Reader, why did I marry him?

Nyt lähdetään Jannen matkaan! Tämä teksti on osa 31. suomalaisen kirjallisuuden helmiä käsittelevää blogini BAR Finland -sarjaa. Aiempia tekstejä pääset lukemaan tästä . On itsestään selvää ja kiistatonta ja kaikella tapaa vastaan väittämätöntä MOT MOT MOT, että Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Se ilmestyi ruotsiksi vuonna 1932  nimellä Janne Kubik ja lukemani painoksen alkulehden mukaan Diktonius muovaili (mitä ikinä tämä ilmaus käytännössä tarkoittaakin) sen itse suomeksi. Suomenkielinen painos saatiin markkinoille vuonna 1946. Teoksen alaotsikko on "puupiirros sanoin" ja puupiirroskuvat ovat Tapio Tapiovaaran käsialaa. Nykytermein kuvattuna Janne Kuutiota voisi kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu erillisistä suht itsenäisistä kappaleista, joita pitää koossa kirjan nimihenkilö. Jokainen kappale on myös ikään kuin tiivistetty puupiirroskuvaksi, joka tuo tähän teokseen hieman sarjakuvamaisen tunnun. R...

Kuva:   ©Marko Mäkinen Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee. Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic. Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni. Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa ni...

Onko nainen islamin tulevaisuus? Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta lukemalla Sherin Khankanin kirjan. Lähtökohdat teoksen lukemiselle ovat mielenkiintoiset paitsi sen nimen esittämän voimakkaan väitteen vuoksi myös siksi, että Khankanin äiti on suomalainen, isä syyrialainen. Ei ihan voida väittää, että Khankan on ensimmäinen suomalainen naisimaami, joka on perustanut moskeijan Pohjoismaihin, mutta kovin kaukana tästä ei olla. Erilaiset kulttuuritaustat ovat lapsesta asti vaikuttaneet Khankaniin niin, että hän on ikään kuin automaattisesti alkanut tarkastella asioita useammasta näkökulmasta. Oman kontekstinsä tarjoavat niin lapsuudenkesät Suomessa kuin vierailut syyrialaisten sukulaisten luona Damaskoksessa. Näitä kahta eri puolta liimaa yhteen tanskalaisuus. Khankan on vahvasti moniäänisyyden kannattaja ja tärkeimpiä syitä moskeijan perustamiselle olikin hänen mukaansa halu saada naisten ääni kuulumaan peripatriarkaalisen islamin piirissä. Khankan haluaa tuoda koraanin tulk...

Ai että mitä olen tehnyt viime aikoina? Olen lukenut Veera Antsalon runoelmaa Imago. Olen aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aina välillä olen lukenut keskeltä ja sieltä täältä ja tätä olen toistellut nyt viimeiset kolmisen viikkoa. Sillä olen ihastunut. Kenties jopa rakastunut. Minussa loksahtelee. Tuntuu siltä, että aika avautuu äärettömäksi ja yhdessä hetkessä tulee kokeneeksi 5 miljardia vuotta. Tuntuu siltä, että alkutuuli ja myöhempien aikojen tuleva tuuli yhdistyvät siinä kohdassa, jossa istun ja luen ja hämmästelen. Se on mahtavaa. Imago on mahtava. Tässä kohdassa on kuolaa. Puhun Imagosta kaikille, joiden voisin uskoa olevan siitä kiinnostunut. Puhun myös niille, jotka eivät yleensä lue runoja. Imago kulkee taskussani. Siinä, jossa on reikä ja siinä, joka sijaitsee muualla kuin maailman konkretiassa. Säilön aikaa ja tuijotan hypnoottisesti (menihän se niin?) miten aika laajenee tämän kirjoittamani sivun yli ja tämän huon...

Johan oli jo aikakin! Kamila Shamsie on kirjailija, jonka kirjoista haluaisin pitää ja suorastaan innostua, sillä hänen teoksensa ovat hyviä, kenties jopa loistokkaita. Silti olen joutunut jo useamman kerran toteamaan, että en vaan pääse niihin sisään. Viimeisin pettymykseni oli Jumala joka kivessä , jonka kanssa kompastuin sen runsaisiin historiallisten tapahtumien kuvaukseen.  Tunnistin toki taidokkuuden ja siksi aloin jo epäillä, että minulta puuttuu Shamsien teoksista hurmaantumisen geeni. Mutta sitten tuli Shamsien uutuusromaani: Joka veljeään vihaa. Suomennoksen nimi on osin - ja tavallaan nerokkaastikin - harhaanjohtava ja kaukana teoksen alkuperäisestä nimestä Home Fire, jonka suora kääntäminen toki olisi ollut kankeaa ellei mahdotonta. Jotta suomennoksen nimi toimisi se on ymärrettävä laajemman veljeyden konseptin kautta. Home Fire taas viittaa paitsi romaanin henkilöiden kotiin esittää myös kysymyksen siitä, mikä on koti ja ja missä se on. Joka tapauksessa. Vihdoi...

Nyt jyllää 80-luku. Tälle vuosikymmenelle johdattaa jo Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City kansi. Ihan hirvittävän rumahan se on,  mutta samalla itseensä oleellisesti 80-lukua kiteyttävä. Muistan omastakin maaseutunuoruudestani, että paikkakunnan perään oli tapana laittaa juuri Mega Cityn kaltaisia yltiöironisia lisäkkeitä, jotka ylläpitivät toivoa siitä, että jonain päivänä avautuisivat ovet isompaan maailmaan. Lukemani ennakkokappaleen sisäkannessa on Noora Vallinkosken viesti lukijalle. Siinä hän kirjoittaa, että Perno Mega City sai alkunsa, kun hän vieraili vanhempiensa luona Turussa ja vierailu oli taas kerran täynnä ahdistusta. "Illalla katsoimme Hauskoja kotivideoita. Kirjoitin muistivihkoon: televisiossa äitiä naurattaa minipossu, joka soittaa pianoa . Minua ei naurattanut. Tunsin katoavani kokonaan." (kursivointi Vallinkosken) Tunnistan Vallinkosken kokeman ahdistuksen niin täysin, että suorastaan putoan siihen. Kuinka monta kertaa olenkaan kok...

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta? Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään Näin lauloi kerran musta Saara ... paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mu...