Reader, why did I marry him?

Mia Franckin Pommipuutarhaa minulle suositteli kaksikin henkilöä, joiden lukumakuun luotan vahvasti. Edellisestä huolimatta kului useita kuukausia ennen kuin Pommipuutarha pääsi lukuun. Sille, että tämä kirja sai odottaa vuoroaan kirjahyllyssäni suht pitkään ei ollut mitään erityistä syytä, vaan pikemminkin niin, että en vaan yksinkertaisesti tullut siihen aiemmin tarttuneeksi. Nyt Pommipuutarhan lukemisen jälkeen voin todeta, että eipä olisi kannattanut tämän romaanin lukemista viivytellä. Pommipuutarha kertoo Liselottesta, joka lähetetään toista maailmansotaa pakoon sotalapseksi Ruotsiin. Tämä on aihepiiri, josta olen harvoin lukenut ja joka jo senkin vuoksi on kiinnostava. Tarinan alusta alkaen vallalla on uhkan, jopa pelon tuntu. Ikään kuin itse tarina tapahtuisi näyttämöllä, mutta näyttämön takana vallalla olisivat pimeät voimat, jotka uhkaavat tulla osaksi parrasvaloja. Liselott päätyy smoolantilaiseen maalaispappilaan, jossa on hänen ikäisensä tytär Maria-Greta. Myöhe...

Jos kävisi niin, että loppuelämäni ajan saisin lukea vain yhtä kirjailijaa, olisi Rachel Cusk erittäin vahva ehdokas. Syy Cuskin valintaan ei olisi pelkästään se, että hänen teoksensa tuottavat minulle loputtomasti mielihyvää. Tai se, että Cuskin tekstiä lukiessani minusta usein tuntuu, että hän sanoittaa asioita, joita kohti itsekin epämääräisesti hapuilen ja jotka pyörivät päässäni, mutta joille en - rehellinen ollakseni - edes usko löytäväni sanallista muotoa. Tai se, että Cusk saa minut tuntemaan, että olen maailmassa vähemmän yksin. Syy siihen, että saattaisin valita ainoaksi kirjailijakseni juuri Cuskin on mitä suurimmassa määrin hänen lauseidensa loputtomuudessa. Cusk voi olla helposti luettavissa, mutta hänen tekstinsä sisäistäminen on prosessi, jolle omalla kohdallani en näe loppua. Cuskia lukiessa ajatukseni villiintyvät. Poukkoavat, menevät limittäin ja lomittain, rihmastoituvat. Lause työntää liikkeelle toisen lauseen ja pohdinnat, jotka ovat alunperin lähtöisin iha...

Minulla oli tylsää, joten päätin tappaa koulukaverini. Kiinalaisen A Yi:n romaani Täydellinen rikos ei ala edellä olevalla lauseella, mutta se voisi hyvin niin tehdä. Vaikka teoksen nimessä mainitaankin rikos, kyseessä ei ole millään tapaa perinteinen rikosromaani, vaan eksistentiaalinen trilleri, joka muistuttaa Albert Camus'n Sivullisesta . Perinteisen dekkarin jännite perustuu kysymykseen teon tekijän identiteetistä. Täydellisessä rikoksessa sen sijaan tiedetään alusta asti, kuka on syyllinen ja etsitään sen sijaan vastausta siihen, mikä saa päähenkilön, 17-vuotiaan pojan, tappamaan koulukaverinsa. Kun tämän kysymyksen on esittänyt voi saman tien varautua siihen, että mitään yhtä vastausta ei kenties ole edes olemassa ja juuri tämä tekee Yin romaanista niin piinallisen kokemuksen ja lähentää nuorukaisen yhteyttä Sivullisen päähenkilöön Meursaultiin. Millainen on ihminen, joka kylmäverisesti tappaa koulukaverinsa ja työntää tämän ruumiin pää edellä pesukoneeseen? Voiko...

Yhdenkin ihmisen käännyttäminen järkiperustein oli hyvin vaikeaa ja joukon mahdotonta. Muutama kuukausi sitten Piia Leinon Yliaika olisi ollut huomattavasti dystooppisempi romaani kuin mitä se on juuri tänään.  Yhä edelleen suomalainen lukija voi löytää Yliajasta dystopiaa, kun taas ruotsalaiselle lukijalle Yliaika lähenee huomattavassa määrin realistista esitystapaa. Yliajan päähenkilö on Annastiina Kankaanrinta, politiikan portailla korkealle - aina peruspalveluministeriksi asti - kivunnut nainen. Annastiina on elämässään nauttinut monista etuoikeuksista, jotka ajan myötä ovat muuttuneet hänelle itsestään selvyyksiksi. Hän on ollut myös mukana luomassa Lex 75 -nimistä lakia, jonka mukaan ihminen 75 vuotta täytettyään menettää Suomen kansalaisuuden. Jos 75-vuotias haluaa taata, että hänen lapsensa saavat perintöä sen sijaan, että hänen omaisuutensa päätyisi valtion haltuun, on hänellä edessään exitus. Kahdella eri aikatasolla etenevä Yliaika on niin ajankohtainen romaani...

No nyt oli kyllä julma sattuma vai mikä lienee kohtalon ivallinen kierre. Ostin irlantilaisen Emilie Pinen esseeteoksen Notes to Self sinä maailman aikana, kun Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaa oltiin vielä järjestämässä ja Pine oli tulossa vieraaksi tähän tapahtumaan. Nyt koronasta johtuen tämäkin festari on peruttu, mutta päätin silti lukea Pinen esseet. Melkein hyppäsin lukusohvaltani, kun heti ensimmäisessä esseessä kuvataan korfulaista sairalaa, josta ei tahdo löytyä lääkäriä hakemallakaan. Hoitajiakaan ei juurikaan ole ja kun hoitaja vihdoin ilmaantuu paikalle on hän pukeutunut likaiseen suojavarustukseen. Sairaala ei tarjoa hoitajille esimerkiksi suojahanskoja vaan on heidän omalla vastuullaan ostaa niitä. Pinen isä makaa sängyssä itsensä tuhrineena ja Pine sekä hänen sisarensa joutuvat itse ostamaan varusteita siivotakseen isänsä ja tämän sängyn. Esseekokoelma on julkaistu alunperin vuonna 2018, jolloin koronasta ei vielä tietenkään ollut tietoakaan. Tämän vuoksi on...

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, väitti Apulanta aikoinaan. Se kipu, joka puskee Aura Nurmen runokokoelmasta Leijonapatsailla ei kuole huutamalla, ei kuiskaamalla, eikä hiljaa olemalla. Ei vaatteet päällä, ei puolipukeissa, ei alastomana. Se on kipua, joka hälytysvalon tavoin muistuttaa siitä, että nuoret tytöt ovat vaarassa jatkuvasti. Erityisesti ne nuoret tytöt, jotka tulevat köyhistä ja rakkaudettomista kodeista. kukaan ei suojele sinua   ei ole sinun puolellasi   he laittavat kätensä rintsikoittesi alle Tässä kokoelmassa "kultaisen nuoruuden" kulta on syövyttävää kissankultaa. On olemassa ikään kuin yleinen onnellisen nuoruuden kehys, jota vasten runoissa kuvatun tytön todellisuus iskeytyy märkäpesäkkeenä. Tämä tulee Leijonapatsailla kaikessa järkyttävyydessään koskettavimmin esiin osion Konfirmaatio aloittavassa runossa, joka on onnittelukortin teksti rippikoulunsa suorittaneelle ja joka päättyy sanoihin nyt onnea sulle toivottaa ihanat v...

Olen viime aikoina jäänyt koukkuun ASMR-videoihin. Suosikkejani niiden joukossa ovat kuiskailuun ja muihin äänin perustuvat tallenteet. Kuuntelen niitä ennen nukkumaanmenoa, koska niillä on rauhoittava vaikutus. Kristiina Wallinin Meduusamerellä on minuun samantapainen vaikutus kuin ASMR:llä. Voin lukiessani kuulla vuosikymmenien ja -satojen työstävän kalliota. Rapauttavan. Tekevän halkeamia ja vedelle uusia väyliä kulkea. Ajallinen horisontti on Wallinin runoissa valtava. Ollaan perusasioiden äärellä. Meren ja kallion sekä ajan, joka tekee ajan työtä. Ikuista ja toistuvaa. Lakkaamatonta ja vähä vähältä muuttavaa. Wallinin kirjoitus kantaa mukanaan kaikkea olevaista ja kurkottaa sen ylikin. Hänen sanansa lyövät paalun keskelle merta. Paalun, jota nykyiset ja tulevat tuulet, myrskyt, sateet ja ilmastotuho kirjovat omilla merkeillään. Se paalu on meren pohjassa kiinni. Niin syvällä, että se ei sieltä ihmisvoimin vetämällä lähde. Se odottaa. Vielä. Se odottaa, että uimarin jalk...