Reader, why did I marry him?

Milloin, minä hetkenä, todellisuus muuttui epätodeksi, uneksi, harhaksi ja hapuiluksi? Missä pisteessä raja murtui? Missä oli piste? Missä se nyt on? Missä? Marjo Katriina Saarisen ¡Jälki! on omintakeinen kirja. Se on tarina Marionista ja Kaista, joista jälkimmäinen liittyy siihen miesporukkaan, joka ns. lähtee viemään roskia, eikä tule enää takaisin. Alkaa Marionin piina. Läheisen katoaminen on kamalaa ja epätietoisuus tekee elämästä sietämätöntä. Marion käy mielessään läpi hänen ja Kain välistä suhdetta, sen on-off -laatua ja myrskyisiä yhteenottoja. Kai vaikuttaa tyypiltä, jolla on jotakin salattavaa. Takautumien kautta käy ilmi, että hän on arvaamaton, mustasukkainen ja usein suorastaan ilkeä Marionille. Kaiken kaikkiaan Kaista muodostuu kuva, joka saa ihmettelemään, miksi Marion edes kaipaa Kain kaltaisen miehen tulevan takaisin. No, se johtuu varmaan rakkaudesta tai sellaiseksi luullusta. Mahdollista on myös, että kadottamalla Kain kertoja haluaa saada lukijan m...

Jos juoni, tapahtumien runsaus ja kirjan koukuttavuus ovat sinulle tärkeitä kirjallisia arvoja, voit lopettaa tämän bloggauksen lukemisen heti alkuunsa, sillä puolivahingossa löytämäni Catherine Laceyn esikoisteos Nobody is ever missing (NIEM, 2014) ei tarjoa edellä mainittuja asioita. Jos luit kuitenkin edes tähän asti, niin antaisitko, please, minulle muutaman pisteen siitä, että olin näin rehellinen ja pidin kiinnostuksenherätysnappulaa off-asennossa. Catherine Lacey on vuonna 1985 syntynyt amerikkalainen kirjailija, jonka asetan siihen samaan huoneeseen, jota asuttavat mm. Deborah Levy ja Rachel Cusk. Päädyin lukemaan NIEMin, kun kiinnostuin Laceyn uusimmasta teoksesta The Answers, jota on kuvattu mm. seuraavasti: An urgent, propulsive novel about a woman learning to negotiate her ailment and its various aftereffects via the simulacrum of a perfect romantic relationship. Koska tätä romaania ei vielä Helmetin kokoelmista löydy, päätin lukea Laceyn esikoisen. NIEM kertoo saippu...

Seison kirjahyllyn edessä miettimässä mitä lukisin seuraavaksi. Suru pitelee tiukasti kädestäni. Radiossa Jenni Vartiainen laulaa, että ihmisen silmät on itkua varten. Hätkähdän. Edwidge Danticat tarttuu vapaana olevaan käteeni. Nyökkää. Hymyilemme vähän. Edwidge Danticat on Haitissa syntynyt kirjailija, joka 12-vuotiaana muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän koki elämänsä vieraaksi ja etsi lohtua kirjallisuudesta. Hänen tuotannolleen tyypillisiä aihepiirejä ovat kansallinen identiteetti, äiti-tytär -suhde sekä diasporaan liittyvät poliittiset kysymykset. Claire of the sea light on toinen häneltä lukemani teos. Ensimmäinen oli osittain omaelämäkerrallinen teos Brother, I am dying (2007), joka jätti minuun vahvan halun lukea lisää Danticat'ta. COTSLin luettuani tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen kirjoittamansa teokset. Ostamaan ne omaan hyllyyni, voidakseni ohi kävellessäni silittää niiden selkämyksiä, pidelläkseni niitä käsissäni. Danticat'n kirjoitus on runoutta ja lo...

I am not I. I am this one walking beside me whom I do not see,  whom at times I manage to visit, and whom at other times I forget;  who remains calm and silent while I talk, and forgives, gently, when I hate, who walks where I am not,  who will remain standing when I die. (Edellä oleva sitaatti on Juan Ramón Jimenézin runosta "I am Not I" ja Katja Kaukonen siteeraa sitä romaanissaan 'Kohina.') Kohina on Katja Kaukosen kolmas teos. Minulle hän on uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut sen paremmin hänen esikoisteostaan 'Odelmaa' kuin myöskään sen jälkeen julkaistua novellikokoelmaa 'Vihkivedet.' 'Kohinan' luettuani tosin myös Kaukosen aiemmat teokset alkoivat kiinnostaa, sillä siinä määrin kiinnostava on tämä hänen uusin teoksensa. 'Kohina' on kertomus keski-ikäisestä Alvarista, joka päättää muuttaa saareen asumaan kasatakseen siellä kokoon rikkinäistä elämäänsä. Ympäristö on karun jylhä: tuulet pauhaavaat, aallot ha...