Reader, why did I marry him?

Emmi Itärannan tapa kirjoittaa osuu minuun niin, että tekisi mieli sivellä sormenpäillä hänen sanojaan. Kudottujen kujien kaupungin (myöh. KKK) kohdalla ihastelinkin nimenomaan Itärannan kieltä, jota en  kuitenkaan halua sanoa kauniiksi, koska se on niin lattea ilmaisu ja sitä käytetään usein teoksista, joihin itse en kyseistä adjektiivia liittäisi. Ei, Itärannan kieli on enemmän. Se on täyttä, vahvaa ja liikkuvaa vähän niin kuin merenpohja. Siinä on rytmi, joka kietoo. Siitä muodostuu verkko, jossa on lukijana hyvä olla. Aloin lukea Itärannan kirjaa, koska minulla puuttuu vielä Helmet-haasteesta kohta 31 eli fantasiakirja. Kudottujen kujien kaupungin myötä varmistuin siitä, että fantasia ei ole lajini. Tämä on subjektiivinen mieltymyskysymys, eikä kerro yhtään mitään Itärannan kirjan laadusta. Fantasiamaailmat vaan yksinkertaisesti eivät pure minuun, vaikka olisivat kuinka taidokkaasti luotuja, kuten Kudottujen kujien kaupungissa on. KKK:n tapahtumat käynnistyvät, kun ran...

Libanolilaisen Rabih Alameddinen (s. 1959) romaani An Unnecessary Woman edustaa sitä suht harvinaista kirjallisuudenlajia, joka on niin täynnä rakkautta kirjallisuutta kohtaan, että sitä lukiessa täyttyy kuin ilmapallo, jonka mieleen ei mahdu ajatus siitä, että kenties kukaan ei pidä narusta kiinni. Tämä teos aikaansaa sen tyyppistä syvää ihastuksentäyteistä huokailua, jota kokiessaan sitä tuntee olevansa ihan harvinaisen onnekas, kun on tällaisen kirjan löytänyt luettavakseen. Vaan jarrutetaanpa hieman. Alameddinen romaanin lukeminen ei ollut sujuvaa tai sukkelaa. Päinvastoin sain menemään parisen kuukautta tämän romaanin selättämiseen, vaikka sivuja romaanissa ei olekaan kuin 291. Kirja kulki laukussani uskollisena kaverina ja kävipä se myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tämä romaani sekä vei minua liekassa lupaa kysymättä, että piti paikoillaan kuin liimattuna ja välillä aloin jo epäillä, että mahdanko edes selvitä tämän romaanin loppun asti niin paljon kuin siihen ihastuinkin. ...

Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisi käynyt Kiasmassa. Kiasma valikoitui edelliseen lauseeseen, koska asun Helsingissä ja se nykytaiteen museo, jossa käyn ylivoimaisesti useimmin on juuri Kiasma. Jos olisin kööpenhaminalainen olisin kirjoittanut, että Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisin käynyt Arkenissa ja tämän taas kirjoitin siksi, että siellä tuli käytyä, kun muutama viikko sitten vietin pidennetyn viikonlopun Kööpenhaminassa. Siniset vuodet ei ole teos, jota pelkästään luetaan. Se nimittäin sisältää paitsi Tekla Inarin puhelimella kirjoitettuja runoja myös kuvia sekä runojen englanninkieliset käännökset. Vaikutelmani teoksesta on videoteos ja tehostan vaikutelmaani kuuntelemalla lukiessani Satieta, Antti Tuiskua ja Kendrick Lamaria. Sen lisäksi yhdistän lukemiseeni erilaisia nesteitä, kuten kahvia, teetä ja vettä. Oikeastaan harmittaa vain se, että en ole Finnairin lennolla, jolloin voisin kätevästi laajentaa valikoimaani mustikkakeitolla. Tästä a...

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität. DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina ( klik ) ja Omegapiste ( klik ). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tut...

Nyt kun vietämme Mielenterveysviikkoa haluan kantaa kirjani kekoon ja suositella kolmea teosta, jotka mielestäni omaavat runsaasti mielenterveyttä tukevaa potentiaalia. Yksi valitsemistani teoksista on runokokoelma, toinen romaani ja kolmas elämäkerta. Sitä ennen kuitenkin muutama sana siitä, miten kirjat ovat ihan konkreettisesti auttaneet minua saamaan elämästä kiinni. Kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea keskittyä lukemiseen silloin, kun elämässä on menossa raskaita asioita ja tuntuu, että sitä lähinnä vaan valuu päivästä toiseen ja sitäkin hankalan puoleisesti ilman että oikein saa tartutuksi mihinkään. Tuollaisessa tilanteessa olen suurimman avun omaan olotilaani saanut feministististä dekkareista, joissa on vahva ja selviytyvä naispäähenkilö. Suosikkejani tässä lajissa ovat olleet Sara Paretskyn, Kinsey Millhonen ja Ellen Hartin dekkarit. Olen selittänyt tätä asiaa itselleni sillä, että lukemalla dekkarin päähenkilön toimista osa hänen toimeliaisuudestaan tarttuu minuun....

Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään. Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua. Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät. Yön kantaja ...

Ota minut syliin puhu minut aamuun / itke minut aamuun / naura minut aamuun / viethän minut aamuun No niin Mikko Alatalo, selväksi tuli. Eiköhän sun olisi aika jo lähteä tästä bloggauksesta omiin puuhiisi. * Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti. Ritva, joka Jormalle on ilmoittanut nimekseen Mimosa, on 17-vuotiaan Pietun yksinhuoltaja, jolle hänen poikansa on vieras ja asiantila on vastavuoroinen. Ryti tavoittaa romaanissaan oivallisesti äidin ja pojan välisen vierauden ja sen mitä kumpikin luulee toisen itsestään ajattelevan ja miten kumpikin on omalla yksinäisellä tavallaan väärässä. Toki joskus olisi kiehtovaa lukea myös romaani, jossa vanhemmalla ja teinillä on hyvät ja lämpimät suhteet. Kepeän tyylin kautta Ryti kattaa pöytään painavia asioita. Ritvalla on taipumus...