Reader, why did I marry him?

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään. Rumpujen pärinää. Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa. Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä  Odotus , jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla. Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle. Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat it...

"Poliittinen tilanne on sekava ja sen vaikutukset näkyvät laajalti. Mielenosoituksia on eri puolilla maata. Matkailijoiden tulisi välttää suuria väkijoukkoja, mielenosoituksia ja pimeällä liikkumista. Venezuelassa esiintyy myös paljon rikollisuutta." Karina Sainz Borgo vieraili Suomessa muutama päivä sitten ja harmittaa vietävästi, että aiemmin sovitusta menosta johtuen en päässyt Akateemiseen kirjakauppaan häntä kuuntelemaan. Onneksi on kuitenkin hänen romaaninsa, jonka perusteella saa hyvän kuvan siitä, minkälaista elämä on Venezuelassa. Sainz Borgo (s. 1982) on itse alun perin venezuelalainen, mutta on viimeisimmät kymmenisen vuotta asunut Espanjassa. Caracasissa on vielä yö ei kerro kirjailijan omasta elämästä, vaan teos on fiktiota. Kirjailija kuitenkin toteaaa teoksen jälkisanoissa, että inspiraatiota teokseen ovat tarjonneet todelliset tapahtumat. "Vältä väkijoukkojen kokoontumisia ja mielenosoituksia. Caracasissa ja muissa suurissa kaupungeissa on p...

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna. Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa. Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta  Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin. Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuo...

BAR Finland* avaa tällä kertaa ovensa Väinö Kirstinälle ja Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelmalle (1967). Tajuntaa laajentavien aineiden ja muiden huumaustablettien käyttö ei kirjallisessa baarissani ole sallittua, mutta runoutta ja sen aikaansaamia ennalta arvaamattomia vaikutuksia nautitaan sitäkin runsaammin. Kuvitellaanpa, että kirjoitan seuraavanlaisen twiitin: Käsi ylös kaikki, jotka tällä hetkellä lukee Väinö Kirstinän runokokoelmaa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma? Kuinkakohan moni käsi nousisi pystyyn? No nii-in. Näinhän se on. Lienee siis tarpeen sanoa pari sanaa Väinöstä. Väinö Kirstinä (1936-2007) oli suomalainen runoilija, josta Wikipedia ei kerro paljon mitään. Kunhan nyt mainitsee, että Väinöllä meni sukset ristiin hänen ensimmäisen runoteoksensa Lakeuden julkaisseen WSOY:n kanssa ja Väinö siirtyi Tammelle. Tämähän se onkin kaikkein olennaisinta tietoa Väinö Kirstinästä, joten hienoa, että asia löytyy Wikipediasta. Kirstinä julkaisi reilut 15 runokokoelmaa ja k...

Raisa Omaheimo (s. 1977) on tunnettu teatterintekijä ja feministinen stand up -koomikko, jolta nyt on julkaistu ensimmäinen romaani. Vaikka en tunnekaan Omaheimoa ollenkaan olen omassa hiljaisuudessani diggaillut häntä erityisesti Läski-esityksestä lähtien. Sanotaan paremman puutteessa vaikka näin. Kulttuurimme tarvitsee Omaheimon kaltaisia rohkeita ja sopivasti räävittömiä naisia, jotka uskaltavat uskalluksen yli, eivätkä välitä sopivuudesta ja sen asettamista rajoista. Myös  Sydämessä Omaheimo panee itsensä peliin. Toki teos on fiktiivinen, mutta siinä on vahva henkilökohtaisen pohjavire. Kirjoitan muistiinpanovihkooni, että Sydän on puhekirjallisuutta ja että tämän tyyppiset kirjat ovat nyt muodissa. Kirjat, jotka sijoittuvat hyvin lähelle tekijäänsä ja joiden ihannelukija on henkilö, joka jakaa tekijän kanssa saman kokemuspiirin. Sydämessä minua kiinnostaa erityisesti kaksi eri juttua, joista kumpikaan ei liity teoksen varsinaiseen tematiikkaan, rakkauden ja ihmissuhte...

On asioita, joita ei voi käsittää, vaikka miten yrittäisi. Yksi tällainen asia on tuomitseva suhtautuminen homoseksuaaleja kohtaan. Tämän asian ymmärtämisestä tekee erityisen vaikeaa se, että useinkaan niille, jotka tuomitsevat homot ei heidän oman elämänsä kannalta ole mitään merkitystä sillä, että joku on homo. Se on vähän sama asia kuin jos suhtautuisin erityisen nuivasti kaikkiin ihmisiin, jotka käyttävät sinistä paitaa, kun kukaan ei estä minua käyttämästä lempivärejäni punaista, oranssia ja vihreää. Ei enää Eddy on autofiktiivinen kuvaus Édouard Louisin omasta lapsuudesta ja teinivuosista. Kirjaa lukiessa (tai omassa tapauksessani kirjaa kuunnellessa) helposti unohtuu, että se, mistä kirjasta kerrotaan on tapahtunut 1990-luvun Ranskassa eli vain pari vuosikymmentä sitten. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että modernista eurooppalaisesta maasta yhä edelleen löytyy niin suurta suvaitsemattomuutta homoja kohtaan kuin mitä Louisin kirjasta käy ilmi. Ei enää Eddy kytkeytyy vahvast...

Loyalties.  They're invisible ties that bind us to others - to the dead as well as the living. They're promises we've murmured but whose echo we don't hear, silent fidelities. They're contract we make, mostly wit ourselves, passwords acknowledged though unheard, debts we harbour in the folds of our memories. Nimensä mukaisesti Delphine de Viganin romaanissa Loyalties keskeistä on eri henkilöiden väliset sidokset ja lojaliteetit, joita tarkastellaan neljän eri näkökulman kautta. On 12-vuotiaat pojat Théo ja Matthis, jotka ovat hyviä ystävyksiä keskenään. On poikien opettaja Hélène sekä Matthisin äiti Cécile. De Vigan hyödyntää näkökulmia taitavasti paljastaakseen ja peittääkseen ja esimerkiksi Théon äiti ja isä, jotka ovat keskeisiä henkilöitä romaanin tapahtumien kannalta eivät pääse suoraan ääneen lainkaan. Näin lukija tulee pakotetuksi tekemään omia päätelmiään ja luottamaan tai olemaan luottamatta siihen, mitä heistä paljastuu Théon näkökulman kautta. T...