Reader, why did I marry him?

On teoksia, joita pitelen paljon käsissäni sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. Tämän vuoksi pidän pokkareista, koska niitä voi käännellä ja väännellä ja päästä fyysisesti lähemmäksi kuin kovakantisia kirjoja. Nämä teokset tuottavat puhdasta nautintoa, kun ne ottaa käsiensä väliin ja puristaa kuin jäljentäisi kämmeniinsä niiden tarjoaman maailman. Silittämällä itse kirjaa silitän sen romaanihenkilöitä. Virginia Woolfin esikoisteos A Voyage Out (1915) on malliesimerkki tällaisesta teoksesta. The Voyage Out on romaani,  johon ei hypätä kuin avantoon, vaan johon laskeudutaan hitaasti, niin että ihokarva kerrallaan nousee pystyyn. Teos on sekä konkreettinen että henkinen etsikkomatka pääroolissa 24-vuotias Rachel Vinrace, laivanvarustajan ainoa tytär, jonka äiti on kuollut ja joka asuu tätiensä luona, soittaa pianoa, eikä omaa koulutusta. Woolfin tavaramerkiksi muodostuneesta modernismiin kytkeytyvästä tajunnanvirtatekniikasta johtuen kerronta kulkee useiden henkilöiden kautt...

Olen jättänyt kirjoja kesken  monista syistä. Koskaan aikaisemmin ei ole kuitenkaan käynyt niin, että olisin jättänyt kesken kirjan, joka on monella tapaa erinomainen ja jonka lukeminen oli  nautittavaa. Nyt kuitenkin tein niin ja tunnen siitä jopa pienoista ylpeyttä. Minä vastustin kirjailijan suunnitelmaa! Kyseessä on Michel Houellebecqin uusin romaani Alistuminen. Tapansa mukaan Houellebecq kirjoittaa älykkäästi ja niin hyvin, että lukiessa nousee vesi kielelle. Olin myös jo valmiiksi panssaroinut itseni hänen naisvihamielisyyttään vastaan. Alistuminen on hieno teos - väite, jonka perustan 120 luettuun sivuun. Hieman runsas toinen mokoma olisi ollut vielä jäljellä, eikä minulla ole mitään syytä olettaa, etteikö sekin olisi vähintään yhtä loistokas kuin teoksen ensimmäinen puolisko. Teoksen päähenkilö Francois on väitellyt ranskalaisesta kirjailijasta Joris-Karl Huysmansista ja toiminut vuosia opettajana yliopistossa. Sittemmin elämänilo on sammunut, eikä mikään oik...

Olen kallellani kokeelliseen kirjallisuuteen tai taiteeseen ylipäänsä. Kokeellisten teosten yksi erittäin mainio puoli on, että ne näyttävät meille usein jotakin sellaista, jota emme ennen ole tulleet edes ajatelleeksi ja joka ilman niitä ei koskaan ehkä olisi tullut mieleemmekään. Lisäksi niille on tyypillistä, että ne vapauttavat teoksen vastaanoton jähmeän ymmärtämisen vaatimuksista.  Katja Raunion Käy kaikki toteen sisältää lajityyppinsä mukaisesti asioita, joiden funktio ei minulle täysin selvinnyt. Itse asiassa minusta tuntui lukiessa paikoin siltä, että teoksen kokonaiskuva on liian vahvasti tekijänsä päänsisäinen välittyäkseen lukijalle. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, koska Raunio tarjoaa niin monia paikkoja, joista voi lähteä mietiskelemään eteen, taakse, sivulle tai mihin suuntaan kukin nyt haluaakin lähteä, että se on ihmiselle paljon tärkeämpää kuin jahdata maaninen kiilto silmissä jotakin teoksen syvintä tarkoitusta, jonka olemassolo on parhaimmillaanki...

The Prime of Miss Jean Brodie (1961) on ensimmäinen teos, jonka valitsin luettavakseni David Bowien suosikkikirjojen listalta. Kun jo edellisen kirjoittaminen tekee tiukkaa surun tunkiessa kirjainten väliin, niin ei varmaan ole kovin vaikea arvata, että tämän tekstin kirjoittaminen on yhtä helvettiä. Antti Nylén ehti jo vakuuttamaan, että David Bowien kuolemaa ei voi surra ja perusti ajatuksensa näkemykseen Bowien identiteetittömyydestä. Minulle taas identiteetti käsitteenä on pitkälti mysteeri ja sen määrittely varsin haastavaa ja olenkin muuttanut mieltäni useasti sen suhteen, miten identiteetin ymmärrän. Bowien kuoleman aiheuttama suru on minulle joka tapauksessa hyvin konkreettista. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt jonkun lähipiiristäni. Elintärkeän palan itsestäni. Hämmentävää. Aloin lukea Sparkin romaania samana päivänä, kun tieto Bowien kuolemasta tuli. Sitä ennen olin jo sekavassa olotilassa lanseraannut haasteen , jossa luetaan Bowien suosikkikirjoja. En oikeasta...

Tarjolla: kiinalainen laulu tulipunaisesta kukasta eli sovinistikusipään eli "kukkia tallaavan munkin" seikkailuja. Tyypin nimi on Chen Zhong. Hän on pari vuotta alle kolmekymppinen häntähessu, joka harrastaa naisten perseiden tuijottamista, bordelleissa käyntiä sekä vaimonsa pettämistä. Lisäksi Chen Zhong on holtiton rahankäyttäjä. Omat ja firman rahat menevät vähän turhankin usein sekaisin. Kaiken kaikkiaan seksuaalinautintohakuinen pinnallinen jätkä, joka ei teoksen kuluessa kehity paljoa mihinkään. Murong Xuecunin Unohda minut tänä yönä, Chengdu (UMTYC) on hauska kirja, jos tykkää maskuliiniperseilystä. Minä en tykkää, joten minulle se oli blääh blääh blääh ja luin sen loppuun vain noustakseni Kurjen siiville . Oli kyllä aika vaatimaton lentoonlähtö, mutta ilmassa ollaan! Xuecunin romaanissa parasta on itse teoksen ulkopuoliset asiat, jotka ovat myös se syy, miksi kirjasta alunperin kiinnostuin. Teoksen kääntäjä Rauno Suonio - jolle kaikki kunnia siitä, että hä...

Kuva Tuhon enkelin esitteestä Tuhon enkeli (Rechnitz, Der Würgeengel) on itävaltalaisen Nobel-voittajan, Elfriede Jelinekin kirjoittama näytelmä, joka sai ensiesityksensä Münhenissä vuonna 2008. Jelinek on monenlaisia tunteita herättävä kirjailija. Joidenkin mielestä hänen teoksensa ovat suorastaan sietämättömiä, toiset taas vannovat Jelinekin ristiriitaisuuden nimeen. Kun perjantaina twitteristä huomasin tämän esityksen, ostin lipun samoin tein. Syynä oli juurikin se, että kyseessä on Jelinekin teksti, josta en etukäteen tiennyt mitään muuta kuin että se liittyy juutalaisvainoihin. Menin Kiasmaan tietämättä, mitä oli tulossa ja olotilani oli aika jännittynyt, sillä pelkäsin, että esitys saisi minut itkemään, enkä ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisin halunnut itkeä julkisesti. Samanaikaisesti pidin hyvin epätodennäköisenä, että Jelinek olisi kirjoittanut tekstin, jolla haetaan halpaa sensaatioitkua tyyliin Schindlerin lista. Vähäiset etukäteisajatukseni unohtuivat samal...

Vihan kadut on moukari. Vitun väliä. Se on päivän mietelause. VITUN VÄLIÄ. Jos haluat paeta surkealta tuntuvaa elämääsi ja sukeltaa sisälle tarinaan lue Ryan Gattisin Vihan kadut (All Involved, 2015). Saatatpa tulla tulokseen, että asiasi eivät niin huonosti olekaan. Tämä teos on hypnoosi, joka vie mukanaan eikä päästä irti ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu ja jää sen jälkeenkin epämääräisen muotoiseksi möykyksi päähän. Sitä huomaa katsovansa ihmisiä eri tavalla. Sitä huomaa kävelevänsä toisentyyppisin askelin. Sitä huomaa värähtävänsä jostakin, jota ei halua nimetä. Mielenkiintoiseksi Gattisin tarinan koukuttavuuden tekee se, että teos on täynnä raakaa väkivaltaa. Luit ihan oikein. Näin se on ja suuri osa väkivallasta on todella raakaa ja kuvottavaa. Vihan kadut voisi olla kamala kirja, jonka heittäisi kesken kädestään ja vannoisi, että siihen ei enää ikinä koske. Usko kuitenkin kun sanon, että kaikista väkivaltakuvauksista huolimatta ja samalla myös juuri ni...