Reader, why did I marry him?

Olen Sivumennen-podcastin fanityttö. Todistan tämän asian kertomalla sinulle, että kun olin kovassa flunssassa, enkä jaksanut lukea tai katsoa edes telkkaria, niin laitoin kuulokkeet korviin ja kuuntelin podcastin toimittajia Jonna Tapanaista ja Johanna Laitista. Heidän juttelunsa tuntui hyvin lohdulliselta ja siinä sivussa he onnistuivat vakuuttamaan minut siitä, että haluan lukea Tom Malmquistin teoksen Joka hetki olemme yhä elossa (S&S). Mainitsin tuon edellisen asian vaan sen takia, että Sivumennen-podcastin kuunteleminen ei ole vaaratonta puuhaa lainkaan. Siinä saattaa käydä niin, että tulee hillitön halu lukea joku kirja. Se on sitten menoa ja siinä vaiheessa on enää turha tuhlata voimiaan vastarintaan. Viime viikon poddessa Tapanainen ja Laitinen julistivat haasteen nimeltä #lukunaistenpäivä ja osallistun kyseiseen haasteeseen tällä bloggauksella. Podcastin lisäksi he pitävät blogia Me naisten sivulla ja tästä linkistä pääset lukemaan, mistä lukunaistenpäivässä ihan t...

Heti ensimmäisellä sivulla minä aavistelen. Hormonini menevät siihen asentoon, että oikeastaan jo tiedän. Parin sivun jälkeen olen valmis julistamaan: 'Leda' on tekstuaalista rokokoota. Anu Kaajan esikoisteos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus , oli räväkkä ja suorastaan sähisevä. Kuvasto oli siinä omintakeista ja omaan mieleeni on lähtemättömästi jäänyt esimerkiksi patonkien joukkoraiskaus. Muodonmuuttoilmoituksen feminismi sylki juhlasylkeä normatiivisen päälle. Siihen verrattuna 'Leda' on hillitysti leikittelevä, ornamentinomaisesti tyylitelty ja viehättävän vanhanaikaiseen kieliasuun puettu. Tarinan pohjalla on Leda-myytti, joka kertoo siitä, miten Zeus muutti itsensä joutseneksi ja häpäisi Ledan. Taru on ikivanha, mutta aina ajankohtainen. Esimerkiksi viime päivinä olemme saaneet seurata Axl Smithin masinoimaa versiota Zeuksen ja Ledan tarinasta. Kaajan romaanissa 'Ledan' arvoituksellinen kertoja haluaa siirtää Ledan tarinan nykypäivään ja kerto...

Riita-asioiden käsittelystä tutulla oikeusjargonilla voitaisiin todeta, että on kiistatonta , että Marisha Rasi-Koskisen uutuusromaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (EJUK) on kiinnostava ja mielikuvitusta herkullisesti ruokkiva teos. Vähemmän kiistatonta sen sijaan on se, mistä tässä romaanissa on varsinaisesti kysymys ja mitä Rasi-Koskinen kirjallaan haluaa sanoa. Miten EJUKia tulisi lukea? Helpointa on tietysti lukea vaan sen enempiä pohtimatta ja nauttia kielestä ja tapahtumien käänteistä. Tämänkaltainen lähestymismetodi ei kuitenkaan sovi minulle kovin hyvin, koska haluan tietää tarkemmin, mistä on kyse  ja tämän vuoksi huomasin lukiessani esittäväni itselleni miten lukea -kysymyksen useampaan kertaan. EJUKin aikakäsitys ja sen korostunut paikattomuus lähentävät sitä kokeilevan fiktion suuntaan, mutta tämäkin määrittely haraa vastaan. Tuntuu kuin itse teoskin olisi nimensä mukaisesti eksynyt lajityyppien metsään. Kenties myös lukijan on tarkoitus menettää tutut koordinaat...

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p...

Planeetta puhaltaa pohjoistuulta, joka muuttaa huulet sinisiksi ja saat luut rokkaamaan hyisen rockin. Ensivaikutelma (huom! ensivaikutelma, myöhemmin tapahtuu jotain muuta, suurta) Pauliina Haasjoen kokoelmasta on voittopuolisesti kylmä ja luotaantyöntävä ja sitä ensimmäistä kertaa lukiessani kirjoitin ylös seuraavia adjektiiveja, jotka alla lämmitän sitaateilla Planeetasta : Kappaleinen - kirskuva - kuolemallinen Kun ajattelee jotakuta jolla jo on oma kuolema, siis, kuten häntä, on kuin ei olisi mahdollista enää tunkeilla eikä koskaan enää saada tunkeiluaan anteeksi.  Lunaarinen - lukusuhteinen - lumisotainen Ja se lumisota jonka keskelle he joutuivat, lumisodan joukot, ja kohotetut laulut joita he lauloivat, ja miten aurinko sinkosi heidän heristetystä lumestaan. Jouset, joissa oli viiniä. Magneettinen -matemaattinen - matkustava- materiaalinen -metallinen Ja pitkän juhlan jälkeen miten parveke avautui puutarhaan jonka värit olivat verhoja, kiinni toisissaan ja t...

Avoin ja yksityinen kirjeenalku Jörn Donnerille: Kuules Jörn, yritän kirjoittaa bloggausta uusimmasta kirjastasi, mutta siitä ei nyt tule yhtään mitään, kun sinä olet niin vahvasti olkapääni takana läsnä. Mitä minä kuulen? Nauratko sinä? Okei, olihan se lause vähän pöllö, mutta suonet anteeksi, kun sentään deletoin kirjoittamani. Ymmärrän, että jos yritän parhaani, niin se ei ole kovin paljon sinun mittapuullasi mitattuna. * Olen monesti leikilläni todennut, että isona haluaisin olla Jörn Donner. Tällä lauseella tarkoitan esimerkiksi sitä, että on oltava joku, joka ei välitä, mitä muut ajattelevat siitä, mitä hän sanoo. On oltava joku, joka sanoo suoraan myös sen, mitä monet muut vain pienissä bittejä kuhisevissa päissään miettivät puhumattakaan niistä, joille pää on vain kaulanjatke. On oltava joku, koska muuten maailmasta puuttuu toivo. On oltava joku, joka kirjoittaa esimerkiksi näin: Hallituksella on vielä kaksi vuotta aikaa vastenmielisen epäpätevyytensä todistamisee...

Tytti Parraksen Jojo (1968) on tärkeä kirja, vaikka siinä ei kerrota sodista ja miesten urotöistä. Se on tärkeä kirja  myös ihan riippumatta siitä, että en pitänyt sen lukemisesta kovinkaan paljon, vaan päinvastoin koin sen monin paikoin aika tylsäksi ja dialogirunsaudessaan puuduttavaksi. Jojo on tärkeä kirja, koska siinä puhutaan suoraan abortista ja naisten oikeudesta omaan ruumiiseensa. Voisi kuvitella, että vuonna 2017 abortti olisi asia, jonka oikeutuksesta ei enää olisi tarvetta puhua. Toisin kuitenkin on, enkä nyt viittaa siihen, mitä tapahtuu maailmalla, vaan siihen, että ihan täällä meillä Suomessakin on ministeri, jonka mielestä abortti  ei ole hyväksyttävä vaihtoehto missään olosuhteissa. Lähtökohtaisesti Jojo kuuluu kirjoihin, joista minun luulisi innostuvan ja tarkoitan nyt sitä, että kyseessä on varsin feministinen teos. Voisin toki kirjoittaa Jojosta innostuneen kirjoituksen, jossa korostaisin sen kirjallisia ansioita ja kertoisin pitäneeni sen luke...