Reader, why did I marry him?

Älä nyt vaan kysy, miksi pidin tästä kirjasta niin paljon kuin pidin, sillä en osaa vastata. En nimittäin osaa viehätystäni oikein perustella edes pääni sisällä saati että saisin sen naputeltua julki. Itse asiassa tajusin jotain hirveän oleellista eilen illalla, kun just olin nukahtamassa, mutta en sitä ajatustani ruvennut kirjaamaan ylös, kun funtsin, että sellasen kuningatarajatuksen ihan varmasti muistan vielä seuraavana aamuna. Arvaat varmaan, miten kävi. Niin ja huijasin vähän tossa edellä, kyllä mä tiedän muutaman jutun, jotka sai mut niin tähän kirjaan ihastumaan. Eeva Turusen romaanilla on huomiota kiinnittävä nimi:   Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa . Ensimmäinen yllätys oli, kun kirjaan tarttuessani huomasin, että kyseessä ei olekaan romaani, vaan seitsemän kertomuksen kokonaisuus. Tykkään lyhytproosasta, joten asia ei haitannut minua tippaakaan ja sitä paitsi olen erityisen kiintynyt lukuun seitsemän. Romaanin taiteessa Milan Kundera juttele...

Tämä postaus on pitkä, koska asia on tärkeä ja tämä kirja herätti kilometritolkulla ajatuksia. Noin 10 myyttiä feminismistä on selkeä ja helppotajuinen teos, jossa käsitellään yleisimpiä feminismiin ja feministeihin liittyviä virheellisiä käsityksiä ja ennakkoluuloja, joita tässä teoksessa nimitetään myyteiksi. Ison plussan annan teoksen rakenteesta, jossa ennen jokaista myyttiä on ns. tapauskertomus, joka toimii johdantona luvussa käsiteltävälle myytille. Kun Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie ovat ruotineet myytin vuorossa on termitietoisku, jossa määritellään keskeisiä feminismiin liittyviä termejä. Selityksensä saavat esimerkiksi intersektionaalinen feminismi, patriarkaatti, ableismi ja feminismin aallot. Tekstiä on lisäksi elävöitetty sitaateilla kaunokirjallisuudesta ja erityisen hyvin edustettuina ovat sitaatit Minna Canthilta ja L. Onervalta. Ne tuovat tekstiin lisäperspektiiviä ja muistuttavat, että monet teoksessa esiin tulevat kysymykset ovat olleet framilla jo vu...

Nippernaatit ovat virolaisen kirjallisuuden antologioita. Niihin on valittu kiinnostavaa virolaista lyhytproosaa, runoja ja romaanikatkelmia. On ihan mahtava juttu, että Nippernaatit ovat olemassa. Jo luettuani tämän Nippernaati nro 2:n lyhytproosatekstit ja romaanikatkelmat olen vakuuttunut siitä, että Virossa kirjoitetaan paljon tasonsa puolesta mainioita tekstejä, jotka valitettavasti ovat aiemmin olleet minulle kielimuurin takana. Siksi iso peukku, high five ja moniääninen hurraa-huuto sarjan toimittajalle Sanna Immaselle sekä Viro-instituutille, joka Nippernaateja julkaisee. Nippernaatit on toimitettu huolellisesti ja on ilahduttavaa, että mukana ovat sekä kirjailijoiden että suomentajien esittelyt. Lisäksi sarja on ulkomuodoltaan esteettisesti hyvin onnistunut ja lukemaan houkutteleva. Nimi 'Nippernaati' viittaa Toomas Nippernaatiin, joka on August Gailitin samannimisen romaanin päähenkilö. Nippernaati julkaistiin Virossa vuonna 1928 ja suomeksi se saatiin vuonna 19...

Oi mutsi mutsi, stiggaa lamppuun eldis ... ai pahus nyt eksyin väärään juttuun. Herra tuomari Nurmio antanet anteeksi, että tällä tavoin mutzi-sanasta päädyin sun biisiin, vaikka mun piti kirjoittaa aloituslause tekstiini Mira Malliuksen sarjiksesta Mutzi . Ne on ne mutsit ja mutzit tollasia - ei niitä aina toisistaan pysty erottamaan, kun ne on sellasta äitilaumaa. Asiaan. Mira Malliuksen Mutzi on vertaissarjakuvaa äideille. Siinä on sarjakuvamuodossa kuvattu osuvasti ja kiteytetysti äitiyden ihanuus ja kamaluus. Jälkimmäistä toki enemmän kuin ensimmäistä, koska Mutzi on koominen teos. Tarina alkaa siitä, kun sarjiksen päähenkilö, joka tuolloin on vielä nainen ja lähes ihminen, eikä pelkästään äiti, huomaa  olevansa raskaana ja päättyy siihen, kun muksu haluaa oman kännykän tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin siihen, kun käytetään useampia ehkäisykeinoja samanaikaisesti varmuuden vuoksi eli varmuusvälineitä - äh niinku - potenssiin. Näiden kahden virstanpylvään väliin mah...

Kaikkea se Helsinki Lit -tapahtuman kirjailijavieraslista teettää. Itseltänikin hieman salaa olen nimittäin tullut ottaneeksi projektiksi lukea mahdollisimman monia niistä kirjailijoista, jotka saapuvat toukokuussa vieraaksi Helsinki Littiin. Tämän seurauksena ja omia lukutottumuksiani uhmaten sain päähäni lukea myös Kim Leinen romaanin Kuilu, vaikka yleensä kierränkin - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - sivujättiläiset kaukaa. Ehkä niin olisi pitänyt tehdä tälläkin kertaa, vaikka syy ei olekaan se, että Kuilu olisi mitenkään huono kirja, vaan oikeastaan ihan päinvastoin, mikä taas ei tarkoita, että Leinen teos olisi luukuttanut pitämisasteikkoni punaista viivastoa. Kuilu on synkkä. Täynnä sotaa, kuolemaa ja ihmisen julmia tekoja toisille ihmisille. Erityisesti kirjassa kuvattu natsien harrastama kidutus oli sitä laatua, että olisin mieluummin ollut sitä lukematta ja niinpä yritin hädissäni päästä kyseisen kohdan yli vähän niinkuin olisin katsonut elokuvaa. Kädet osittain kasv...

"1970-luvulle asti koululaitos pyrki saamelaisten kielelliseen assimilaatioon: lapsille opetettiin vain valtakieltä, eikä saamea saanut käyttää edes välitunneilla," kirjoittaa Tuulisolmut -kokoelman kääntäjä  Kaisa Ahvenjärvi teoksen johdannossa. Kielen kieltäminen on väkivaltainen teko, jolla vähemmistöryhmä pyritään hiljentämään enemmistön päämäärien edistämiseksi. 1990-luvulla näin Harold Pinterin näytelmän Vuoristokieli (Mountain Language, suom. Michael Baran), joka käsittelee kielen kieltämistä valtapolitiikan muotona ja sen herättämät epämukavuuden tunteet olivat niin vahvoja, että tämä esitys on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Lukiessani Tuulisolmuja sen herättämä pahoinvointi heräsi taas elävästi mieleeni. On enemmän kuin aiheellista kysyä, millä oikeudella me kohtelemme edelleen (!) saamelaisia niin huonosti kuin teemme. Tuulisolmut on kokoelma saamelaista nykyrunoutta. Kaikki neljä kokoelman runoilijaa ovat 2000-luvulla debytoineita norjansaamelaisia. Kokoe...

Tämä on, ajattelen ensimmäisillä sivuilla. Tämä ehdottomasti on, ajattelen kun olen lukenut hieman pidemmälle. Vaan mitä tapahtuu? Lupaavan alkuosan jälkeen Eira Stenbergin romaanissa Oven takana seuraa pitkä ja kummallinen jakso, jonka kertojastakin on vaikea saada selvää. Alan epäillä. Juutun. Luen eteenpäin juoksuhiekassa. Mitä hittoa, tekee mieli kysyä. Mutta kaiken jälkeen: kyllä tämä on. Kyllä tämä on sitä lajia kirjallisuutta, josta käytän nimitystä "potentiaalinen tutkimuskirjallisuus". Se on kirjallisuutta, joka olisi vahvasti ehdolla päästä käsittelyyni, jos olisin kirjallisuudentutkija. Se on kirjallisuutta, jonka kanssa ystävyys ei synny välttämättä ollenkaan pikavauhtia, vaan usein aika lailla päinvastoin. Lukemalla uudelleen ja uudelleen ja keskustelemalla tällaisen potentiaalin kirjan kanssa se alkaa vähitellen päästää maailmaansa, jonka rikkauksia yhden lukukerran jälkeen voi vain aavistella. Juuri sellainen kirja on Eira Stenbergin Oven takana . ...