Reader, why did I marry him?

Blogini Facebook-sivun taustakuvana on kuva George Sandin patsaasta. Otin sen muutama vuosi sitten Luxembourgin puistossa, jolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että jonain päivänä perustaisin kirjablogin. Koska tämä kuva kuitenkin on "vartioinut" Facebookin blogipostauksiani kohta jo viisi vuotta, lienee mitä suurin oikeus ja kohtuus ottaa tarkastelun alle myös George Sandin kirjallista tuotantoa. Niinpä valitsin tämän kesään klassikkohaastepostauksen kohteeksi George Sandin romaanin Hiidenlampi (La mare au Diable, 1846). Sandin  romaanin vuonna 1924 ilmestyneen suomenkielisen laitoksen on kustantanut Karisto ja tämä teos on Kariston klassillisen kirjaston osa nro 27. Vaikka teos on melko huonossa kunnossa, vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että olin lukemani kappaleen ensimmäinen lukija, sillä osa kirjan sivuista oli vielä avaamatta ja jouduin "korkkaamaan" ne kirjeveitsellä. * George Sand (oikealta nimeltään Amantine Lucine Aurore Dupin) oli rans...

Täydellistä, huokailen useammankin kerran lukiessani Elena Ferranten romaania  The Lost Daughter , joka lienee vähiten tunnettu teos hänen tähän astisessa tuotannossaan. En itsekään ollut siitä edes kuullut ennen kuin teos tuli vastaani sattumalta oslolaisessa kirjakaupassa. The Lost Daughterin luettuani vaikuttaa siltä, että Ferrante kirjoittaa tiettyjä samoja tapahtumia yhä uudelleen joka kerta vähän eri muodossa, ja olisi kieltämättä houkuttelevaa ajatella, että kyse on hänelle henkilökohtaisesti erityisen merkittävästä muistosta. Ferranten teosten välisten yhteyksien kokonaiskuvan saamisen kannalta on varmasti merkityksensä myös sillä, missä järjestyksessä hänen teoksiaan lukee. Itse luin ensimmäisenä Ferranten esikoisromaanin Amalian rakkaus  (L’amore molesto, 1992) ja se on Ferranten romaaneista ainoa, josta en löydä edes näin jälkikäteen yhteyksiä hänen muuhun tuotantoonsa. Tämä saattaa kuitenkin selittyä sillä, että Amalian rakkauksien lukemisesta on jo muutama ...

Espanjalaisen Gabriela Ybarran esikoisromaani The Dinner Guest alkaa kutkuttavasti: The story goes that in my family there's an extra dinner guest at every meal. He's invisible, but always there. He has a plate, glass, knife and fork. Every so often he appears, casts his shadow over the table and erases one of those present. The first to vanish was my grandfather. Toisin kuin yllä oleva sitaatti vihjaa ei tässä romaanissa kuitenkaan ole kyse maagisrealistisesta kerronnasta, vaan todellisista tapahtumista. Ybarra kirjoittaa romaaninsa esipuheessa, että The Dinner Guest on "vapaa rekonstruktio" hänen perhehistoriastaan ja tämä pitää paikkansa erityisesti kevään 1977 osalta, jolloin autopommeista, salamurhista ja ihmiskaappauksista tunnettu, baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA-järjestö kaappasi ja tappoi Gabriela Ybarran isoisän Javier Ybarran. Vuonna 1983 syntynyt kirjailija oli kuullut erilaisia epämääräisiä huhuja siitä, mitä hänen isoisälleen tapahtui ja  hä...

Aloin lukea Jeanette Wintersonin romaania Intohimo lentokoneessa matkalla Italiaan. Olin valinnut sen matkalukemiseksi, koska tiesin, että Wintersonin teoksessa Venetsialla on keskeinen rooli ja sinne olin lomallani itsekin menossa. Ennen käyntiäni Venetsiassa luin kirjasta noin puolet ja loppuosan taas sen jälkeen. Kirjan puolivälistä lähtien omat kokemukseni ja tunnelmani tunkeutuivat jatkuvasti osaksi lukemaani. Intohimo ei Venetsian käyntini jälkeen ollut minulle enää niinkään kirja kuin tunnelma. Kokonaisvaltainen kylpy täynnä kapeita, yllättäviä ja eksyttäviä kujia. Ihmisvilinää ja silmäkulmissa välähtäviä varjoja sekä vuosisatojen takaisia huokauksia. Romaani alkaa kuvauksella Henristä, joka on rakastunut Napoleoniin ja toimii hänen joukoissaan aluksi kanojen niskojentaittelijana. Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun. Kertojat menevät päässäni sekaisin. Toisinaan äänessä on Henri, toisinaan Villanelle ja välillä taas itse Venetsia ja usein näiden kertojien ää...

En ole unohtanut sitä kiihkoa, jota koin lukiessani Claire Messudin romaanin The Woman Upstairs. Kävin äsken lukemassa siitä kirjoittamani postauksen ( klik ) ja tämän romaanit herättämät tunnelmat palasivat mieleeni kuin hyöky. Huuhtoivat. Ravistelivat. Odotin the Burning Girliltä niin paljon. Odotin aivan liikaa. Lukiessani sitä taas odotin, milloin tarina käynnistyy. Ei käynnistynyt. Tuli viimeinen piste. Oli pakko antaa periksi pettymykselle. Miten ihmeessä kirjailija, joka on kirjoittanut jotain niin hienoa kuin The Woman Upstairs voi pettää minut tällä tavalla? The Burning Girl kuvaa kahden tytön välistä ystävyyttä.  Lapsina Julia ja Cassie ovat erottamattomat.  He ovat olleet paita ja peppu siitä lähtien kun tutustuivat toisiinsa 4-vuotiaina päiväkodissa. He ovat olleet kiinni toisissaan kuin toista ei voisi olla ilman toista. Kaikki heidän välillään on ollut yhteistä ja jaettua, eikä se juopa, joka heidät tulee erottamaan ole lapsuusvuosina olut edes aavistettavi...

Kati Hiekkapellon Suojattomat on juuri sen tyyppinen dekkari, josta tykkään, koska siinä dekkarijuoni on pelkästään välttämätön paha ja etualalle nousevat ihan muut asiat. Minun on jo pitkään ollut aikomuksena lukea Hiekkapeltoa ja pelastinkin taannoin kirjaston poistomyynnistä hänen teoksensa Tumma. Hiekkapellon dekkareissa pääosassa on entisessä Jugoslaviassa syntynyt ja 10-vuotiaana Suomeen muuttanut Anna Fekete. Halusin kuitenkin aloittaa Hiekkapellon esikoisteoksesta, joten otin kuunteluun Suojattomat. Huomasit varmaan edellisessä lauseessa olevan virheen. Minä tosin tajusin sen vasta Suojattomia kuunnellessani. Nimittäin sen, että Suojattomat ei ole Anna Fekete -sarjan ensimmäinen, vaan toinen osa. Se ensimmäinen on Kolibri. Tykkään "sarjakirjallisuutta" lukiessani aloittaa alusta, koska on kiinnostavaa seurata, miten päähenkilö sarjan myötä kehittyy. Anna Feketen matkaan oli kuitenkin helppo hypätä myös Suojattomien myötä. * Vanha mies löytyy tieltä kuoll...

Hei, Minun nimeni on Omppu ja olen zlatanisti. Kuulithan, että lausuin sanan zlatanisti erittäin huolellisesti, sillä minulla ei ole varaa siihen, että sanan ensimmäiset äänteet jäisivät epäselviksi. Tosin se, että olen zlatanisti selvisi vasta, kun olin kuunnellut David Lagercrantzin kirjoittaman Zlatan Ibrahimovićin elämäkerran Minä, Zlatan Ibrahimović. Tänään illalla ratkaistaan, kuka voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden, joten parempaa päivää tämän tekstin julkaisemille ei voisi olla. Tätä tekstiä kirjoittaessani mukana ovat vielä Ranska, Belgia, Englanti ja Kroatia. Koska jalkapallon maailmanmestaruus ei ole Agatha Christien romaani yksi edellä mainituista pelastuu ja toivon, että se olisi Kroatia, joka uskomattomalla sitkeydellä ja loukkaantumisista huolimatta nappasi voiton Venäjästä. * Olin toki kuullut yhden jos toisenkin ylistävän Zlatanin elämäkertaa, mutta mitäs minä nyt ilman omaa kokemustani uskoisin. Kirjan kuunneltuani voin todeta, että te kaikki, jotka o...