Reader, why did I marry him?

Kun aloin lukea Jukka Laajarinteen romaania Pinnan alla pimeä minulla oli samanlainen tunne kuin silloin, kun luin Tiina Raevaaran teosta Yö ei saa tulla (Paasilinna). Tämä tunne oli yleissävyltään pelokas, sillä Raevaaraa lukiessani olin kovassa kuumeessa ja hyvin altis sen kaltaisille kokemuksille, jolloin todellisuus ei enää ole ihan itsensä, vaan retkottaa epämääräisissä asennoissa, joista ei pirukaan ota selvää. Tai jos joku, niin itse asiassa juuri piru. Pidin kovasti Laajarinteen esseeteoksesta Tiloissa ja olenkin usein puujalkavitsimäisesti naureskellut, että luin Tiloissa tiloisssa. Käytyäni läpi lukutilastoni huomasin hämmästyksekseni, että olen lukenut vuonna 2011 Laajarinteeltä myös teoksen Kehys. Koska tämä teos ei ole jäänyt kovinkaan kirkkaasti mieleeni lähdin googlettelemaan ja löysin Kiiltomadon sivuilta tämän ( klik ) mainion kirjoituksen. Sen luettuani ihmettelen kovasti, että muistakuvani Kehyksestä ovat niin hataria. Taidanpa lukea sen jossain vaiheessa uu...

Korpisoturi on kuin Saarijärven Paavo ja Duudsonit tanssimassa yhteisbalettia palsasuolla. Pidin Korpisoturia kirjaston varausjonossa pitkään lukittuna. Syy, miksi en halunnut lukea sitä on aika tyhmä, mutta kerron sen nyt tässä. Gustafssonin romaanin kansi on ihan harvinaisen ruma ja luotaantyöntävä. Se tokii sopii kirjalle sinänsä ihan mainiosti, mutta sisäisen kirjankansiesteetikkoni se sai voimaan rajusti pahoin. Kun kuitenkin yksi ja toinen bloggasi Korpisoturista ja maininnat olivat pitkälti positiivisia tein tekemällä päätöksen voittaa kammoni romaanin kantta kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös Gustafssonilta aiemmin lukemani Huorasatu. Korpisoturin päähenkilö on Ahma-niminen mies, joka pyrkii varautumaan niin, että ei heti ensimmäisenä ole pulassa sen jälkeen kun maailmanloppu tai joku muu totaalikatastrofi on iskenyt ihmisten kimppuun. Ahma päättää muuttaa maaseudun metsänkupeeseen mökkiin, jota hän alkaa varustaa tulevaa silmällä pitäen. Hän on erakkoluonne, mutta y...