Reader, why did I marry him?

Ranskattaret voivat syödä mitä vaan, eivätkä koskaan liho. Heillä on aina tukka seksikkäästi sekaisin ja he näyttävät tyylikkään tyrmääviltä. Bébénsä he kasvattavat rennon luontevasti ja kotityöt hoituvat ilman stressiä nousujohteisen uran ohella. Miestensä sivusuhteisiin he suhtautuvat lempeän ymmärtäväisesti. Edellisen kappaleen myytteihin voi uskoa ken tahtoo, mutta jos lukee Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa uskomukset saavat uuden ulottuvuuden. Annastiina Heikkilä on Yleisradion Pariisissa asuva uutistoimittaja, joka on tarkastellut ranskalaista elämänmenoa aitiopaikalta useita vuosia. Hänen teoksensa sisältää monien ranskalaisten naisvaikuttajien haastatteluja ja kopina vaan kuuluu, kun ranskattariin liitetyt myytit putoilevat. Itselleni ainakin tuli moni kirjassa kuvattu asia melkoisena yllätyksenä. Ranskaan ja ennen muuta Pariisiin liitetyt mielikuvat ovat viime vuosina alkaneet rakoilla keskenään hyvin erilaisista ilmiöistä johtu...

Islantilaisen Sj ønin Poika nimeltä Kuukivi on elokuva kirjallisessa muodossa. Valkokankaalla sen nimi voisi olla Satujen saaren kipu. Maistuu mädälle.  Maistuu maatuneelle.  Hauta on auki, sen yllä värisee alastoman pedon varjo. Poika nimeltä Kuukivi on pyykkinarulle ripustettu vaatekappale, jonka pitää narulla kaksi erityisvalmisteista pyykkipoikaa. Poika on Máni Steinn, hänen nahkansa roikkuu narulla. Rypistetty, käytetty, spermantahrainen. Nahassa reikä siinä kohdassa, jossa toivo piti kerran majaa. Poika on 16-vuotias, tuskin osaa lukea, tuskin kirjoittaa. Hän on orpo, joka imee elimiä. Etsii asiakkaita katujen hämärämmiltä puolilta. Eletään vuotta 1918, kuljetaan lokakuun puolivälistä joulukuun 6. päivään, kunnes teoksen lopussa siirrytään vuoteen 1929. Ensimmäinen pyykkipoika tuo mukanaan moottoripyörän äänen.  Äänen, joka kiipeää ylös kukkulaa. Moottopyörää ajaa tyttö.  Poika hengittää nenän kautta ulos. Hän imee elimen tiukemmin suuhunsa ja ...