Reader, why did I marry him?

Merkittävistä suomalaisista kirjailijoista puhuttaessa ei pidä unohtaa Rosa Liksomia, joka on tuonut kirjallisuuteemme paljon muutakin kuin vitun. Tyhjien teiden paratiisien takakannessa on lainaus kriitikko Janne Riihikallion Tiedonantajaan kirjoittamasta kriitikistä, joka koostuu seuraavasta lausehelmestä: "Naisen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja." Riihikallio viittaa kokoelman ensimmäiseen novelliin, jonka vittuja en käynyt laskemaan, vaan päätin sen sijaan luottaa Riihikallion mainitsemaan lukuun.  Aika paljon niitä vittuja tosiaan näyttäisi olevan: Mä vittu ammun saatana jokaisen vastaantulijan kostoksi siitä, että paskalakit vei sen. Vittu mä ostan Skattalta katkaistun haulikon ja vittu mä ammun ruuneperinpatsaalta pään irti ja vittu mä kostan. Voi mun stamppi, vittu mä putoon kybällä helvettiin ilman sua. Vittu mä luuhistun ja kuolen tähän kukkulalle. Riihikallion toteamus on humoristinen kehu, mutta oma huomi...

Hannu Harju ja Saara Turunen Tässä tekstissä kirjoitan kolmesta eri Kirjamessujen tapahtumasta, joiden päähenkilö oli Saara Turunen. 1. Saara Turunen ja Nuoren Voiman päätoimittaja Vesa Rantama Saara Turusen romaanissa Sivuhenkilö käy ilmi, että naiskirjailijoihin kohdistetaan vielä tänäkin päivänä erilaisia odotuksia kuin mieskirjailijoihin. Naiskirjailijoilta myös kysytään toisenlaisia kysymyksiä kuin heidän mieskollegoiltaan. Surkuhupaisaa on, että naiskirjailijan Sivuhenkilössä osakseen saama kohtelu toistui Saara Turusen itsensä kohdalla myös kirjamessuilla. Edellisestä hyvä esimerkki on, kun Vesa Rantama kertoi Saara Turusta haastatellessaan, että hän kokee, että Sivuhenkilö ei ole hänelle. Tähän Turunen vastasi kysymällä: mikä velvollisuus minulla on kirjoittaa juuri sinun kaltaisellesi lukijalle ja/tai ottaa erityisesti juuri sinut huomioon? Vesa Rantama kirjoittaa hienoja runokritiikkejä ja arvostan hänen tekstejään ja häntä itseään niiden kirjoittajana. En myöskä...

Tästä alkaa nyt teksti, jota ei pitäisi kirjoittaa, koska kirjabloggarin kuuluu olla alati tyytyväinen ja vaikka hän ei sitä olisikaan, hänen pitää ainakin esittää tyytyväistä. Ja hymyillä. Ja niiata. Ja kiittää. Ja pysyä sillä paikalla, joka hänelle on varattu. Helsingin kirjamessujen lauantaipäivä on jo useamman vuoden ajan alkanut mukavasti Bonnierin järjestämällä bloggariaamiaisella. Tilaisuus on bloggarien keskuudessa hyvin suosittu ja tänä vuonna kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet mukaan. Koska tilaisuus tosiaan alkaa aamiaisella en sen vuoksi syönytkään kotona mitään. Virhe. Aamiaistarjoilu oli tänä vuonna karsittu kupilliseen jurgurttia, joka jätti paitsi nälkäiseksi, myös vihaiseksi. Tälläkö nyt pitäisi selvitä lounaaseen asti? Kirjamessut on pitkälti kestävyyslaji ja jotta pysyisi menossa mukana on tärkeää syödä ja juoda riittävästi. Bloggariaamiaisen päätarkoitus ei tietenkään ole aamupala, vaan kirjailijahaastattelut ja niitä oli ilo kuunnella tänäkin vuon...

Ne seuraavat minua. Silmät. Katson ovisilmästä ja siellä ne leijuvat rappukäytävässä. Kieppuvat ja tulevat lähemmäs. Herään niiden tuijotukseen. Susan Sontagin Musta aurinko on tullut uniini. Susan Sontag (1933-2004) oli amerikkalainen kirjailija, filosofi ja elokuvantekijä. Kaunokirjallisia teoksia tunnetumpi hän on esseistään, joista kuuluisimpia ovat Against Interpretation  (1966),  On Photography  (1977),  Illness as Metaphor ( 1978,   suom. Sairaus vertauskuvana)   sekä AIDS and Its Metaphors (1988, suom. AIDS ja sen vertauskuvat). Sontagin merkittävimpiä romaaneita Mustan auringon (Death Kit, 1967) ohella ovat Tulivuoren rakastaja (The Volcano Lover, 1992) sekä In America (1999). Sontag oli vasemmistolainen yhteiskuntakriitikko ja poliittinen aktivisti, joka usein matkusteli kriisialueilla - erityisesti Vietnamissa ja Sarajevossa. Häntä on usein pidetty sukupolvensa terävimpänä ajattelijana, mutta hänen tekstinsä ja puheens...

Jos tietäisit, että elokuvaohjaaja X.X. on juottanut umpikänniin nuoren naisnäyttelijän ja sen jälkeen raiskannut hänet, menisitkö katsomaan hänen ohjaamaansa elokuvaa?  Minä en menisi, mutta mahdollisesti olen niin kuitenkin tehnyt, koska en ole tiennyt kyseisen ohjaajan sikamaisesta käytöksestä. Taiteen tohtori, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Heidi Lindénin ja työryhmän kirja #METOO-vallankumous on raportti #METOO-ilmiöstä Suomessa. Lindénin lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet seuraavat henkilöt: Elokuvakäsikirjoittaja, tutkija, opettaja ja taiteen tohtori Raija Talvio lavastaja, tutkija ja taiteen tohtori Katariina Ilmaranta Elokuvaohjaaja Mari Mantela Käsikirjoittaja ja toimittaja Eva-Maria Koskinen Juristi, tutkija ja oikeustieteen tohtori Merja Pentikäinen. #METOO-vallankumous osoittaa, että seksuaalinen häirintä elokuva-, teatteri- ja tv-alalla on vielä huomattavasti laajempaa kuin mitä asiasta käydyissä keskusteluissa on aiemmin käynyt ilmi. Kyse on syv...

"[m]uureille suojatulle asuinalueelle pääsee vain kauko-ohjausportin kautta. Muuri ympäröi koko asuinaluetta, ja lukittu portti katkaisee tien luvattomilta." Edellä oleva sitaatti voisi hyvin olla Mohsin Hamidin romaanista Exit West , mutta tosiasiassa se on peräisin Iltasanomissa lokakuun alussa olleesta kirjoituksesta, * joka käsitteli ruotsalaista Onsalan taajamaa, jossa ihmiset ovat suojautuneet turvattomiksi kokemaltaan yhteiskunnalta muurin taakse. Mohsin Hamid (s. 1971) on pakistanilainen kirjailija, joka debytoi vuonna 2000 romaanilla Moth Smoke . Parhaiten hänet tunnetaan romaanista Fundamentalisti vasten tahtoaan ( The Reluctant Fundamentalist, 2007), joka on saanut maailmalla useita palkintoja ja tunnustuksia ja joka on keikkunut omallakin lukulistallani jo viimeiset viisi vuotta. Romaani julkaistiin alunperin suomeksi heti vuonna 2007 (Tammi) ja siitä on tänä vuonna julkaistu uusi painos (Otava). Exit Westin on suomentanut Juhani Lindholm ja hänen suo...

Kun kirjan kannessa lukee, että kyseessä on "The International betseller and Winner of the Prix Concourt" minua alkaa hermostuttaa. Selvästikin kyseessä on kirja, josta suunnilleen kaikki pitävät, josta taas seuraa, että todennäköisyys sille, että kyseessä olisi "minun kirjani" pienenee eksponentiaalista tahtia. Onnistun kuitenkin pitämään ennakkoaavisteluni kasassa ja lähden lukemaan tabula rasaa. Se kauhea käy ilmi heti alussa. Itse asiassa romaanin kahdessa ensimmäisessä lauseessa.  "The baby is dead. It took only a few seconds." Lullaby alkaa lopusta ja alkaa keriä sitä edeltäviä tapahtumia auki. Kirjaa lukiessani pohdin vaihtoehtoisia juonikuvioita, jotka selittäisivät, miksi lapsi on kuollut.  Asian mietiskelystä muodostuu osa kirjan jännitettä. En voi tietää, mikä on johtanut traagiseen tapahtumaan ja nautin epätietoisuudestani. Lullaby (Chanson Douce, 2016) on ranskalais-marokkolaisen Leila Slimanin kolmas teos.   Jostakin luin, että...