Reader, why did I marry him?

Jos  haluaa ymmärtää kaiken, mitä lukee, kannattaa pysyä kaukana Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se on nimittäin teos, jonka pohtimiseen ei yksi elämä riitä. Tai ehkä riittääkin (jota kyllä suuresti epäilen), jos on tarpeeksi fiksu, jota minä en ole. Sanoisinkin, että Kalvas hehku on yksi parhaista teoksista, joista en ole  ymmärtänyt paljoakaan, mutta jonka lukeminen oli hillittömän hienoa siitä huolimatta. Hienoa sillä tavalla, että vähän väliä sanoin ääneen: voi herran jestas Nabokov, miten nero oletkaan. Hienoa sillä tavalla, että kihisin innostuksesta ja hetken päästä ihmettelin, mille kihisinkään. Hienoa sillä tavalla, että hypittiin sinne ja tänne, mutta oltiin siitä huolimatta vahvasti kartalla tai ainakin sen kääntöpuolella tai ainakin jossain suhteessa kyseiseen karttaan. Päättelen edellisestä, että jos kirjailija on tarpeeksi lahjakas, ei ole niin kauheasti väliä, mitä hän kirjoittaa, sillä sitä on ilo lukea kaikesta huolimatta. Tähän Joku varmaan väittää vasta...

Minun rakkaani on komea ja verevä, hän erottuu tuhansien joukosta. Hänen käsivartensa ovat kultatangot, Tarsisin kivillä kirjaillut. Hänen vatsansa on norsunluinen kilpi, jota peittävät safiirit. Hänen säärensä ovat marmoripylväät, kultajalustalle pystytetyt. Hän on näöltään kuin Libanonin vuoret, ylväs kuin setripuu. Hänen suunsa maistuu makealta - kaikki hänessä houkuttaa! Tällainen on minun rakkaani. Yllä oleva lainaus on raamatusta, Laulujen laulun kirjasta. Nuo sanat voisivat olla Patrokluksen sanoja Akilleesta, sillä siitä tässä romaanissa on kyse, suurimmasta rakkaudesta kahden nuorukaisen välillä. Akilles lienee useimmille tuttu kantapäänsä takia. Hänen äitinsä Thetis halusi tehdä pojastaan kuolemattoman ja kastoi hänet Styx-virtaan pitäen kantapäästä kiinni. Niin Akilleesta tuli melkein jumala, jonka kantapää kuitenkin jäi haavoittuvaksi. Patroklus sen sijaan on pitkälti jäänyt kuuluisan rakastettunsa varjoon, mutta Millerin romaanissa hän saa kunnian kertoa mie...

Osallistun tänä vuonna ensimmäistä kertaa Blogistania- äänestykseen Finlandia ja Globalia -sarjoissa. Sekä Finlandia- että Globalia-sarjassa voittajan valitseminen oli suhteellisen helppoa, koska kumpaankin sarjaan ykköseksi sijoittamani teos ovat monin tavoin erinomaisia ja huikeita. Tekemieni valintojen kriteerit olivat: 1) yleiset kirjallisuudelle asetettavat kriteerit Mitä nämä ovat, sen tietysti jokainen tulkitsee omalla tavallaan, mutta itse tarkoitan kriteerejä, jotka kuka tahansa kirjallisuuteen riittävästi perehtynyt voi näistä teoksista löytää riippumatta henkilökohtaisista mieltymyksistä. 2. Henkilökohtaiset mieltymykset Tämä kriteeri ei kaivanne enempiä selittelyjä. 3) Teoksen yleinen merkittävyys Teoksen kyky kertoa olennaisia asioita kuvaamansa ajan yhteiskunnasta ja kulttuurista. Sen kyky puhutella lukijaa ja avata uusia näkemyksiä. Finlandian kohdalla tämä kriteeri osoittautui ainoaksi, jolla pystyin valitsemaan teoksen sijalle 3. Ehdokkaita tälle sija...

Alfauros tuijottaa tiukasti silmiin, kun laitan LP:n rahisemaan levylautaselle. Ola vetää. Järjen veit ja minusta orjan teit.  Kun lempes annoit ja kestävän sen vannoit. Ja niinhän se menee, että:   Mut kesti se vain hetkisen, murheeksi vaihtuen. Mustasukkaisuutta - ikivihreä ja puhkitanssittu tango, jossa kuvataan rakkauden orjana riutumista. Lavatanssit. Teryleenihousut ja nailonpaita. Hiki ja hengityksessä haiseva nurkan takana otettu ryyppy. Iskelmiin jalo riutuminen kenties sopii, mutta elämässä kukaan harvoin ehdoin tahdoin haluaa olla rakkauden orja. Silti niin tapahtuu alinomaa, sillä rakkaussuhteessa toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen. Niin tapahtuu myös Katarina Wennstamin Alfauroksessa. Luin Wennstamin esikoisteoksen Smuts (2007, suom. Tahra) heti sen ilmestyttyä. Korviini oli kiirinyt tästä romaanista mielenkiintoisia kaikuja ja en malttanut odottaa edes suomennosta. Se ei ollut maailman suurinta kirjallisuutta, mutta erittäin hyvä kuitenkin. ...

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (The Snow Queen) alkaa komealla viittauksella H.C. Andersenin samannimiseen satuun. Teoksen etulehdelle otettu lainaus Andersenin sadusta herättää korkeita, suorastaan maagisia elementtejä sisältäviä odotuksia. Miten tämä teos sitten kommunikoi tanskalaisen kaimansa kanssa? Mitkä ovat näiden kahden teokset väliset intertekstuaaliset yhteydet? Pettymys oli suuri juuri korkeiden odotusten vuoksi, sillä Cunninghamin teoksen ja Andersenin sadun väliset yhteydet eivät missään vaiheessa avautuneet syvemmällä tasolla. Andersenin Lumikuningatar heittää lumikiteisen hohtavan varjonsa Cunninghamin teoksen ylle, mutta se on pelkkä varjo, ei sen enempää.   Lumikuningattaren alussa Barrett Meeks, "epäonnen soturi", näkee Central Parkin taivaalla kummallisen valoilmiön, jolle ei löydy selitystä. Neljä päivää aiemmin hän on taas kerran tullut jätetyksi. Tällä kertaa varsin tylysti, sillä poikaystävä kuittasi suhteen päättyneeksi lähettämällä tek...

Lukukeskuksen lukuviikko-kampanja pidetään tänä vuonna 20-26.4.2015 . Kampanjan tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin; tarinoiden ja kertomusten kiehtovaan maailmaan. Kampanjan teema on "Minä lukijana". Tämä postaus on kutsu osallistua lukuviikon kampanjaan . Sen voi tehdä esimerkiksi seuraavilla tavoilla: Lapsi lukijana * Voit pyytää lastasi kirjoittamaan itsestään lukijana yleisellä tasolla, tietyn teoksen lukijana tai tekemään kirja-arvion. Isommat lapset voivat tehdä tämän omatoimisesti ja pienempien lasten kanssa voit olla olla kirjoitus- ja muuna apuna.  Aikuinen lastenkirjallisuuden lukijana   * Voit kertoa itsestäsi lastenkirjallisuuden lukijana aikuisen näkökulmasta ja muistella, minkälainen lapsilukija olit, minkälaista kirjallisuutta luit, miten valitsit luettavat kirjat, miksi lukeminen oli sinulle tärkeää jne. Voit myös kertoa, minkälainen lastenkirjallisuuden lukija olet omille lapsillesi tai olet ol...

Miten natsi-Saksa oli mahdollinen? Mikä saa ihmisen astumaan pahan puolelle? Miten omantunnon äänen voi totaalisesti hiljentää? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen miettinyt monta kertaa. Viimeksi mietin näitä syvemmin käydessäni Berliinissä  Topographie des Terrors -museossa. Olisi hirveän lohdullista ajatella, että itse ja oma lähipiiri tekisi toisin. Että itse ei koskaan olisi väkivältainen tai tappaisi. Wendy Lowerin teoksen luettuani olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että tietyt elämänkokemukset ja olosuhteet tekevät useimmista meistä tappajan. Ei ehkä kaikista, mutta suurimmasta osasta kuitenkin. Amerikkalainen, erityisesti natsiaikaan perehtynyt historioitsija Wendy Lower tarkastelee teoksensa alaotsikon mukaisesti erityisesti naisten asemaa natsi-Saksassa. Ensimmäinen järkytys lukiessani tuli siitä, miten laajasti naiset olivat mukana kansallissosialistisessa toiminnassa. Jollakin tapaa natsi-ideologian parissa toimi nimittäin kolmasosa saksalaisnaisista. Karmaisev...