Reader, why did I marry him?

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi...

Stig debord! Santasen kapitalismikritiikki suorastaan pakottaa hänen teoksensa romaanin sijaan novellikokoelmaksi. Bioroskis täyttyy mimeettisestä, joka takertuu narratiiviin. Ne kietoutuvat. Yhdessä niiden on hyvä kompostoitua. Näin saadaan ravinteikasta multaa niille teoksille, joiden päämäärät ovat Rakas kapitalismi pilkulle vastakkaiset. Niille, jotka ovat oopiumia lukijoille. Rakas kapitalismi pilkku sen sijaan ei tarinallista lohtua tarjoile. Kokeellinen kirjallisuus ei aina ole kovin helposti vastaanotettavaa. Ehkä myös niin, että sen vastaanottoon liittyvä hankaus on osa sen ominaispiirteistöä. Tässä suhteessa Santasen novellikokoelma on poikkeus, sillä se etenee erittäin liukkaasti, vaikka Santanen asetteleekin betonipossuja lukutielle. Luin Rakas kapitalismi pilkun kahdessa erässä. Erien välissä keitin kahvit. Kahviin laitoin kauramaitoa. Jo hyvissä ajoin ennen teoksen loppua aloin harmitella sitä, että ihan kohta olisin sen jo lukenut ja olisi tyytyminen sii...

Nyt on satiiri yhteiskuntakritiikiin palveluksessa tavalla, joka antaa aihettaa kattaa juhlapöytä. Monet näistä novelleista ovat tylyjä, mutta samaan aikaan myötätuntoisia ja ihmisen puolella. Friday Black häiritsee, eikä anna rauhaa. Adjei-Brenyahin tekstit ovat tulitikkuja, jotka pakottavat myös valkoisen ihmisen silmät auki. Nana Kwame Adjei-Brenyah (s. 1990) on ghanalais-amerikkalainen kirjailija, jonka tekstejä on aiemmin julkaistu useissa lehdissä. Friday Black on hänen esikoisteoksensa, eikä tarvitse omata ennustajanlahjoja todetakseen, että tässä on kirjailija, josta tulemme jatkossa kuulemaan vielä paljon. Friday Blackin novellit piikittävät amerikkalaista rasismia ja konsumerismia, eivätkä ne tee sitä hellävaraisesti. Kokoelman ensimmäinen novelli The Finkelstein 5 on niin dynamiittia satiiria, että sitä lukiessani olen jo valmis julistamaan uuden kirjallisen tähden syntyneen. Novellissa kuvataan, miten valkoinen amerikkalaismies käyttää äärimmäisen brutaalilla taval...

Tunnottomien valtakunnassa ei ole pinkkiä, eikä glitteriä. Sen temaattiseti hallitsevin väri on sisälmystenpunainen ja tuoksu spermanhajuinen. Kirjan kannessa ei turhaan lue: Hard core. Kathy Acker (1944/1948-1997)* oli amerikkalainen kirjailija, jonka teokset ovat provokatiivisia ja vahvasti seksuaalisuuden maaperää kyntäviä. USA:ssa hänen teostensa ympärillä on käyty metakka jos toinenkin ja Ackerin kuolema kirvoitti valtaisan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.** Tunnottomien valtakunnan (Empire of the Senseless, 1988) lisäksi suomeksi on käännetty myös Pussy, merirosvokuningatar ( Pussy, King of the Pirates, 1996). Miksiköhän muuten kuningas on suomennettu kuningattareksi? Outoa. Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein ...

Lähes kyllästymiseen asti on saatu viisailta ja tietäviltä kuulla, että kirjallisuuden pitää olla yhteiskunnallista. No, tässä sitä yhteiskunnallista kirjallisuutta nyt olisi. Amerikkalais-meksikolainen Jennifer Clement (s. 1960) on suorastaan yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen erikoistunut kirjailija. Hän on myös ensimmäinen nainen, joka on valittu kansainvälisen sananvapausjärjestön, PENin, presidentiksi. Esikoisromaanissaan Basquiatin leski (The Widow Basquiat, 2000) Clement nosti esiin 27-vuotiaana kuolleen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin sekä New Yorkin taidegallerioiden vähemmän päivänvaloa kestävät puolet. Clement kuvasi taidemaailmaan sisäänkirjoitettua valkoisuutta, jonka Basquiat onnistui haastamaan olemalla ensimmäinen musta taiteilija, jonka teokset pääsivät New Yorkin vaikutusvaltaisimpiin museoihin ja gallerioihin. Suomeksi saatiin ensimmäisenä lukea Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, 2014), joka on paitsi taidoka...

Menoa ja meininkiä. Tykitystä ja tulista tupenrapinaa. Ensimmäinen statement löytyy heti teoksen kannesta. Että mikäkö se on? No se on se, että naiskirjailijan nimestä on mainittu vain sukunimi. Jos Virginie Despentesiä ei tunne saattaa ajatella, että kirjailijan nimi on Vernon Subutex ja mikäs nimi se nyt on? Heti on mielessä pillerikauppa, haahuilevat hupparipäiset huumesilmäihmiset ja porttikongit, joissa subutexejä ostetaan ja myydään. Se on väärä mielikuva. Tässä teoksessa on kyse muusta. Tai no jaa. On tässä kirjassa huumejuttua, mutta ei mitenkään ylettömästi. Lähinnä vaan sen takia, että huumeidenkäyttö on osa joidenkin Despentesin kuvaamien ihmisten maailmaa. He eivät tosin popsi subutexejä, vaan vetävät luottokorteilla viivoja nenään nuuskutettavaksi. Tämä aihepiiri ei kuitenkaan ole tämän kirjan pointti. Tartuin Vernon Subutexiin, koska halusin lukea jotain yhtä kokonaisvaltaisesti koukuttavaa kuin Ryan Gattisin Vihan kadut . Ihan yhtä vahvaa imua ei tässä kirjassa o...

Kirjahyllyni perinnöksi saamieni kirjojen osastolta valitsin tämänkertaisen BAR Finland -postaukseni kohteeksi Pentti Haanpään pienoisromaanin Jauhot  - Tarina pakkasen jäljiltä (1949). Ja kyllä vaan pölisi! Meni silmiin ja korviin ja nauru- ja kiukkuhermoon ja taas kerran on hyvä syy patistella: lukekaa ihmiset vanhempaa suomalaista kirjallisuutta! Toisinaan saa kuulla, miten joku ei lue suomalaista kirjallisuutta, koska se on niin huonoa. Näin kävi juuri vähän aikaa sitten Kirjallisuuden ystävät -facebook-ryhmässä, jossa postauksen aloittaja kertoi, että hän ei ole koskaan lukenut yhtään suomalaista kirjaa, joka hänen mielestään olisi ollut hyvä. Hmm! Eikä kyse ollut edes provosoinnista, vaan kirjoittaja oli todellakin tätä mieltä. Tuonkaltaisissa tilanteissa kiinnostaisi kuulla, miten laajasti kirjoittaja on tutustunut suomalaiseen kirjallisuuteen, sillä jos joku on sitä mieltä, että esimerkiksi Jauhot on huono niin vika ei ole Jauhoissa, vaan leipurissa eli siinä, joka sitä...

Tässä blogitekstissä kerron, mistä on kyse Jaakko Yli-Juonikkaan teoksessa Jatkosota-extra . Tapojeni vastaisesti en kirjoittele niitä näitä hieman sinne tai tänne päin, vaan absoluuttisen vodkatotuuden tästä kirjasta. Kun kumminkin haluat tietää, että mitä mieltä olen Jatkosota-extrasta niin olkoon menneeksi. Kyseessä on paras vuonna 2017 lukemani kirja. Vai onko? Väistelinkö monimutkaisempaa argumentaatioa nostamalla Jatkosota-extran kepinnokkaan? Tiedä häntää ja tassua. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy Yli-Juonikkaan romaanin iltapäivälehtityyppiseen ulkomuotoon. Alunperin ostinkin tämän romaanin sisustuselementiksi, mutta jostakin kumman syystä, joka on itsellenikin arvoitus, kävi niin, että tulin lukeneeksi tämän romaanin. Kuvittele tähän kohtaan jotain kuvia ja katso niitä. * Kirjassa puhutaan huomattavassa määrin perussuomalaisista, joista riittääkin huomattavassa määrin puhumista. Heillä kun silleenniinku tuo meno tiedät kyllä mitä tarkoitan Juot ja katsele...

Runoilija räppää suomiräppäreitä tiukemmin. Tai ainakin Jani Nieminen. Tuo elämän betonisten kenttien "Eminemi-Nieminen". Ensimmäinen asia, joka tässä kokoelmassa pistää silmään töks, on sen nimi. Bigini on nimenä jotensakin mahdollisimman epäsopiva runokokoelman nimi ja siksi se huusi kirjaston runohyllyn ohi kulkiessani kovaa ja falsettisesti Hei mä en oo mitään tavallista gamaa, mä oon Bigini g:llä nais tu miit juu. Nieminen suomii sivu toisensa jälkeen. Sanojen ruoska viuhuu ja juomuttaa suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa ja "monikansallista persettä". Niemisen runojen tärkeyshenkilöiksi osoittautuvat herra katuluutnantti, hulbbea natsi ja Aatami Tamminen - heihin kuitenkaan rajoittumatta. Maailmanmeno on oikeasta elämästä tuttua ja ketuhännän sijasta Nieminen on pistänyt kainaloonsa kalevalaisen hauen, tuon liukkaan ja arvaamattoman kalalajikkeen, jonka silmä näkee kaiken. Äänestin Ylen äänestyksessä vuoden 2017 kirjaksi Ossi Nymanin Röyhkeyttä ( kl...

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität. DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina ( klik ) ja Omegapiste ( klik ). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tut...

Pikku Pippuri on touhuisa afrikkalaistarina ja Pippuri on edellä kirjoitettu isolla, koska se on erisnimi ja tavallaan Pikun sukunimi. On tällä miehellä tosin toinenkin nimi. Nimittäin: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko. Teoksen nimi on suomennettu suoraan sen ranskankielisestä nimestä Petit Piment ja tämän vuoksi on turha protestoida tätä nimeä vastaan, vaikka ainakin omalla kohdallani nimi toimi tehokkaana lukemisen kartoittajana. Mikä ihmeen Pippuri? Miksi haluaisin lukea jostakin Pippurista? No jaa, kirjan luettuani keksin kyllä useampikin syitä, miksi niin kannatti tehdä. Alan Mabanckou (s. 1964) on kongolainen kirjailija ja yksi ranskankielisen Afrikan parhaiten tunnetuista kirjailijoista maailmalla. Pariisilaisissa kirjallisuuspiireissä häntä on kutsuttu jopa Afrikan Samuel Becketiksi - nimitys, jolle tosin Pikku Pippurista ei kovin suoraan löydy perusteita. Mabanckou on kirjailijana herättänyt ristiriitaisia tunteita toteamalla, että afrikkalaise...

Näissä runoissa on sääntö, jota en tunne. Logiikka, joka on minulle vieras. Näissä runoissa on paljon, roikkuvasti ja yltäkylläisesti. Nämä runot ovat juhla. Pöydällä pitkä valkoinen pöytäliina. Makaan pöydän alla kaikki raajat ojossa. Paremman väen ruokaillessa esiintyjä lausuu Maria Matinmikon Värejä. Milloin runokokoelma on luettu? Mistä tietää, että on tullut vaiheeseen, joka on päätepysäkki, josta voi jatkaa seuraavaan runokokoelmaan? Ei tietenkään mistään ja sen vuoksi olen lukenut Matinmikon Värejä kuukauden. Tämän ajan on määrittänyt laina-aika. Olen edelleen lukemisen kanssa kesken, kun tämä kokoelma pitää palauttaa kirjastoon. Tekisi vimmaisesti mieli jättää sivujen väliin viesti seuraavalle lukijalle. En kuitenkaan tee niin, vaan istun kuuliaisesti läppärin eteen ja alan kirjoittaa tätä postausta tietämättä yhtään, mitä aion sanoa. Jotakin tästäkin kuitenkin syntyy, sillä niin käy aina, kun alkaa kirjoittaa. Ei välttämättä hyvää, eikä varsinkaan erinomaista, mutta lähes...

Avoin ja yksityinen kirjeenalku Jörn Donnerille: Kuules Jörn, yritän kirjoittaa bloggausta uusimmasta kirjastasi, mutta siitä ei nyt tule yhtään mitään, kun sinä olet niin vahvasti olkapääni takana läsnä. Mitä minä kuulen? Nauratko sinä? Okei, olihan se lause vähän pöllö, mutta suonet anteeksi, kun sentään deletoin kirjoittamani. Ymmärrän, että jos yritän parhaani, niin se ei ole kovin paljon sinun mittapuullasi mitattuna. * Olen monesti leikilläni todennut, että isona haluaisin olla Jörn Donner. Tällä lauseella tarkoitan esimerkiksi sitä, että on oltava joku, joka ei välitä, mitä muut ajattelevat siitä, mitä hän sanoo. On oltava joku, joka sanoo suoraan myös sen, mitä monet muut vain pienissä bittejä kuhisevissa päissään miettivät puhumattakaan niistä, joille pää on vain kaulanjatke. On oltava joku, koska muuten maailmasta puuttuu toivo. On oltava joku, joka kirjoittaa esimerkiksi näin: Hallituksella on vielä kaksi vuotta aikaa vastenmielisen epäpätevyytensä todistamisee...

Korpisoturi on kuin Saarijärven Paavo ja Duudsonit tanssimassa yhteisbalettia palsasuolla. Pidin Korpisoturia kirjaston varausjonossa pitkään lukittuna. Syy, miksi en halunnut lukea sitä on aika tyhmä, mutta kerron sen nyt tässä. Gustafssonin romaanin kansi on ihan harvinaisen ruma ja luotaantyöntävä. Se tokii sopii kirjalle sinänsä ihan mainiosti, mutta sisäisen kirjankansiesteetikkoni se sai voimaan rajusti pahoin. Kun kuitenkin yksi ja toinen bloggasi Korpisoturista ja maininnat olivat pitkälti positiivisia tein tekemällä päätöksen voittaa kammoni romaanin kantta kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös Gustafssonilta aiemmin lukemani Huorasatu. Korpisoturin päähenkilö on Ahma-niminen mies, joka pyrkii varautumaan niin, että ei heti ensimmäisenä ole pulassa sen jälkeen kun maailmanloppu tai joku muu totaalikatastrofi on iskenyt ihmisten kimppuun. Ahma päättää muuttaa maaseudun metsänkupeeseen mökkiin, jota hän alkaa varustaa tulevaa silmällä pitäen. Hän on erakkoluonne, mutta y...