Reader, why did I marry him?

Hirmuinen mieliteko.  Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta. Siis ennustan (olen siis olemassa). Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys. Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat . Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin. Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna. BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John He...

Oriana Fallaci (1929-2006) oli italiainen toimittaja ja kirjailija. Eurooppalaisen journalismin valovoimainen tähti, joka oli tinkimätön ja muiden näkökulmasta välillä suorastaan tuskallisen itsepäinen kaikessa mihin ryhtyi. Minulle Fallacilla on kuitenkin myös hyvin yksityinen ja tärkeä merkitys sen vuoksi, että eräässä kiperässä elämäntilanteessa luin läpi yön hänen romaaniaan Mies (Un uomo, 1979). Kokemus oli niin lohdullinen ja turvaistava, että vielä vuosienkin jälkeen se palautuu vahvana mieleeni ja tämä teos löytyy kirjahyllystäni tänäkin päivänä. Tunnustan odottaneeni tältä teokselta paljon, mutta samaan hengen vetoon on todettava, että niinikään italialaisen toimittajan Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa on melkolailla puolivillainen teos siinä suhteessa, että siitä jää puuttumaan kaikki se draivi ja energia, jota Fallacissa itsessään oli. Elämäkertana tämä teos on kumman hengetön, mikä on todella sääli, sillä Fallacin elämäs...

Voi Jayne Anne Phillips minkä teit! Minulle Phillips on Pikakaistojen (Fast Lanes, 1984) ja Koneunien (Machine Dreams 1984) kirjailija. Kummatkin mainituista teoksista olivat aikanaan suuria kokemuksia. Murhenäytelmä sen sijaan. Plääh. Apua! Itse asiassa en pysty edes itselleni perustelemaan, miksi ylipäätään luin tämän teoksen loppuun, kun sivujakin tässä romaanissa on melkein 600. Ehkä syy oli pelkästään se, että Phillips kirjoittaa sujuvammin kuin moni muu silloinkin, kun teos itsessään on pettymys. Murhenäytelmä perustuu tositapahtumiin. Jo tämän olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan - varsinkin, kun juuri vähän aikaa sitten luin Laurent Binet'n loistavan historiallisten tapahtumien kuvaamisen värikkäästi kyseenalaistavan HHhH :n. Noin ylipäätään historian ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen ei välttämättä ole ongelmatonta, mutta se voi toimia myös loistavasti ja ilman, että lukiessa pääpaino on siinä, mikä on totta ja mikä ei. Ilman, että mielessä pyörii jatkuv...

"Survival is insufficient." Olipa kerran maailma. Se paikka, jossa me elämme. Maailma, jonka tuhosi erittäin nopeasti leviävä pandemia-virus, joka tappoi 99 % maailmamme asukkaista. Sen jälkeen alkoi toisenlainen maailma. "Time had been reset by catastrophe." * Emily St. John Mandelin romaani Station Eleven liikkuu kahdella eri aikatasolla. On aika ennen katastrofia ja aika sen jälkeen. Teoksessa sukkuloidaan taitavasti näiden kahden maailman välillä pandemia-viruksen toimiessa maailmoiden välisenä porttina. Station Eleven on vahvaa kerrontaa. Pitkin teosta Emily St. John Mandel tarjoilee lukijalle irrallisen tuntuisia vihjeitä kuin ne olisivat eri värisiä ja paksuisia langanpätkiä, joista lukija ei tiedä, mihin villapaitaan ne kuuluvat. Mikä on esimerkiksi ennen katasrofia -maailman Luli-nimisen koiran ja katastrofin jälkeisen Luli-koiran välinen yhteys? Onko niillä edes mitään yhteyttä? Onko vain sattumaa, että kaksi eri ihmistä olisivat antaneet k...