Reader, why did I marry him?

Riikka Pelo on Suomen Donna Tartt. Tämä ei ole sinänsä olennaista, mutta Pelon vertaamisella Tarttiin on monia perusteltuja syitä. Sekä Pelo että Tartt julkaisevat harvoin. He kuuluvat niihin nykymaailmassa harvinaisiin kirjailijoihin, jotka malttavat antaa aikaa teostensa valmistumiselle. Jotka hiovat lauseitaan yhä uudestaan ja uudestaan välittämättä siitä, että teokseen kirjoittamiseen kuluu vuosia. Jotka puhaltavat hengen romaaneihinsa henkäys hengäyksellä. Kiireellähän, kuten tiedämme, ei synny kuin kusipäisiä kakaroita, jos niitäkään. Yksi harvan julkaisutahdin seurauksista on, että odotan kieli pitkällä kuin kuuta nousevaa milloin Pelolta tai Tarttilta tulee uusi romaani. Lisäväreitä asiaan tuo se, että kumpikin näistä kirjailijoista kirjoittaa tiiliskiviä, jotka lähtökohtaisesti eivät ole juttuni ollenkaan. Tarttin ja Pelon kohdalla teosten pituus ei kuitenkaan haittaa minua ollenkaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Kun se onnenpäivä koittaa, jolloin kädessäni on uusi Pelo...

Tämä on elämyksellinen bloggaus - kokeilu kirjoittaa hieman eri tavalla kuin yleensä blogikirjoituksissa tehdään. * Kun aamulla herään maailma on sadetta. Sitä sateen tyyppiä, joka irrottaa ihmisen ihon luista ja tekee minusta Amandan, Asko Sahlbergin uutuusromaanin päähenkilön. Olen siis 85-vuotias ja minulla on naapuri nimeltä Jansson, joka tulee ovelleni katseessaan kumma pyyntö ja minä suostun siihen kuin hän pyytäisi lainaksi suolaa. Suostuminen on muiden näkökulmasta järjetöntä, häpeällistä ja outoa. Suostun, koska olen päättänyt olla "Janssonista kiitollinen", koska muita ihmisiä minulla ei ole. Sade on vienyt heidät tai joku muu, kuten mitä todennäköisimmin vanhuus, jonka vuoksi minä en olisi kiinnostava ollenkaan ellei Asko Sahlbergille olisi tullut mieleen kirjoittaa minusta. Niin minä jään teidän muistiinne. Minä ja minun  maailmani. Ne ovat tulleet muualta. Erinäköiset ja vierasta kieltä puhuvat ihmiset. Ne ovat jättäneet kotimaansa etsiäkseen turvaa ja...

Hyppäsin Maria Peuran Tunkeilijat-nimiseen, juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan ihan sokkona. Vähän niin kuin kallion kielekkäältä pommilla veteen ehtimättä päästää mieleeni ajatusta, mitä pinnan alla saattaisi tulla vastaan. Niin minusta itsestänikin tuli tunkeilija. Mietin. Ihmettelen ja kummastelen, miten 222 sivuun voi mahtua näin paljon, enkä nyt tarkoita novellien lukumäärää (34), vaan niitä kaikkia palasia maailmanmenosta, jotka Maria Peura nostaa esiin. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänestä aiemmin kuullut. Tunkeilijat on kuitenkin ensimmäinen Maria Peuralta lukemani teos. Kokoelman nimi Tunkeilijat on samalla myös yksi tämän kokoelman tulkinta. Toisaalta Peura kuvaa ns. yhtenäismaailmaa, joka kiteytyy novellissa 'Mietaan kavereita', jossa kansallinen identiteetti traumaattisesti kiertyy Juha Miedon sadasosasekunnin häviölle Lake Placidin olympialaisissa. Toisaalta taas yhä suurempi osa ihmisistä joutuu lähtemään liikkeelle. Hakemaan tu...

Mistä Neidonhiuksessa on kysymys? Yksinkertaisin vastaus on: kaikesta. Elämästä ja kuolemasta ja kaikesta niiden välillä. Tämän romaanin suuruuden yksi puoli on juurikin se, että sitä ei voi tiivistää muutaman lauseen näppäräksi juonikuvaukseksi. Neidonhius on koettava itse. Enemmän kuin pelkkä lukukokemus, sen vastaanotto on antautumista syleilyyn. Luin Neidonhiuksen heti Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen jälkeen, mikä aiheutti sen, että aluksi etsin villisti myös Neidonhiuksesta poliittisia viittauksia. Itse asiassa huomaan, että suhdettani venäläiseen kirjallisuuteen leimaa laajemminkin piilotettujen poliittisten kommenttien jahti. Koen vaikeaksi lukea venäläistä kirjalliuutta "vain" kirjallisuutena pohtimatta lukemaani ilman tarkastelua yhteiskuntapoliittisen linssin kautta. Erityisen haasteellista politiikan poisjättäminen oli Bulgakovin superpoliittisen Saatanan jälkeen, mutta Neidonhius todellakin ansaitsee tulla luetuksi kirjallisuutena, joka toimii ...

Olisin tuskin lukenut Eldoradoa, ellei se olisi ollut lukupiirikirja. Surkuhupaisaa on, että en loppujen lopuksi edes päässyt siihen lukupiirin tapaamiseen, jossa Eldoradoa käsiteltiin. Rankalainen näytelmä- ja romaanikirjailija Laurent Gaudé (s. 1972) on kotimaassaan palkittu ja rakastettu kirjailija. Vuonna 2004 hän sai arvostetun Goncourt-palkinnon romaanillaan Montepuccion aurinko (Le soleil des Scorta). Odotukseni Eldoradoa kohtaan olivatkin huomattavasti suuremmat, kuin mitä tämä romaani kykeni tarjoamaan. Eldoradon puolustukseksi on sanottava, että se joutui omalta kannaltaan mahdollisimman huonoon seuraan, kun luin sitä limittäin Melenderin Kylmän sodan kanssa. Afrikkalaisten pakolaisten ja jättikyrvän välinen kohtaaminen ei ollut erityisen hedelmällinen. Lisäksi heti Eldoradon jälkeen luin Statovcin Kissani Jugoslavian , joka onnistuu aika lailla kaikessa, missä Eldorado jää vajaaksi. Eldoradon parhaita puolia edustaa kerronnan jakautuminen kahteen näkökulm...

Olen tämän vuoden neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa lukenut pääasiassa huikaisevia teoksia. Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa kirjoitan teoksesta, joka ei napannut. Lainasin Janne Oran romaanin 'Kadotetun lumo' (2014) sen kansikuvan ja takakansitekstin perusteella. Suomalaisessa kirjallisuudessa afrikkalaisuuteen liittyvät kuvaukset ovat vielä suht harvinaisia, joten tartuin Oran romaaniin innolla. 'Kadotetun lumo' sisältää kaikki elementit, jotka voisivat tehdä siitä minun kirjani. Teoksessa liikutaan kahdella aikatasolla. Menneeseen sijoittuva kuvaus käsittelee teoksen päähenkilön Kristianin ja hänen nigerialaistaustaisen tyttöystävänsä yhteiselämää. Nykytasolla kuvauksen kohteena on Kristianin ja hänen uuden kumppaninsa Venlan uusperhe-elämä. Venlalla on tytär, Terese, aiemmasta liitosta ghanalaisen miehen kanssa. Oran kuvauksessa rotu ja ihonväri nousevat keskeiseen asemaan. Andrea pohtii, miten hän Ruotsissa asuessaan erottuu aina joukos...