Reader, why did I marry him?

Malina on niitä kirjoja, jotka voi tiivistää pariin mitään sanomattomaan lauseeseen tai vaihtoehtoisesti kirjoittaa siitä väitöskirjan tai vähintäänkin gradun. Tämä tekstini liikkuu edellisten välimaastossa ja on sen vuoksi jo lähtökohtaisesti mahdoton ja mahdottomuutensa kautta peilaa Malinan naispäähenkilön psyykkistä maisemaa. Ingeborg Bachmann (1926-1973) kirjoitti väitöskirjansa Martin Heideggerista, joka ehkä kannattaa pitää mielessä Malinaa lukiessa.   Oma suhteeni Malinaan on hengästyttävä ja kipeä. Olen aloittanut sen lukemisen kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisellä kerralla suomeksi ja toisella kerralla englanniksi. Omistin Malinan vuosia sitten, mutta tämän kirjan sisintä jäljitellen se mysteerisesti katosi ja niinpä päädyin ostamaan englanninkielisen kappaleen Lissabonista, sieltä ihanasta Livraria Bertrandin kirjakaupasta. Viime kesänä Malina tuli yllättäen vastaani kirpparilla, josta kotiutin sen kahden euron hintaan. Nyt varjelen sen paikkaa hyllyssäni huolella...

Ottessa Moshfeghin kirjoissa todellisuus on outo, eikä Death in her hands ole tässä suhteessa poikkeus.* Se alkaa sanoilla: Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body. Sanat on kirjoitettu paperilappuun, jonka 72-vuotias syrjäseudulla yksin koiransa kanssa asuva Vesta löytää metsästä.  Romaanin alku nostaa esiin kaksi kiinnostavaa tekijää.  Ensimmäinen näistä on itse Vesta, joka jo ikänsä puolesta on nykyromaanien päähenkilöiden marginaaliluokkaa. Jopa kirjallisuus vaikuttaa hylkivän vanhempia naisia, jos toki poikkeuksiakin tästä onneksi vielä löytyy.  Vesta on pitkälti eristänyt itsensä muusta yhteiskunnasta miehensä kuoleman jälkeen, eikä hänellä ole edes puhelinta. Tämän voi nähdä myös niin, että Vesta on ottanut elämänsä haltuun ja tehnyt itse oma-aloitteisesti sen, mitä yhteiskunta hänelle haluaisi tehdä / joka tapauksessa tekisi. Toinen merkille pantava seikka on, että Moshfeghin romaanin alussa löytyy vain vihje ...

Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä. Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua? Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty . Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod : All the time I read this book I felt it was feeding me.*  Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti. Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan. Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, jos...

Elämän käpälistä on pyörryttävä kokoelma itävaltalaisen Friederike Mayröckerin runoja. Sen lukeminen on hypnoottinen ja osin surrealistinenkin kokemus, joka pistää leukanivelet hämmästyksestä ja ihailusta koetukselle. Mayröckerin (s. 1924) runot ovat täynnä viittauksia muiden kirjailijoiden, filosofien, taidemaalarien ja säveltäjien tuotantoon. Erityisen usein mainitaan Jacques Derrida ja Hölderlin. Monet runoista on omistettu Mayröckerin edesmenneelle puolisolle Ernst Jandlille, jonka vaikutus Mayröckerin runouteen on ollut huomattava. Elämän käpälistä on kokeellista runoutta, jonka ominaispiirteisiin kuuluvat mm. uudissanat ja -käsitteet, välimerkkien villi käyttö, kollaasitekniikka, intertekstuaalinen kaiuttaminen sekä monistaminen,  saksankielen artikkelin korvaaminen numerolla 1 (tämän jälkimmäisen asian opin teoksen suomentaneen Sirkka Knuutilan Elämän käpäliin kirjoittamasta erinomaisesta Mayröckerin runouden esittelystä).  Mayröcker käyttää paljon kursiivia, vers...

Se tunne, kun jokin on tarttunut sydämestä kiinni niin, että ei ole toivoakaan, että se päästäisi irti. Se pakahduttava tunne. Se vuosikausia, kenties elämän loppuun asti kiinni pitävä. Se trauma. Se, joka saa minut muistamaan, miten kuultuani ensimmäistä kertaa Nick Caven & Bad Seedsin  version biisistä Something's gotten hold of my heart ryntäsin siitä paikasta Asematunneliin ja Tunnelin levyyn, sillä minun oli pakko saada omakseni LP, joka sisältää tämän biisin.  "Something's gotten hold of my heart Keeping my soul and my senses apart Something's gotten into my life Cutting its way through my dreams like a knife" Veitsi oli lyöty sydämen läpi ja siellä se on ollut siitä asti. Elena Ferranten kohdalla tämä veitsi on Napoli ja tämän vuoksi ei ole suurtakaan merkitystä sillä, mistä Ferrante romaanissaan Aikuisten valheellinen elämä kirjoittaa, koska jokainen sanaa hengittää Napolia.  Napoli valaisee Ferranten romaanin näyttämön, eikä pimeitä pakenemisen mahd...

Instagramissa esiin pääsevät vain tietyn tyyppiset kirjat ja kirjailijat. Pirjo Hassinen ja hänen varsin laaja tuotantonsa ei edellä mainittuihin kuulu. Miksi näin on?  Syy 1: Pirjo Hassinen ei ole tarpeeksi instaseksikäs kirjailija. Instaseksikkyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että tiettyjen kirjailijoiden kirjoja lukemalla ja niistä postaamalla instagrammaaja nostaa samalla omaa lukijastatustaan Syy 2: Pirjo Hassinen ei ole niitä kirjailijoita, joiden viime aikaisten teosten tematiikka - terävä yhteiskuntakritiikki - kiinnostaisi instagrammaajia Syy 3: Pirjo Hassisen kirjojen kannet eivät ole tyyppiä, joka näyttäisivät hyvältä instakuvissa Syy 4: Jokin muu syy. Mikä?      Edellä mainitut syyt joko pitävät paikkansa tai eivät. Jotain outoa joka tapauksessa on siinä, että Pirjo Hassisen teokset vain harvoin päätyvät Instagramiin. Tätä kirjoittaessani tägillä #pirjohassinen löytyy 57 instapostausta. Jokainen instagram-postaus on vallankäyttöä. Kun yksi teos noste...

En ole nähnyt pitkään aikaan harhakuvia. Toivon taas elämääni enemmän näkyjä jostain sellaisesta, mitä ei voi saavuttaa. Tämä selkeä ja karu todellisuus on varmasti vain välivaihe. Viime vuosina olen lukenut suomalaista nykyrunoutta suht kattavasti ja sen myötä voin kertoa asian, jota kukaan tuskin olisi osannut aavistaa. Ei edes postpostmoderni Jussi, jonka känsäisessä kourassa on kuokan sijasta iPhone ja joka on vaihtanut suon helsinkiläiseen lähiöön. Kuten vaikkapa Jakomäkeen. Runoutemme on moninaista. Se on sitä mitä moninaisimmilla tavoilla. Jarkko Jokisen uuden runokokoelman nimi  Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat herättää oitis kysymyksen siitä, miten tähdet ja komeetat ovat liimautuneet yhteen. Liimanko avulla? Erikeeperinkö kenties vai jonkun toisen brändin liimalla? Tai. Olisiko jopa mahdollista, että perunalla, jota esiaikoina käytettiin liiman sijasta, kun liiman saatavuus oli vielä huono. Jarkko Jokinen ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä ihastuin jo hänen kokoel...