Reader, why did I marry him?

Tässä on maalaus, kirja ja rakennus. Jotta ne ovat tässä, ne ovat kulkeneet pitkän tien, sillä oli myös aika, kun niiden paikalla oli pelkkää tyhjää. Tai jos tarkkoja ollaan, ei tyhjää kuitenkaan, sillä ne olivat jo ajatuksina tekijänsä päässä - ajatuksina, joissa oli kaikki se, mitä niiden tekijä oli kokenut ja kaikki se, mikä hänelle oli edellisiltä sukupolvilta välittynyt. Ennen kuin ajatuksista tuli ajatuksia, ne olivat siemeniä tekijänsä sisällä, eikä tekijä kenties edes tiennyt niiden olemassaolosta. Ehkä hän vain tunsi toisinaan kummaa sisäistä liikehdintää, kunnes tuli hetki, jonka kokee Joel Haahtelan uutusromaanin päähenkilö Visa, jonka sydämeen teini-iässä iskeytyy naula, johon on kirjoitettu: sinulla on tässä maailmassa ihan erityinen tehtävä. Mistä maailmat alkavat (MMA) on kertomus siitä, miten Visasta tuli taitelija ja miten hän eli elämänsä taiteilijana. Olen tottunut odottamaan Haahtelalta tekstiä, jossa kirjoituksen esteettinen funktio on hyvin vahva ja...

"Tiedättehän, että tässä maassa on paljon lapsia, jotka katsovat sellaisia paikkoja kuin museot, konserttitalot ja muut kulttuurikeskukset ja ajattelevat, etteivät ne ole minun kaltaisilleni ihmisille - ihmisille, jotka näyttävät sellaisilta kuin minä ja jotka tulevat sieltä, mistä minä tulen. Voin vakuuttaa teille tässä ja nyt, että mailin päässä täältä asuu lapsia, jotka eivät ikinä ajattelisi olevansa tervetulleita tähän museoon." Edellisessä kappaleessa siteeramani sanat eivät olet Jennifer Clementin romaanista, vaan ne ovat peräisin Michelle Obaman puheesta, jonka hän piti New Yorkin uuden Whitney-taidemuseon avajaisissa (Helsingin Sanomat, 13.5.2015). Michelle Obama kiinnitti puheessaan huomiota siihen, että taidemaailma on ollut ja on edelleen hyvin valkoinen. Tämä on se asiaintila, jota Jean-Michel Basquiat halusi omalla taiteellaan muuttaa. * Taideteoksia ja kokaiinin nuuskutusta. Agressiokohtauksia ja rahoilla leventelyä. Juhlimista, yöihmiselämää ja...

Mä kuljin herrojen kanssa pellon laitaa / joo, joo, ja kuljin pellon laitaa / joo, ja kuljin pellon laitaa. No, kyllä niillä herroilla tarinoita riittää / joo, joo ja tarinoita riittää / joo, ja tarinoita riittää. Kylmän sodan sisäinen lukija on jugendlinnassa asuva keski-ikäinen mies, joka juo kallista konjakkia ja jonka sielun salasana on critical forever. Ja sitten tulee kaltaiseni Helsingin lähiössä asuva naisihminen ja astuu herrojen seuraan. Voi sentään herrojen kyllästyneitä ilmeitä. Vain kohteliaisuussäännöt estävät heitä lähettämästä minua matkoihini. Kuokkavierastunne varjostaa lukemistani. Harold Pinter -vainaja astuu esiin ja siteeraa näytelmänsä repliikkiä: Kielletty, kieli kielletty. Kuka kieltää keneltä kielen?  Kuka saa puhua? Kenen pitää vaieta? Onko default-kriittisyys esteettinen arvo?  Ja sinulle Thomas Bernhard sanon, että sinun on ihan turha nyt ruveta täällä kummittelemaan. Kylmän sodan päähenkilö Vertti Harmaja on Globaalin talouden ...

Bravo! Encore! The Blazing World (suom. Säihkyvä maailma) on Siri Hustvedtin tähän astisista teoksista ehdottomasti paras, älykkäin ja otsikkonsa mukaisesti säihkyvin. Jumankekka, että on hienoa lukea kirjallisuutta, joka aiheuttaa älyllistä pyörrytystä ja panee liikkeeseen joka ikisen aivosolun. Siri Hustvedt ei kuulu kirjailijoihin, jota kohtaan kokisin mitään erityisiä tunnesiteitä, joten minun oli helppo lähteä lukemaan Säihkyvää maailmaa ilman ennakko-odotuksia. Etukäteen olin kuullut tästä teoksesta enimmäkseen negatiivisia kommentteja. Olin törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan Säihkyvä maailma on ylimielinen ja akateeminen. Ylimielisyyttä en siitä löytynyt. Ei voitane syyttää ihmistä, edes naiskirjailijaa, siitä, että hänen älynsä operoi korkealla tasolla. Teoksen akateemisella vaikutelmalla varmaankin viitataan siihen, että Hustvedt mainitsee monia filosofeja ja teoreetikkoja ja käyttää teoksessaan alaviitteitä. Säihkyvän maailman ymmärtäminen ja siitä nautti...

Ostin Harley Daavidssonin, sillä ajelen iltaisin, varmaan lähtee startista käyntiin nääs. Kun haiuslihas jo pullistuu, niin kampiakseli hurjistuu ja neidon nännit mun selkääni vasten puristuu. Vaan eipäs puristukaan. Neito on se, joka ajaa. Eikä fillarikaan ole harrikka, vaan Moto Valera. Rachel Kushnerin 'The Flamethrowers' (2014) tempoilee moneen suuntaan. On nopeusajoja suola-aavikolla, taidenäyttelyitä New Yorkissa, pornoleffoja vihreiden ovien takana, poliittista aktivismia 1970-luvun Italiassa, kumityöntekijöitä Brasilian metsissä sekä joukko romaanihenkilöitä, joiden perimmäisiä aivoituksia tuntevat tuskin he itsekään. Teoksen päähenkilökin on kuin kuka nuori nainen tahansa, mutta häntä kutsutaan Renoksi, koska hän on kotoisin sen nimiseltä paikkakunnalta. Tosin nyt minä huijaan, ei Reno ole kuin kuka tahansa, kaukana siitä. Itse asiassa erinomaisen omanlaisensa, mutta minkälainen, se on sitten taas jo hieman kimurantimpi juttu. Ainakin hän osaa ajaa kovaa moo...