Reader, why did I marry him?

 "Tämä on tarina, jonka olen itselleni kertonut. Se on muovannut koko identiteettini ja sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. Tarina on kannatellut minua ja hohtanut ylläni kuin sädekehä."   Vappu Kannas debytoi romaanilla afrosuomalaisesta Rosa Claystä, jossa korostuivat Rosan elämäntapahtumien lisäksi kertomiseen liittyvät kysymykset. Vaikka Kannaksen Kirjeitä Japaniin käsittelee ystävyyttä ja sen merkitystä myös sen luuliima on kerrontaan liittyvissä tekijöissä keitetty. Ystävyys määrittyy teoksessa eräänlaiseksi katvealueeksi ydinperheideaalin ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa. Vaikka ystävyyssuhteet ovat alkaneet korvata sukulaisuuteen perustuvia suhteita on niiden asema edelleen jollakin tapaa epävirallinen ja kulttuurisesti määrittelemätön.  Teoksen päähenkilö on menettänyt ystävänsä ja tämä menetys on tehnyt häneen aukon, jota hän kerronnan avulla tarkastelee ja tilkitsee. Kannas tuo hienosti esiin, miten kerronta on jatkuvasti vaarassa muuttua tarinaksi ja ...

As Orson Welles told us, if we want a happy ending, it depends on where we stop the story. Luettuani muutama vuosi sitten Deborah Levyn romaanin Uiden kotiin (Swimming Home) tiesin, että olin löytänyt kirjailijan, jolta haluan lukea paljon lisää. Silloin en vielä tiennyt muun muassa sitä, että Levy on innokas uimari itsekin. Nyt tiedän. Levy hauskuuttaa lukijaa myös esittelemällä kuvitelmansa, jossa hän 70-vuotiaana tulee olemaan "legendaarinen auringonvaurioittama nero", joka on tunnettu siitä, että hänellä on tapana kirjoittaa uimapuvussa. The Cost of Living  avaa Levyn teosten syvempiä kontekstejä ja merkityskerroksia. Kun Levy kirjoittaa, miten hän löysi paperilapun, jossa oli kenties hänen romaaninsa  Hot Milk  alku, minä tärisen innostuksesta. Tuntuu siltä, että olen todistamassa jotain maagista. Tämä on tietenkin hieman outoa, sillä tottakai Levyllä niin kuin muillakin kirjailijoilla on erinäisiä muistiinpanoja, joissa he ovat hahmotelleet kohtia tu...

Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä. On valtava saavutus saada pysymään kasassa niin täysin estetiikalle rakentuva romaani kuin mitä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on. Saada se pysymään kasassa niin, että ei luiskahdella patetiaan, höttöiseen imelään tai näennäisen kauniiseen. Saada se pysymään kasassa niin, että lukijana häikäistyn sivun sivun jälkeen. Tietyllä tapaa Dioraama jatkaa siitä, mihin Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi jäi ja ajatus salaisesti elämisestä (lathe biosas) saa tässä romaanissa uuden täydentävän tulemisensa. Voisinkin kuvitella. Ei, vaan toivoisin, että tekeillä on esteettisen prinsiipin hallitsema trilogia, jonka aloitti Kristallipalatsi ja jota Dioraama jatkaa. Dioraamaa lukiessa on hyvä pitää mielessä sen Walt Whitmanilta peräisin oleva motto, sillä se luo kehyksen, jossa Hakkaraisen romaani tapahtu...

This book is a portrait of the artist as a young woman. Nyt on feministinen kirjallisuus ottanut uuden askeleen. Ei mitään osoittelevaa, ei oikeastaan kovin usein edes pinnalta feminististä. Siis katsokaamme syvemmälle. Menkäämme rivien väleihin ja tekstin eri osien välisille kohtaamispaikoille! Pysähtykäämme ja hengittäkäämme! Ai ai, mitä löytyykään. Tässä tekstissä on kaksi osaa. Osa 1 Yleistä kertoo Hustvedtin romaanin ominaispiirteistä. Osa 2 Feminististä analyysiä menee syvemmälle Hustvedtin teokseen ja siinä käsittelen nimenomaan teoksen feministisiä elementtejä. Varoitus : Osa 2 sisältää teoksen tulkintaa. Tiedoksi myös, että Memories of the Future ilmestyy suomeksi syksyllä 2019 Otavan kustantamana. 1. Yleistä En ole erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Eikun. Vaihdetaanpas aikamuotoa: En ole ollut erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Olen kyllä lukenut useimmat hänen teoksensa, mutta ne kirjat, joista monet muut ovat olleet ah ja vauh ( Kai...

Pure magic! Kun joku vaan mainitseekin nimen Deborah Levy sydämeni alkaa heti hakata kiivaammin ja se, mitä silmieni edessä sillä hetkellä näenkään muuttaa muotoaan. Kerrostuu, syvenee ja alkaa esittää itseään esittämässä itseään niin että en enää tiedä, mikä on alkuperäistä ja mikä Levy-filtterin läpi nähtyä. Muistissani on vielä hyvin, kun kirjoitin tai paremminkin yritin kirjoittaa Deborah Levyn novellikokoelmasta Black Vodka . Ajauduin pohdinnoissani niin syvälle, että eksyin itsekin ja minun oli pakko tunnustaa, että olin alkanut väkisin venyttää erästä Black Vodkan novellia muotoihin, jotka olivat saaneet inspiraationsa Rebecca Solnitin kirjoituksista, joiden kontekstissä kyseistä novellia tarkastelin. Kun kirjallinen teos kieltäytyy suostumasta on se merkki siitä, että on aika ottaa lusikka käteen, vaikka käsi ei olisikaan kaunis. Edellisestä johtuen osaan nyt olla paremmin varuillani, kun alan kirjata ajatuksiani Levyn teoksesta Things I Don't Want to Know. Se on en...

Pyöriikö sinun päässäsi joku kirjailija, jonka teoksia mieluusti haluaisit lukea, mutta jonka kirjoihin et vaan jostakin kummasta syystä tule tarttuneeksi? Minulle tällainen kirjailija on Elizabeth Strout. Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut lukea häntä, mutta niin ei vaan ole käynyt. Ostin pari vuotta sitten Stroutin romaanin The Burgess Boys , mutta en ole saanut siihen tartutuksi. Katsoin myös tv-sarjaa Olive Kitteridge , mutta sekin jäi kesken. Lainasin kirjastosta Stroutin romaanin Nimeni on Lucy Barton ja sekin oli jäädä lukematta, mutta pakotin itseni sen kimppuun, sillä uskon olevani ihminen, joka pitää Stroutin kirjoista. Nolosti meinasi käydä tälläkin kertaa, sillä Lucy Bartonista minulle tuli heti mieleen Lucy Jordan ja niin päässäni alkoi kaikua Marianne Faithfullin ääni, joka kertoo miten Lucy Jordan tajusi 37-vuotiaana, että hän ei koskaan ajaisi lämmin tuuli hiuksissaan avoautolla Pariisissa. STOP. Pariisi saa nyt jäädä ja näyttämöksi vaihtuu newyorkilainen saira...

Oletko koskaan lukenut Ikea-romaania? Tulipahan vain mieleeni kysyä, kun Annastiina Stormin Me täytytään valosta edustaa juuri tätä lajityyppiä. Tosin sinänsä Stormin romaanilla ei ole yhtään mitään tekemistä Ikean kanssa, eikä sitä tässä teoksessa edes mainita. Tästä huolimatta kyseessä on tyylipuhdas tämän (juuri keksimäni) lajityypin edustaja. Olin viime viikolla Kustantamo S&S:n kirjabloggareille järjestämässä illanvietossa, jossa läsnä oli mm. kirjailija Annastiina Storm, jonka esikoisromaani tämä teos on. Ihan suoraan voin tunnustaa, että ilman bloggari-iltaa tuskin olisin tätä romaania tullut lukeneeksi, sillä romaanin kansi tuo mieleeni lähinnä nuortenromaanin, joita taas suhteellisen harvoin luen. Ensimmäinen mielleyhtymäni kannesta on tyttöjoukko, joka kulkee käsikynkässä ja lievästi hysteerisin äänenpainoin kevyessä siiderihumalassa kajauttelee ilmoille "Me täytytään valosta." Muutoinkin kansi on aika sekava ja halvan oloinen, mikä on tosi sääli, sillä k...

Katsoin uudestaan Jonia, ja silloin hän oli jo kumartunut eteenpäin, ja toisella kädellään hän repi [linnun]pesän irti oksanhangasta, piteli sitä edessään suoran käden varassa ja rusensi sen tomuksi sormiensa välissä vain muutaman sentin päässä silmistäni. * Hevosvarkaat on melkeinpä käsittämättömän raskas kirja. Tämä ei johdu siitä, että Pettersonin kirjoitustapa olisi erityisen raskas, eikä oikeastaan edes siitä, että teoksessa käsitellyt asiat ovat raskaanpuoleisia. Pikemminkin kyse on siitä, että teos on niin täynnä pinnanalaisia jännitteitä, vuosikausia kerääntynyttä pahaa oloa, luopumista ja pettymyksiä, jotka on pantu ämpäriin ja kansi päälle. Lukiessani olen tuossa ämpärissä ja ponnistelen saadakseni kannen liikkumaan. Se, että Hevosvarkaat on raskas, ei tarkoita, etteikö se olisi hyvä teos. Asia on juuri päinvastoin. Vaatii suurta lahjakkuutta kuvata elämän raskautta kuvaamatta varsinaisesti  juurikaan itse asioita, jotka tuon raskauden ovat aiheuttaneet. ...

"Survival is insufficient." Olipa kerran maailma. Se paikka, jossa me elämme. Maailma, jonka tuhosi erittäin nopeasti leviävä pandemia-virus, joka tappoi 99 % maailmamme asukkaista. Sen jälkeen alkoi toisenlainen maailma. "Time had been reset by catastrophe." * Emily St. John Mandelin romaani Station Eleven liikkuu kahdella eri aikatasolla. On aika ennen katastrofia ja aika sen jälkeen. Teoksessa sukkuloidaan taitavasti näiden kahden maailman välillä pandemia-viruksen toimiessa maailmoiden välisenä porttina. Station Eleven on vahvaa kerrontaa. Pitkin teosta Emily St. John Mandel tarjoilee lukijalle irrallisen tuntuisia vihjeitä kuin ne olisivat eri värisiä ja paksuisia langanpätkiä, joista lukija ei tiedä, mihin villapaitaan ne kuuluvat. Mikä on esimerkiksi ennen katasrofia -maailman Luli-nimisen koiran ja katastrofin jälkeisen Luli-koiran välinen yhteys? Onko niillä edes mitään yhteyttä? Onko vain sattumaa, että kaksi eri ihmistä olisivat antaneet k...

Peter Sandströmin Valkea kuulas on voimakasta kirjallisuutta. Se repii hämähäkinverkot silmistä. Hellästi ujuttaen. Kivulla riuhtaisten. Se tuudittaa ja iskee keihäällä. Se painaa selän taipumaan kumaraan ja pakottaa suun vääntymään Munchin huutoon. Se on kirosanan hyvä romaani.  Kirjailija Peter Sandström (s. 1963) on kotoisin Uusikaarlepyystä. Myöhemmin hänen ja hänen perheensä asuinpaikaksi vakiintui Turku. Sama pitää paikkansa romaanihenkilö Sandströmin suhteen. Yhtäläisyyksiä näiden kahden välillä on huomattavasti enemmänkin ja omasta elämästä ja elämänkokemuksista on vuosien myötä tullut kirjailija Sandströmille materiaalia, josta hän kirjoissaan ammentaa. On kuvaavaa, että päähenkilön nimi on hänen kaikissa teoksissaan Sandström. Vuonna 2012 kirjailija totesi oman elämänsä sekoittamisesta osaksi teoksiaan seuraavasti: "Aluksi se oli leikkiä ja tapa päästä lähemmäs luomiani henkilöhahmoja. Nyt siitä on tullut kirjoitustekniikkaa  ja jonkinlainen keino lyödä kipi...

En kuulu niihin, jotka lakoavat pelkästä Haahtelan nimen mainitsemisesta. Tosin luettuani muutama vuosi sitten Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin olleen Katoamispisteen oli heikotus suuri, mutta se johtui ainakin yhtä paljon kuin Haahtelasta, siitä että Katoamispisteessä kuljetaan Raija Siekkisen jäljissä ja maisemissa. Alkaessani lukea Tähtikirkas, lumivalkeaa olin melkeinpä kiusallisen tietoinen siitä, että tämä teos on monen bloggarin mielestä ihan huippu. Yritin pitää itseni mitä neutraaleimmassa tilassa, mutta mitä teki Haahtela? Iski minua heti Pariisilla päähän. Tämä tapahtui noin viikkoa ennen Charlie Hebdon-verilöylyä ja tämän kammottavan ihmishenkiä vaatineen, sananvapautta vastaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen on vaikea kirjoittaa Pariisista samalla helppoudella kuin ennen. Järkytys roikkuu ilmassa raskaana vieläkin. Haahtela heitti minut heti ensimmäisillä sivuilla vuoden 2013 kesään, jolloin seisoin vessajonossa Montmartrella ja kuuntelin haitarinsoittoa. Sen ...

Tutustuin Aminatta Fornaan ensimmäistä kertaa vuonna 2008, kun sattumoisin panin kirjakaupassa merkille hänen romaaninsa Ancestor Stones. Noihin aikoihin olin aloittamassa tutustumista afrikkalaiseen kirjallisuuteen laajemmassa mielessä ja Fornan tarina, jossa kuvataan eri ikäisiä afrikkalaisia naisia ja heidän historiaansa, muistoja ja muistamista teki minuun suuren vaikutuksen. Innostuksestani huolimatta koin, että Fornan romaani ikään kuin hylki lukemisyritystäni. En päässyt siihen niin sisälle kuin olisin halunnut. Fornan seuraavan romaanin suhteen odotukseni olivat varovaisen tunnustelevia. The Memory of Love (2010, suom. Muisto rakkaudesta) osoittautui kirjalliseksi jättipotiksi. Huikean hieno teos, joka kertoo Sierra Leonen sisällissodasta. The Memory of Love hilasi odotusriman korkealle Fornan seuraavan romaanin, The Hired Man (2014, jatkossa HM), suhteen. Sen kanssa kävi kuitenkin vähän samalla tapaa kuin Ancestor Stonesin kanssa. Hieno romaani, mutta jollakin tapaa lui...