Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Miten hienosti tämä teos alkaakaan. Nousee kuin lentokone halki sinisen taivaan, jota höttöiset poutapilvet kirjovat. Näkyvyys on erinomainen. Samanaikaisesti kuitenkin siellä samallla taivaalla muotoutuu jäälohkare, joka putoaa Taivaalta tippuvien asioiden päähenkilön, Saaran, äidin päähän. Selja Ahava on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut häneltä mitään aikaisemmin. Mitä tulee tämän teoksen ns lukupaikkaan, niin Ahava joutui varsin kovaan seuraan, kun juuri tätä teosta ennen olin lukenut Bulgakovia ja Siskiniä. Neidonhius kun tuppasi tupsahtelemaan vielä Taivaalta tippuvien asioiden väliin ja Saatanakin teki omia lymyilyjään. Ahava on teoksensa motoksi ottanut Aristoteleen näkemykset siitä, mitä tarkoittaa teoksen alku, keskikohta ja loppu. Pistin Aristoteleen ajatukset takataskuuni, mutta valitettavasti ne unohtuivat sinne lukemisen tuoksinassa. Ihmettelin korkeintaan, mikä möykky se siellä taskussani oikein on. Ahavan romaanin alkupuolella elämää lähestytää...