hänen kaunokirjallisen tuotantonsa teemoihin. Ihmettelen, miksi tätä ei ole suomennettu. Hu-huu kustantajat! Kun Adichie promotoi esikoisteostaan Purppuranpunainen hibiskus hän sai kuulla teoksensa olevan feministinen. Ystävällismielisellä nigerialaismiehellä oli hänelle osuva neuvo: Älä koskaan kutsu itseäsi feministiksi, sillä feministit o...

Dame Maggie Smith Jean Brodien roolissa Luin alkuvuodesta Muriel Sparkin romaanin The Prime of Miss Jean Brodie. Luin on tässä yhteydessä tosin liian juhlava sana, sillä bloggauksessani mainituista syistä johtuen minä tosiasiassa rämmin ja kompastelin Sparkin romaanin läpi.  Joka tapauksessa mieleeni on erityisesti jäänyt Hyönteisdokumentti-blogin hdcaniksen minulle osoittama kommentti, jossa häntä ihmetytti, että olin suhtautunut varsin positiivisesti Jean Brodieen.  Suoraan sanottuna näin jälkikäteen ihmettelen samaa asiaa itsekin. Elokuvan pohjalla ei ole ensisijaisesti Sparkin romaani, vaan romaanista tehty näytelmäsovitus. Elokuvassa JB on hahmona kirjaa yksiulotteisempi, suorastaan laskelmoinnin huipentuma, joka nerokkaasti verhoaa omat tarkoitusperänsä yleisesti hyväksyttävään muotoon. Elokuva ei myöskään seuraa kovinkaan tarkkaan kirjaa. Elokuvassa esimerkiksi Brodien pääasiallisia tyttöjä on vain neljä, kun taas kirjassa heitä on kuusi. Lisäksi tyttöjen rooli...

Olin törmännyt kehuviin ilmaisuihin Karen Joy Fowlerin uusimmasta teoksesta ympäri internettiä. Awesome. Unforgettable. Gripping. Se valittiin myös Man Booker -palkinnon vuoden 2014 lyhytlistalle. Lisäksi kirjan nimi, We are all completely beside ourselves, on varsin houkutteleva. Itse tarinasta en kuitenkaan tiennyt ennakolta yhtään mitään ja sain siksi lukea tämän todella ns. puhtaalta pöydältä. Se on asia, jota arvostan kovasti. On aina hienoa, kun voi aloittaa lukemisen ilmaan mitään ennakkoajatuksia tai -odotuksia. Ne, jotka tätä teosta ovat suurilla sanoilla mainostaneet, eivät todellakaan ole olleet väärässä. Kysymys on perheestä (isä, äiti, 2 tytärtä ja 1 poika), tutkimusetiikasta ja muistoista. Aivan erityinen tapaus on perheen toinen tytär Fern. Heti tämän sanottuani tuleekin vastaan kirjoituksellinen ongelma. Fern on nimittäin erittäin erityinen - niin erityinen, että kirjoitukseni suhteen on suuri merkitys sillä paljastanko hänen erityisyytensä vai jätänkö sen sala...

Elämän ilo on valtava niin sisältönsä kuin sivumääränsäkin puolesta. Oikeastaan on melkeinpä vähättelyä kutsua Elämän iloa romaaniksi. Se on niin paljon enemmän. Maailma ja elämän pulssi. 1900-luvun alkupuoliskon eurooppalaisen ihmisen sielunmaisema. Marssi halki ajan ja yhteiskunnallisten muutosten. Matka, jonka yksityiskohdat ja laajat kaaret vangitsevat. Sen luettua olo on kuin matkalta palatessa. Päässä käy kiihkeä kuhina, matkalaukku on täynnä pyykkiä ja jääkaapissa pelkkä valo. Elämän ilo on syvä syli, psykologisesti ja aatteellisesti hengästyttävän todenomainen yhden naisen elämäntarina. Se on uppoutumista taitavasti luotuun maailmaan, jossa omaelämäkerralliset elementit kohtaavat fiktion. Tässä suhteessa Elämän ilo on sukua Simone de Beauvoirin Mandariineille (Les Mandarins 1954). * Goliarda Sapienza (1924-1996) oli sisilialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti rooleistaan italialaisen elokuvaohjaaja Luchino Viscontin elokuvissa. Hän kirj...

Meg Wolitzerin The Interestings (Random House, Vintage Books, 2013, 458 sivua) on ihmiselämää luotaavuudessaan valtava romaani ja samalla hyvin amerikkalainen. En keksi yhtäkään olennaista ihmiselämän osa-aluetta, jota siinä ei käsiteltäisi. Se ei kuitenkaan ole millään tavoin täyteen ahdettu, vaan tarina kulkee hämmästyttävän ilmavasti ja paikoin jopa kepeästi - siitäkin huolimatta, että kuvattavat asiat ovat välillä kaikkea muuta kuin keveitä ja helppoja. The Interestings saa miettimään, miten ihmeellistä elämä onkaan. Miten monista koettelemuksista ja elämän päin kasvoja lyönneistä ihminen selviytyy, miten suurina pitää pieniä asioita ja miten vahvoja ja samanaikaisesti seitinhauraita voivat ihmisten väliset siteet olla. The Interestings alkaa 1970-luvulle sijoittuvalla kuvauksella nuorten kesäleiristä. Se on paikka, jossa teoksen viiisi päähenkilöä tutustuvat toisiinsa ensi kertaa. Sisarukset Ash ja Goodman, Ethan, Jonah ja Jules (aka Julie) viettävät ikimuistoisen leirin, j...

Päätin jättää hetkeksi nykymaailman taakseni ja aikamatkustaa 1500-luvun ranskalaiseen hovielämään 'Clevès'in prinsessan' seurassa. Osasyynä lukuvalintaani oli myös Paolo Sorrentinon elokuva ' Suuri kauneus ' (La grande bellezza), joka sai minut kaipaamaan taideteoksia, jotka ovat kestäneet aikaa, hiertyneet monissa käsissä ja katseissa, kestäneet vierivät vuodet ja niiden milloin mitkäkin mukanaan tuomat muotisuuntaukset. Yhtenä syynä 'Clevès'in prinsessan' valintaan oli lisäksi se, että viime aikoina olen monessa blogissa törmännyt ilmaisuun, että jokin teos on "hyvin ranskalainen." Mitä on kirjallinen ranskalaisuus? Vastausta tähän kysymykseen ei tietenkään voi löytää minkään yhden teoksen avulla. 'Clevès'in prinsessalla' on kuitenkin vakiintunut paikkansa ranskalaisen kirjallisuuden kaanonissa ja se tarjoaa oivan mahdollisuuden tutustua ranskalaisen kirjallisuuden juuriin jo senkin takia, että sitä on pidetty ensimmäisenä...

Saksalaisen Anna Katharina Hahnin romaani ’Lyhyehköjä päiviä’ (Kuerzere Tage, 2010) omaa kaikki nykyelämänmenoa viiltävän osuvasti tarkastelevan romaanin ainekset. Valitettavasti Hahnin käsittelyssä aineksista ei kuitenkaan synny onnistunutta lopputulosta, mutta kylläkin vahva aavistus, että muutamilla toisin valituilla kirjallisilla mausteilla kattauksesta olisi tullut hyvinkin maukas. Arvovaltaiset tahot tosin lienevät kanssani eri mieltä, sillä teoksen takakannessa mainitaan, että Hahnin teos oli vuonna 2009 Saksan kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja sen lisäksi se on saanut sekä Roswitha von Gandersheim- että Dorerer-palkinnon.   Teoksen henkilögalleria on lupaava. Hahn kuvaa muutamia Stuttgartin Constantinstrassella asuvia ihmisiä, joista useimmat eivät varsinaisesti tunne toisiaan. On pienten lasten äidit Judith ja Leonore miehineen, yksinhuoltajaäiti Hanna ja hänen poikansa Mattis, teinipoika Marco sekä jo vanhempi Posseltin pariskunta. Henk...