Reader, why did I marry him?

Sandra on järkyttävä kirja. Se on sitä jopa siinä määrin, että siitä kirjoittaessani minun on karsittava pois enimmät adjektiivit, sillä tämän romaanin kontekstissa ne kiiltelisivät tekopyhinä. Sandra on järkyttävä kirja. Siinä kerrottujen tapahtumien ahdistavuutta ei voi selittää pois toteamalla, että tämähän on vaan fiktiota. Sandra on järkyttävä kirja. Se törröttää maisemassa, haluttiinpa siinä kuvattuja julmuuksia myöntää tai ei. * Kirjoittaessani Heidi Köngäksen edellisestä romaanista, Hertasta , olin tulessa vallan ja kirjoitukseni oli  yhtä noloa hehkutusripulia. Sandran kohdalla kirjoitan hiljaa. * BAR Finland -postauksissa* tapanani on nostaa esiin kiinnostavaa vähän jo vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä Sandra jos mikä on teos, joka ansaitsee päästä kirjallisen baarini kunniagalleriaan. Köngäksen romaani liikkuu kahdella eri aikatasolla. Toisaalta seurataan Sandran näkökulmasta, miten Suomi suistuu sisällis...

Ihan alkuun pyydän anteeksi, että en huomannut ottaa kuvaa Kjell Westön kengistä, mutta kyllä ne siniset mokkakengät olivat. Se nyt ei sinänsä ole yhtään oleellista, mutta toisaalta erittäinkin, sillä kengät tekevät ihmisen. Tai no, tarvitaan ihmisen tekemiseen pari muutakin asiaa, mutta kengät ovat kuitenkin tärkeimmästä päästä. Lukupiiriä isännöi Otavalta Antti Kasper, jolla oli ruskeat kengät ja Schildts & Söderströmin puolelta Mari Koli, jolla oli mustat polveen ulottuvat saappaat. Myös edellämainittujen kohdalta todistusaineistoni on valitettavasti puutteelllinen. Kuten bloggauksessani Rikinkeltaisesta taivaasta ( klik ) olen todennut, eivät Westön kirjat edusta lähtökohtaisesti kirjallisuustyyppiä, joka saa minut lääpälleen, koska laajojen eeppisten tarinoiden sijaan olen enempi kokeellisen ja pienimuotoisemman kirjallisuuden ystävä. Westön kirjat ovat kuitenkin poikkeus kirjallisuusmaussani. Sen lisäksi - tunnustan nyt tässä, sillä viime aikoina tunnustaminen on ollut...

Olin tänään kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuttiin suomalaisen kirjallisuuskritiikin tilasta. Keskustelijoina olivat Esa Mäkijärvi ja Rauha Kejonen, jotka ovat sekä kirjailijoita että kriitikoita. Haastattelijana toimi Venla Hiidensalo. En tässä referoi kyseistä keskustelua, vaan tyydyn ottamaan esiin vain pari yksityiskohtaa. Ensimmäinen näistä on kritiikeissä käytetty otsikointi, josta Mäkijärvi mainitsi, että jopa Helsingin sanomien nettiversiossa kirjallisuuskritiikkien otsikointi on muuttunut klikkaushakuiseksi. Päätinpä sitten minäkin kokeilla klikkaukseen houkuttelevaa otsikkoa tässä postauksessani. Mahtaneeko toimia? Toinen huomioni liittyy bloggarien asemaan kirjallisuuden kentällä. Mäkijärvi mainitsi, että pääsääntöisesti blogeissa ei ole korkeatasoisia juttuja. Tähän liittyen muutamia kommentteja: 1) En tunne ketään kirjabloggaria, joka pyrkisi blogiteksteissään toimimaan ensisijaisesti kriitikkona. Itse esimerkiksi en edes haluaisi olla kriitikko, koska kritii...

Tapanani on Kirjamessuilla käydä seuraamassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua ja niin tein tänäkin vuonna. Keskustelun aiheena oli Kirjallisuus nyt! ja messukatalogin mukaan tarkoitus oli tehdä yhteenvetoa tämän vuoden niin koti- kuin ulkomaisestakin kirjallisuudesta. Paneelin moderaattorina oli tuttuun tapaan Karo Hämäläinen. Keskustelijoina kirjailija Heidi Köngäs, WSOY:n Anna-Riikka Carlson sekä tietokirjailija Ville Hänninen. Hämäläinen tosin joutui jättämään tilaisuuden kesken, mutta syy tähän oli mitä parhain, sillä hänen piti lähteä tilaisuuteen, jossa hänelle myönnettiin tietokirjailijapalkinto. Onnittelu Karolle! Kirjakeskustelua kuuntelen aina mielelläni, mutta tänä vuonna keskustelu jäi yleissävyltään vähän laimeaksi, eikä oikein pysynyt fokuksessaan. Tilaisuuden aluksi Hämäläinen pyysi kutakin panelistia kertomaan kolme tällä hetkellä pinnalla olevaa kirjallisuustrendiä, joiden he voisivat kuvitella tulevan dokumentoiduiksi, kun aikakaudestamme joskus tulevaisuudessa...

Vuonna 1973 perustettu Kulttuurivihkot-lehti on päättänyt laajentaa toiminta-alaansa ja aloittaa myös kustannustoiminnan. Koska mielelläni tuon blogiini myös pienempien kustantamojen kirjoja (vaikka viime aikaisia postauksia katsellessa ei ihan siltä välttämättä näytäkään), päätin tutustua kahteen Kultturivihkojen julkaisemaan runokokoelmaan. Kyseessä ovat Johan Alénin kokoelma Alukseni, kirkas sekä Maria Susannan (Susanna Poikela) teos Tämän maailman pidot . Tässä postauksessa kerron tunnelmiani Alénin kokoelmasta ja Maria Susannan runoihin palaan myöhemmin.  Alénin kokoelma jakaantuu neljään osaan, jotka ovat keskenään tyylillisesti varsin erilaisia. Yhdessä niistä muodostuu matka pisteestä. avaruuteen ja takaisin meidän jokaisen synnyinseudulle (eli naisen jalkojen väliin). Paikoin tunnelma on kuin istuisi Heurekan planetariossa ja kaiuttimista kuuluisi Ravelin Boleroa ja planeettojen pinnasta heijastuisi Bo Derekin pikkuletit. Näytöksen aiheena olevasta matkasta muodostuu ...

Olen naisten elämäkertojen putkessa ja putkeni on tällä hetkellä kahden teoksen pituinen. Ensimmäinen "putkikirjani" oli Jaana Torninoja-Latolan kirjoittama Elvi Sinervon elämäkerta ( klik ) ja nyt on vuorossa Annina Holmbergin teos Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie . Jos lukisin kaikki tänä syksynä ilmestyneet naisten elämäkerrat putkestani tulisi kuuden teoksen pituinen. Jos mukaan otettaisiin miehistä kertovat elämäkerrat putkeni ulottuisi vähintäänkin meren alitse Tallinnaan, sillä miehistä kertovia elämäkertoja ilmestyy tänä syksynä peräti 56 kappaletta. Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrasta johtaa suora silta ilman aasia Holmbergin Tahtoon ja hohtoon , sillä sekä Sinervo että Holmberg liikkuivat osin samoissa ystäväpiireissä, joihin kuuluivat mm. Arvo Turtiainen ja Brita Polttila. Yhteistä pohjaa näiden kahden naisen välille löytyy myös taiteilijaryhmittymä Kiilan kautta. Ritva Holmbergille Elvi Sinervo oli tahdonvoimainen esikuva, josta hän h...

Cristina Sandun kieli soljuu kuin meren syli. Se kietoutuu ympärilleni ensi lauseista lähtien lämmittävän huovan tavoin ja muuttuu taikamatoksi. Niin minä lennän. Niin minusta tulee liidokki, joka kaartelee Romanian ilmatilassa ja panee merkille Punaisen kylän ja Flavia nimisen - naisen, jonka tukka liekehtii. Katseeni poimii myös veljekset, jotka ovat tulleet vierailulle entiseen kotimaahansa - toinen heistä Suomesta, toinen Yhdysvalloista. Huoneessa makaa kuolleena suvun patriarkka, josta käytetään nimeä Susi. Tarkkailen Albaa,  teoksen päähenkilöä ja Flavian pojan tytärtä. Liimaudun häneen kiinni, kun hän kulkee romanialaisen pojan käsipuolessa. Ilma on sillä tapaa sakeana pölystä ja rakkauden lupauksesta kuin se on silloin, kun rakkautta kohti astellaan ensimmäistä kertaa. On varmaan synti nauttia romaanista näin itsekkäästi. Antaa sen kulkea lävitseni kuin tuuli, josta en tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Jos niin on, otan tämän synnin mielihyvin kantaakseni, sillä en ...