Reader, why did I marry him?

En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta koskaan. Porvarit, te ette saa minua. Heidi Köngäksen Hertta on rakkautta ensi kappaleesta. Panen taloni myyntiin ja muutan asumaan Köngäksen kieleen. En voi sille mitään (enkä edes halua voida), että ihannoin ja kunnioitan ihmisiä, jotka ovat valmiita menemään vaikka vankilaan aatteidensa, filosofiansa, elämännäkemyksenä tai vastaavan takia. Hei teoksen ensimmäinen kappale tuo mieleeni Marina Tsvetajevan, Simone de Beauvoirin ja Simone Weilin. Kaikissa näissä naisissa samaa tinkimätöntä hengitystä, vaikkakin maisema on eri. Näin Hertta alkaa: Tiiliseinät ovat paksut, kylmät ja ne tihkuvat kosteutta. Minä tihkun suolaa ja kylmää ikävää. Lasken päiviä, seitsemäntoista vielä, sitten minun pitäisi päästä pois. Lähes viisi vuotta pelkkää kovaa sisätilaa, korvakäytäviin sulanutta paukahtelevaa ääntä, kuinka ovia avataan ja suljetaan, kuinka isoja avaimia kolistellaan pitkin rautakaidetta, kuinka metallisia astioita pai...

Akseli Koskelalle ei saa tapahtua mitään pahaa! Katsokaa nyt, miten komea hän on pyhäpäivänä valkoisessa paidassaan. Hän on suomalaisen miehen kaunein ilmentymä. Mikä uhma. Mikä voima. Minä tunnen tuon ihmistyypin, joka paiskii töitä itseään säästämättä. Jolle rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat elämän johtoarvoja. Joka taipuu, mutta ei taivu. Ryhdyin lukemaan Linnan Pohjantähti-trilogiaa osallituakseni Nooran blogissaan esittämään kimppalukuhaasteeseen. Juuri ennen TPTA:n I osaa luin Ruth Ozekin teoksen A tale for the time being . Siirtymä kvanttimekaniikan täyttämistä ajatuskuluista tiukkaan realismiin oli aikamoinen kylpy. Kun kyseessä on Suomen kirjallisuuden yksi kaikkein kivijalkaisimmista teoksista, niin kyllä tässä näppäimistö tutisee, kun miettii, mitä tästä sanoisi, jotta tälle tekisi kunniaa. Todettakoon nyt ensiksi, että Linnan henkilökuvaus on yksinkertaisesti loisteliasta. Välillä on suorastaan vaikea uskoa, että kyse on romaanihenkilöistä, niin lihaa ja vert...