Reader, why did I marry him?

Useimmilla meistä lienee muistin kätköissä niin sanottuja arkkikuvia. Tarkoitan kuvia, joihin tiivistyy jokin elämämme aikakausi, tapahtuma tai suhde jonkun ihmisen kanssa. Kun palaamme ajassa taaksepäin juuri tuo kuva nousee ensimmäisenä esiin. Se kantaa mukanaan paitsi tiettyä hetkeä, jolloin tuo kuva muodostui, myös laajempaa historiallista kontekstia ja kokemuskenttää, joiden tiivistymä se on. Bernhard Schlinkin Lukijassa tällainen arkkikuva on kuva naisesta riisumassa sukkaa. Se on sensuelli ja eroottinen kuva, joka saa lukijan näkemään, miten sukka (huom! aina sukka,  sukkahousut olisi tässä yhteydessä mahdottomuus) liukuu yli nilkan, jalkapöydän ja varpaiden. Teoksen lukija voi tuntea itsessään sekä sukan kosketuksen että ne tunteet, joita sukan riisuminen teoksen päähenkilössä Michaelissa herättää. Bernhard Schlinkin Lukijasta on puhuttu paljon. Jostakin syystä en kuitenkaan ole sitä tullut lukeneeksi ennen kuin nyt, kun törmäsin tähän englanninkieliseen versioon, jo...

Tapasin Anne Tylerin ensimmäistä kertaa päivällisellä Koti-ikävän ravintolassa. Tästä on aikaa arviolta 20 vuotta. Paljon on unohtunut, mutta muistan nauttineeni hänen seurastaan. Tämän jälkeen tiemme erkanivat vuosiksi, kunnes Amerikan lapset saivat meidät taas yhteen. Seuraavan kerran tapasimme Onnellisen matkamiehen yhteentuomina ja tästä seurauksena oli yhteinen Pako. Kului kuitenkin taas vuosia ennen kuin löytyi Sininen lankakerä, josta kumpikin leikkasimme pätkän omiin ompeluksiimme. A Spool of Blue Thread (SBT) valittiin tänä vuonna sekä Baileys-palkinnon että Man Booker -palkinnon pitkälistoille. Kyynikko voisi ajatella, että tämä johtuu siitä, että tämän teoksen uskotaan jäävän Tylerin viimeiseksi romaaniksi. Oli miten oli, huokuu Tylerin tekstistä vahva ammattitaito. SBT toi mieleeni niin pataruoan kuin kestävyysjuoksijankin. Pataruoan siksi, että siinä on jotain samaa kuin tutulla ja turvallisella reseptillä rakkaudella valmistetussa hitaasti kypsytetyssä ruoassa, j...

Elämä on seinä;  olen siis tapetti. Elämä on aalto; olen siis pisara. Elämä on kulkue; olen siis askel. Blogini naistenviikon kunniavieras on Pirkko Saisio. Itse asiassa olen erittäin iloinen siitä, että sattumoisin luin  hänen teoksensa Signaali juuri naistenviikon kynnyksellä ja saatan nyt tuoda tämän teoksen blogiini juhlistamaan naistenviikkoa. Pirkko Saisio ei kaipaa esittelyjä. Hän on kulttuurijättiläinen. Monitaitaja. Kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, opettaja, dramaturgi. Taistelija. Ihmisen puolustaja.  Ihmisen, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella myös lauseen keskellä. Signaali on muistelmatyylinen autofiktiivinen kokoelma Pirkko Saision havaintoja elämästä. Siitä, mitä tapahtui vuosia sitten ja mitä tapahtui niiden vuosien jälkeen. Kun mennään menneisyyteen, muisti muuttaa kuvat epätarkoiksi. Jotenkin sen meni. Jos ei näin, niin jotenkin toisin. Tärkeimmällä sijalla ei ole se, mistä Saisio kertoo, vaan se, miten hän kertoo. Joskus -...

Uskoin kirjallisuuskriitikko Hannu Marttilaa. Hän nimittäin kirjoitti mainion kritiikin Helsingin Sanomiin Rein Raudin teoksesta Rekonstruktio. Marttilan kuvauksessa tämä romaani näyttäytyi melko lailla täydellisenä. Mikä täky! Pakkohan sitä oli tuollaisen arvion jälkeen ottaa onki omaan käteen. Rikostutkinnassa rekonstruktiolla tarkoitetaan rikostilanteen uudelleenluomista sen selvittämiseksi, miten rikos tapahtui. Yleisemmässä mielessä rekonstruktiolla voidaan tarkoittaa minkä tahansa tapahtuman toistamista tai analyyttistä mallintamista alkuperäisen tapahtumien osatekijöitä tarkastelemalla.  Raudin romaanin tarinankertoja on Enn Padrik, syöpää sairastava mies, jolla on elinaikaa vajaa vuosi. Viisi vuotta tyttärensä Annin kuoleman jälkeen hänessä on herännyt halu rekonstruoida, mistä oli kysymys, kun 4 nuorta - Anni mukaan lukien - löydettiin itsemurhan tehneinä palavasta talosta. Aluksi olin tämän teoksen kanssa hieman ihmeissäni. Odotin, että milloin päästään its...

Patrick Modianon valinta Nobel-voittajaksi viime vuonna tuli minulle aikamoisena yllätyksenä. Hänen nimensä oli kyllä tuttu, mutta Villa Triste on ensimmäinen häneltä lukemani teos. Villa Tristessä Victor Charma muistelee 12 vuoden takaisia tapahtumia, joihin liittyy hänen silloinen rakastettunsa Yvotte Jacquet ja pariskunnan seurassa usein viihtynyt René Meinthe. Henkilöhahmot ovat pilvi- ja savuverhon ympäröimiä. Charma väittää olevansa venäläissyntyinen kreivi ja Meinthe käyttää itsestään lempinimeä Belgian kuningatar Astrid. Yvonne ei paljon henkilökohtaisista asioista puhu. Hän on nainen, jolla on mustavalkoinen tanskandoggi, joka kärsii "portugalilaisesta melankoliasta". Modiano kuvaa hotelleja, taloja ja juhlapaikkoja, joiden ohi aika on kulkenut ja joiden ajan kalvamiin pintoihin ovat kaivertuneet niiden suuruudenaikaiset päivät. Siinä se on. Penkki. Se sama penkki, jolla Charma niin monta kertaa istui miettimässä katse kaukaisuuteen suunnattuna. Aika on ...