Reader, why did I marry him?

Pidin paljon, ja osin suunnattomastikin, Olga Palon novellikokoelmasta Aion kertoa nyt kaiken . Minulle tuossa kokoelmassa erityistä oli se, että muutamat Palon lauseet tiivistivät omia näkemyksiäni, joiden pukeminen sanoiksi oli ollut hankalaa. Tuntui siltä kuin olisin höpissyt sekavaa tajunnanvirtaa, jonka Palo olisi muokannut lauseiksi. Tämä sama tunne syntyi myös nyt, kun luin Palon esseeromaanin Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa .  Äitiyden, kirjoittamisen ja vapauden teemat saavat Palon uutukaisessa jatkoa.  Teoksen kehyksenä on Palon matka hänen lapsensa kanssa Berliiniin. Teemat ovat osin Palon aiemmasta kokoelmasta tuttuja, mutta nyt sukelletaan vielä syvemmälle ja lähestytään äitiyttä useista eri näkökulmista. Aion kertoa nyt kaiken -teoksessa Palo kirjoittaa: "Lapsi voi pyyhkiä pois taiteilijuuden, uran, kiinnostavuuden, kulmikkuuden. Ainakin jos on nainen. Äitiys pyyhkii minut yli, maailma pyyhkii äitiydellä minut minusta, äitiys pyyhkii minulla pöytä...

Silja Kejosen Lähetä minulle ympyrä palautti mieleeni muiston, jonka olin täysin unohtanut. Minä ja silloinen paras ystäväni Eija 8 viiva 10 -vuotiaina riitelimme raivoisasti siitä, onko naapurustossa asuvan vanhemman naisen nimi Impi vai Imppi. Hirveä riitä, tuhoava. Sen jälkeen emme puhuneet toisillemme moneen päivään. Ja tämä muistohan nousi siitä, että Lähetä minulle ympyrän ensimmäisen osan nimi on Impi. Ei siis Imppi. Oletko Eija kuulolla? Olin oikeassa ja sinä olit väärässä. Ei kenenkään nimi voi olla Imppi - paitsi jos, mutta tuskin kuitenkaan. Impillä sylissään jäätynyt halko, vajan takana, läpilaho talo, jossa kaikki kastuu. Herttakuningatar ikkunassa vetinen tukka niskassa mytyssä, täytyy föönata uusiksi. Lähetä minulle ympyrä ei järjesty, ei pysähdy paikalleen. Se pyörii falloksen hallitseman diskurssin läpi kuin herkät napit. Jättää jälkensä niiden kauhisteltavaksi, jotka kyseistä diskurssia hallitsevat. Näiden runojen esitysmuodossa ei maskuli...

Heinäkuu on jumalattoman tylsä kirja ja se on sen ehdoton vahvuus. Kirjoitin edellisen lauseen tämän tekstini alkuun, koka Hanna Rentolan esikoisromaanin Heinäkuu alkupuolella vaikutti juuri siltä, että teoksen vaikuttavuus muodostuu nimenomaan sen tylsyyden kautta. Olin väärässä. Heinäkuu kertoo Juulista, joka jää yksin lastensa Simban (3v.) ja Kosmon (6 v.) kanssa, kun perheen isä lähtee kuukaudeksi työmatkalle Brasiliaan. Siinä missä miehet - tai ainakin heistä eräät - kirjoittavat filosofisiksi kohoavia fiktiivisiä tutkielmia uunien rakentamisesta, kirjoittaa Rentola kotiäidin elämästä. Lopputuloksena on Hyryn Finlandia-voittajan tavoin teos, joka sisältää yksinkertaisuudessaan suuria ulottuvuuksia. Parhaimmillaan Rentolan teksti hypnotisoi ja saa näkemään tavalliseen sisältyvää magiaa. Kotiäidin arjen monotonisuudesta ja sen asettamista haasteista ei ole liiemmin kirjoitettu pelkästään niihin keskittymällä ja kun Rentola nyt on lähtenyt näin tekemään olisi toivonut, ett...

Kun saan käsiini uuden kirjan tapanani on avata se randomisti jostakin kohtaa ja ennen kuin luen ainoatakaan sanaa haistelen kirjaa. Sen jälkeen luen muutaman sanan ja haistan kirjaa uudestaan. Miira Luhtavaaran runokokoelmasta minulla oli sekä haju- että näköaistiin perustuen heti alkuunsa hyvä nuuhku. Luhtavaaran runokokoelman aiheena on perhe, jonka jäsenet ovat äiti-Margot, isä-Boris ja lapsi-Lulu. Onko tässä jotakin, mikä pitää erikseen mainita? On kyllä. Runoissa kirjoitetaan harvoin perheistä. Runouden default-päähenkilö on pitkään ollut mies ja hänen suuret eksistentiaaliset ongelmansa ja punaviinipullosta sekä naisista haettu lohtu. Tämä kuvio on onneksi muuttumassa, mutta yhä edelleen perhe yksikkönä on saanut olla harvinaisen rauhassa runoilijan kynältä. Kirjoitetaan kyllä äideistä ja isistä ja lapsista, mutta harvemmin niin, että heitä tarkastellaan perheenä. Luhtavaara tarttuu tähän aiheeseen ja synnyttää kokoelmassaan onnistuneen vuoropuhelun perheenjäsenten välil...

Tadaa! Olen kuunnellut elämäni ensimmäisen äänikirjan ja se ei ollutkaan ihan mikä kirja tahansa, vaan Jani Toivolan Kirja tytölleni  (WSOY). Olenkin jotenkin ihan onnenpapanoina siitä, että äänikirjakuunteluni sai alkunsa juuri Toivolan kirjasta. Kirja tytölleni jatkaa samalla tinkimättömällä linjalla  kuin Toivolan esikoisteos  Musta tulee isona valkoinen . Ihan bonusta oli se, että Toivola myös lukee kirjansa itse. Näin pääsin sujahtamaan varsin esteettömästi äänikirjojen maailmaan ja samalla minulle muodostui uusi arkiaamurutiini. Kuuntelin kirjaa kävellessäni junalle, junassa luin kirjaa puhelimelta ja loppumatkan töihin taas kuuntelin sitä. Mahdollisuus vaihtaa lennossa kuuntelusta lukemiseen on ominaisuus, johon miellyin suuresti. Kirja tytölleni on Ailin kirja ja Aili taas - jos joku ei sitä vielä tiedä - on Toivolan tytär. Kirja kertoo siitä valtavasta elämänmullistuksesta, jonka Toivola koki, kun hänestä tuli isä. Noin ylipäänsä vanhemmaksi tuleminen...

Kuule, istuta vielä se omenapuu vaikka tuli jo tukkaasi nuolee (Juice Leskinen: Myrkytyksen oireet) Elina Hirvosen Kun aika loppuu on puheenvuoro keskusteluun, jossa pohditaan niitä syitä, mikä tekee nuoresta ihmisestä joukkomurhaajan. Tiedämme nämä  nuoret miehet, joilla pienestä pitäen ei ole ollut yhtään kaveria. Nämä nuoret miehet, joille ei ole tarjolla muuta apua kuin lääkkeet, jotka vain pahentavat heidän tilannettaan. Nämä nuoret miehet, jotka etsivät lohtua Nietzschestä ja internetin syövereistä. Nämä nuoret miehet, jotka ovat tulleet siihen tulokseen, että ihmisten tappaminen on palvelus ihmiskunnalle. Hirvosen romaanin Aslak on yksi heistä. Kun aika loppuu -romaanin ovelin veto on se, että se sijoittuu ajassa noin kaksikymmentä vuotta tästä hetkestä eteenpäin. Elämme siis juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, niitä aikoja, jolloin jotakin pitäisi tehdä, jotta ei kävisi niin kuin Hirvosen romaanissa käy. Ongelmana vaan on, että kukaan ei tiedä, mitä se jo...