Reader, why did I marry him?

BAR Finland* avaa tällä kertaa ovensa Väinö Kirstinälle ja Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelmalle (1967). Tajuntaa laajentavien aineiden ja muiden huumaustablettien käyttö ei kirjallisessa baarissani ole sallittua, mutta runoutta ja sen aikaansaamia ennalta arvaamattomia vaikutuksia nautitaan sitäkin runsaammin. Kuvitellaanpa, että kirjoitan seuraavanlaisen twiitin: Käsi ylös kaikki, jotka tällä hetkellä lukee Väinö Kirstinän runokokoelmaa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma? Kuinkakohan moni käsi nousisi pystyyn? No nii-in. Näinhän se on. Lienee siis tarpeen sanoa pari sanaa Väinöstä. Väinö Kirstinä (1936-2007) oli suomalainen runoilija, josta Wikipedia ei kerro paljon mitään. Kunhan nyt mainitsee, että Väinöllä meni sukset ristiin hänen ensimmäisen runoteoksensa Lakeuden julkaisseen WSOY:n kanssa ja Väinö siirtyi Tammelle. Tämähän se onkin kaikkein olennaisinta tietoa Väinö Kirstinästä, joten hienoa, että asia löytyy Wikipediasta. Kirstinä julkaisi reilut 15 runokokoelmaa ja k...

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni. Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin. Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä.  Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama  kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus  (tai rakkaudettomuus) Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä. Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan. Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti. Lehto etää...

Jere Vartiaisen runokokoelman Minuus / Miinus kansi on kertakaikkisen upea. Se kiteyttää itseensä koko tämän kokoelman tavalla, joka tekee sanat turhiksi, mutta kirjoitan nyt kumminkin jotain, kun se on tavakseni tullut. On poika, ensin nuorempi, sitten vähän vanhempi, nuori mies aikuisuuden syrjässä kiinni. On, mutta heikosti. Juuri niin kuin kannen ihmiseen viittaava kuva. Poika kiinni paperinukkelerpakkeilla tässä ihmisten maailmassa, jossa kukaan ei kosketustasi kaipaa. Pojan pää on jo lähtenyt omille teilleen. Missä lie meneekin, sitä poika ei tiedä. Pään tilalla ilmapallo. Sekin pojassa kiinni vain heikolla narulla, joka on katkeamassa. Poika lähtee etsimään päätään psykologin vastaanotolta. Siellä hänestä tulee tva (tutkittava). Hän kutistuu kirjainlyhenteeksi. Miinus ottaa häneen minuutensa haltuun. Minuus / Miinus on medikalistinen kutistus? / rutistus? ja miesmuotoisen sielun hätähuuto. Se sisältää lyhyttä ja pitkää runoa, graafista esitystä, pieniä ja isoja ...

Kun olin kirjoittamassa edellistä kirjaa, olivat loppuvaiheessa kaikki mielteet lauseita, ja noiden juttujen kertomuksellisuus häivytti oman kuvitteellisuuteni, tai en ehtinyt huomata mitään mikä ei liittynyt niihin, niin että alkoi tuntua köyhältä ja rupesin miettimään, mikä kuvitelma oikeastaan on. Voi sitä teoksensa niinkin aloittaa, että viittaa suoraan edelliseen kirjoittamiseensa ja koska voi Maila Pylkkönen tekee juuri niin. Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) muistetaan erityisesti siitä, että kuvasi runoissaan tuikitavallisia arkisia tapahtumia ja käytti ns. runokielen sijasta puhekieltä imitoivaa kieltä. Vuonna 1970 julkaistu Tarina tappelusta on hänen seitsemäs runokokoelmansa. Teos, johon Pylkkönen alkusitaatissa viittaa on nimeltään Virheitä , joka julkaistiin viisi vuotta ennen Tarinaa tappelusta. Tarina tappelusta luo vahvan vaikutelman siitä, että Pylkkönen kirjoittaa mielivaltaisia havaintoja ympäristöstään ja niin tehdessään ohittaa perinteiset runon portit...

- Nämä runot on kivoja. - Ai kivoja? Öh tota ... - Just niin. Kivoja. Odotahan niin selitän kohta lisää. Lähdin lukemaan Jouni Teittisen Sydäntaskua tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Ajattelin, että luen sen läpi muutamana aamuna aamukahvin kyytihenkilönä. Olikohan aamu numero 2, kun huomasin, että aloin käännellä sivuja myös taaksepäin. Teki mieli palata. Maistaa uudestaan. Alkoi tuntua siltä, että nämä runot on jotenkin hirmun kivoja. Paitsi. Ei voi sanoa, että runot on kivoja, koska kiva on sana, jota käytetään silloin, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa. Ihan kiva taas on useimmiten epäkivaa ja/tai kaikkea muuta kuin kivaa. Hitto soikoon, haluan uudelleenomia sanan kiva siinä merkityksessä, joka sillä joskus oli ja on toisinaan vieläkin ja todeta, että Sydäntasku on kiva runokokoelma. Kun sanon kiva, teen pienen kivan vallankumouksen. Se kannattaa ottaa huomioon. Teittisen runot eivät ryntäile, mikä ei tarkoita, etteivätkö ne liikkuisi. Runoista hahmottuu l...

Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina. jotain alkaa työntyä esiin Jo Lehikoisen edellinen runoteos, Multa , jätti minulle tunteen, että hän on runoilija, jonka teokset tulevat olemaan minulle ihan erityisellä tavalla tärkeitä. Annahan kun selitän tätä hieman. Joku kirjoittaa hienosti ja hyvä niin. Minä luen sen jonkun hienoja sanoja ja ajattelen, että onpa tässä hienoja sanoja, yltäkylläisen kauniita ja esteettisesti kerrassaan hurmaavia. Ihoni alla ei kuitenkaan tapahdu liikettä ja minun on pakko käydä hakemassa villatakki. Ja sitten on sellaisia sanoja kuin Tiina Lehikoisen sanat, jotka putoilevat juuri siihen paikkaan, johon niiden odotankin putoilevan ilman että olen tiennyt, että juuri se kohta on sitä tiettyä sanaa vailla. ...

Athena Farrokhzadin Vitsvit  on vaikuttavaa runoutta, joka ei päästä helpolla, vaan kietoo osaksi itseään tavalla, joka puristaa kylkiluita kasaan. Se ei myöskään anna unohtaa, miten etuoikeutettu olen, kun kipuni on tällaista - runokokoelman synnyttämää. Tällaista, jota voin tutkia ja käännellä omassa turvallisessa maassani ja kodissani. Vitsvit on runokokoelma, joka perustuu Farrokhzadin omiin kokemuksiin. Se kertoo siitä, miten runoilijan perhe joutui pakenemaan Iranista ja päätyi anomaan turvapaikkaa Ruotsista ja rakentamaan elämää uudessa vieraassa kulttuurissa. Ruotsissa Farrokhzadin teos on ollut valtava menestys ja vuonna 2013 se oli yksi August-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista. Koska runoutta käännetään suomeksi nykyisin hävettävän vähän, ei Farrokhzadin teostakaan voi lukea suomeksi, mutta jos ruotsiksi lukeminen on mahdoton rasti voin iloksenne kertoa, että teos on käännetty englanniksi nimellä White plight. Kun otan Vitsvitin käsiini sen hopeanvärisestä kannest...

Kuvittele jotain hyvin pientä, kuten vaikka muurahainen tai dna:n palanen. Sen jälkeen kuvittele jotain tosi suurta, kuten vaikka galaksi potenssiin ääretön. Sen jälkeen laita edelliset vierekkäin. Siinä sulla on Reetta Pekkasen Kärhi. Läähätän ja läkähdyn. Olen jotensakin lääpälläni. Minua viedään kohti niin pientä, että pelkään että ei riitä, vaikka kuinka kutistan itseäni. Minua viedään kohti niin suurta, että ihostani tulee ilmapallon venyvä seinämä. Siinä välissä kohti ensimmäistä ja toista läähätän ja läkähdyn. Olen jotensakin lääpälläni. Kärhi on Reetta Pekkasen toinen runokokoelma. Siinä liitytään osaksi, liimaannutaan ja mennään sisemmälle sisään. Siinä riuhdotaan irti voimaa käyttämällä sitä käyttämättä, koska on pakko, sillä vain se, joka on irti, voi liittyä toiseen. Sama toistetaan itsen sisällä. Sama toistetaan, kun ei-oma iho paikallistetaan lähelle, vaikka tosiasiassa se voi olla ihan jossain muualla. Tämän kokoelman mittasuhteet ovat valtavat. Pienen pienestä s...

Kun saan käsiini uuden kirjan tapanani on avata se randomisti jostakin kohtaa ja ennen kuin luen ainoatakaan sanaa haistelen kirjaa. Sen jälkeen luen muutaman sanan ja haistan kirjaa uudestaan. Miira Luhtavaaran runokokoelmasta minulla oli sekä haju- että näköaistiin perustuen heti alkuunsa hyvä nuuhku. Luhtavaaran runokokoelman aiheena on perhe, jonka jäsenet ovat äiti-Margot, isä-Boris ja lapsi-Lulu. Onko tässä jotakin, mikä pitää erikseen mainita? On kyllä. Runoissa kirjoitetaan harvoin perheistä. Runouden default-päähenkilö on pitkään ollut mies ja hänen suuret eksistentiaaliset ongelmansa ja punaviinipullosta sekä naisista haettu lohtu. Tämä kuvio on onneksi muuttumassa, mutta yhä edelleen perhe yksikkönä on saanut olla harvinaisen rauhassa runoilijan kynältä. Kirjoitetaan kyllä äideistä ja isistä ja lapsista, mutta harvemmin niin, että heitä tarkastellaan perheenä. Luhtavaara tarttuu tähän aiheeseen ja synnyttää kokoelmassaan onnistuneen vuoropuhelun perheenjäsenten välil...

Mitä yhteistä on Rodoksella ja Riihimäellä? Kummassakin on rrrr ei ole oikea vastaus, vaikka pitääkin paikkansa. Tässä haetaan nyt muuta ja se muu, melkein ammuu, on se, että kumpikin näistä kaupungeista löytyy Teemu Helteen runokokoelmasta Kahden kaupungin runot . Ja sinulle, joka olet matkaopas, varoituksen sana. Ota huomioon, että sinua kuuntelevien turistien joukossa saattaa olla runoilija, joka ikuistaa sinut ja ulkoa opetellut puheesi osaksi runojaan niin että nähtävyyspuheesi jatkuu paikoissa, joista et voi tietää. Kahden kaupungin runot on hyvä astinlauta runouden maailmaan. Tekisi mieleni kirjoittaa, että nämä runot ovat tolkun runoja, mutta jään epäröimään tolkku-sanaan liittyviä sivumerkityksiä. Joka tapauksessa Helteen runot ovat helposti vastaan otettavia, mikä ei tarkoita, etteikö niistä löytyisi myös al denteä . Ennen kuin sanon yhtään enempää haluan esitellä rouva Lahtisen, jonka vankka varjo heittyy Kahden kaupungin runojen päälle, vaikka hänen esiintymisensä t...

Gertrude Steinin tekstissä ei ole järjen häivää: Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen. Paitsi että, kuten tulet huomaamaan. Herkät napit (Tender Buttons, 1914) on suomentanut Markku Into ja on vaikea kuvitella häntä oivallisempaa Steinin tekstin suomeksi kääntäjää. Esipuheesta käy ilmi, että Into on tavoittanut Steinin tekstin hengen prikulleen todetessaan Steinista, että "hän on yhäti tuore appelsiini" ja lisätessään, että hänen "tohvelinsa ei ole tunkkainen." Olen leikkinyt Steinin kanssa aiemminkin, mutta siitä on jo vuosia. Tuolloin oli kyseessä hänen teoksensa Alice B. Toklasin elämäkerta   (The Autobiography of Alice B. Toklas, 1933), jonka Stein on kirjoittanut ikään kuin elämäkertana ...

Ei kannata mennä kuuntelemaan kirjailijoita, koska ne voi puhua asioita, joita et halua kuulla. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla olin kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuivat Satu Manninen ja Heli Slunga. Satu Manninen on yksi lempirunoilijoistani ja Slungan vahvaan kieleen ihastuin luettuani hänen kokoelmansa Orjan kirja . Aivan keskustelun loppupuolella Slunga totesi, että jos joku sanoo, että Kehtolauluja kuoleville on feministinen kirja on hän silloin epäonnistunut runoilijana. Hän lisäsi kirjoittavansa kaikkien ismien ulko/tuolla puolen. En tiedä, miten ismien ulkopuolella kirjoittaminen on mahdollista, mutta ei nyt takerruta siihen. Olin juuri ennen tätä Slungan toteamusta ehtinyt ajatella, että ostan hänen uusimman runokirjansa, mutta tuon feminismiin liittyvän kommentin kuultuani päätin antaa olla, sillä olin liiaksi järkyttynyt Slungan sanoista. Slungan kommentista ei seuraa, etteikö hänen runojaan voisi lukea feministisesti. Ylipäänsä ajatus siitä, että kirjai...

Nuoret tytöt Mannerheimintien Sokoksella hipelöimässä concealereita, foundationeita, lupauksia kauneudesta. Hipelöimässä naiseksi tekemistä oikein. Tunnelma on hartaampi kuin kirkossa. Haluaisin pelastaa niistä jokaisen. Haluaisin antaa niille Nelli Ruotsalaisen runokokoelman  Täällä en pyydä enää anteeksi . Runo on siitä hieno laji, että siihen mahtuu mitä tahansa. Sen rajat ovat muurittomat, eikä se heristä sormi pystyssä, että tällaisia asioita en suostu itseeni ottamaan. Runo on kenttä, jolle voi marssittaa mitä ikinä mieleen tulee ja tarpeelliseksi kokee. Nelli Ruotsalaisen kokoelmassa on nuorten naisten vuoro. Vihdoinkin, sanoisi aika moni. Jo kokoelman nimi Täällä en pyydä enää anteeksi on tilan haltuunottoa. Se merkkaa palan maailmasta itselleen niin kuin poikakoira merkkaa aamusta toiseen oman pissapuunsa. Kun lakkaa pyytämästä anteeksi sitä ja tätä ja tota ja erityisesti sitä, että on ylipäätään nuorena naisena olemassa, alkaa tapahtua. Kun hiljaisuus rupeaa m...

On aika toivottaa hyvää uutta vuotta ja julistaa uusi runohaaste eli #runo19. Tänä vuonna haastetta inspiroi kuvan mukissa oleva Banksyn Tyttö ja pallo (Girl and Balloon). Kuva tytöstä, jolta ilmapallo on juuri päässyt karkuun on yksi brittiläisen anonyyminä esiintyvän Banksyn kuuluisimmista töistä. Minulla oli lokakuussa ilo tutustua Banksyn töihin Amsterdamin Moco-museossa, josta myös kuvan kahvikuppi on peräisin ja jossa Banksyn töitä katsellessani kylvin yltäkylläisessä innostuksessa ja taiderakkaudessa. Miten sitten Banksy liittyy runoihin? Lyhyesti ja totuudellisesti kärjistettynä niin, että sekä Banksyn työt että runot vastustavat kaupallisuutta ja tarjoavat mahdollisuuden tarkastella maailmaa uusista näkökulmista. Runot ovat hengitystä. Niiden avulla voi kuvata sellaista, mikä ei oikeastaan ole edes kuvattavissa. Runot ovat kielen liiteri, josta sanat tulevat ulos erilaisina kuin ne olivat sisään mennessään. Runot synnyttävät uutta ja reagoivat ennalta arva...